Toisin kuin nuorempi sukupolvi saattaa kuvitella, ei takavuosien norjalainen Night Visions -hitti Dead Snow ollut erityisen omaperäinen näytös edes aiheensa puolesta. Natsizombeilla herkutellut aivot narikkaan -splatter oli vain yksi kolmannella vuosituhannella henkiin herätellyn alagenren elävä kuollut, jonka juuret voi nähdä jo toisen maailmansodan aikaisissa amerikkalaisissa propagandafilmeissä, joissa Hitler täydensi armeijaansa kalmoilla. Vaikka teema hävisi päällisin puolin Kolmannen valtakunnan romahdettua, purkautui eksploitaatiostudioilta 1970–80-lukujen taitteessa ulos muutamakin käsivarsinauhaa käyttäviä vainajia käsittelevä filmatisointi. Näistä maininnan arvoisiksi miellän Jean Rollinin Zombie Laken (Le lac des morts vivants, 1981) sekä Goya-palkitun Jesús Francon peräti kahtena eri versiona julkaistun Oasis of the Zombiesin (L’abîme des morts vivants/La tumba de los Muertos Vivientes, 1982). Törkyelokuvan Mekka Yhdysvallat oli kuitenkin pioneeri myös lajityypin uudelleenlämmittelyn suhteen – jenkkiläinen Syvyyksien tappajat nosti mätäpäätään kohti päivänvaloa jo 1977, useamman vuoden ennen euroserkkujaan.
Ken Wiederhornin ohjaaman sekä osakäsikirjoittaman pätkän tarinasta oikeastaan ainut maininnan arvoinen asia on näyttelijä Luke Halpinin pomolleen esittämä kysäisy, jotta kenenpä pieni polla on jotain näin psykoottista mennyt keksimään. Konseptista todettakoon lyhykäisyydessään, että merellä seilaava poppoo on törmätä Muumilaakson tarinoista tuttuun, joskin teräksellä vahvistettuun aavelaivaan. Pian ihmistä alkaa katoilla ja läheisellä rannikolla nököttävää taloa koluamaan päätyvä loppuretkue törmää niin rakennuksen hämäräperäiseen SS-isäntään, kuin kaislikosta suhiseviin, aikaa sitten purkkinsa mukana pohjaan painuneisiin germaanisotureihin. Stoori koetaan kliseisesti takaumana ulapalla kelluvasta veneestä löydetyn naisen muistelujen kautta.
Syvyyksien tappajat eroaa selkeän susipaskoista genreserkuistaan olemalla itse sangen epätasainen sekä mitäänsanomaton näytös. Siinä missä leffan maiharinjälkien seuraajat ovat valinneet oman lähestymistapansa raflaavaan aiheeseen yleensä veren tai tissien kautta, on Wiederhorn tuotoksensa kanssa vähintäänkin hakusessa. Koska uimapukupimuihin ja ukkojen rintakarvoihin jäävän alapään kutituksen, graafisen väkivallan sekä sensaatiosta ammentamisen puutteessa elokuvaa on vaikea luokitella eksploitaatioksikaan, ei auta kuin olettaa sen olevan ihan vakavissaan tehtyä ja tavoiteorientoitunutta kauhua. Koska filmi suljetussa hotellissa kuvattuja hämäräkohtauksia lukuun ottamatta vieläpä pitkälti tapahtuu aurinkoisilla palmurannoilla kirkkaassa päivänvalossa – siis tunnelmalla ladatuille pelottelurainoille sangen epätyypillisessä miljöössä – jää katsojan ynnättäväksi, jotta psykologisen jännityksen aromailla sitä taidetaan ratsastaa.
Niinpä niin: mikä olisikaan amerikkalaiselle yleisölle painostavampi aihe kuin natsit (kommunistit?), jotka absoluuttisena pahuuden piikkinä seikkailevat tämän vapautta rakastavan kansan perslihassa aina Spielbergin koko perheen suurtuotannoista alkaen. No joo, tekihän se rauhaa hamunnut kotimaa ennen ”puun takaa” tullutta Pearl Harboria nyt vähän lehmänkauppaa Hitlerin sällien kanssa keskitysleireistä, valloitusretkistä ja massamurhista piittaamatta, avustipa myöhemmin yhteistyöhaluisia sakemannitiedemiehiä myös livohkaan oikeusistuimelta, mutta mitä ei virallisista historiankirjoista löydy, sitähän ei myöskään ole tapahtunut. Pääasia että näytettiin pokerinaamaa Nürnbergissa. Onneksi natsi-Saksa kuitenkin kaatui ja mr. J. P. Johnson sai jälleen nukkua yönsä rauhassa texasilaisella ranchillaan. Mitä nyt välillä joutui valkoisessa hupussa niitä perhanan vääränvärisiä naapureitaan palavan ristin ja hirttoköyden voimin paimentamaan, kun eivät saatanat älynneet bussissa omalla paikallaan istua. Vapaus kuitenkin oli nujerretun Euroopan maan länsiosien taholta turvattuna… vai oliko sittenkään?
Symboloivatko Syvyyksien tappajien kansallissosialistit mahdollisesti pinnan alla kytevän, oikeaa hetkeään kaikessa rauhassa odottavan aatteen elossa oloa, vai rakentuuko filmin pelko ajatukselle, että jotain näin sietämätöntä on vain konkreettisesti liki mahdoton tappaa? Ovatko nämä hakaristilippujaan kartanoidensa seinille ripustavat hirviöt verrattavissa Jason Voorheesiin, Hammerin Draculaan tai itse alakertaa kaitsevaan vanhaan punatakkiin, jotka voit ampua, teilata, paloitella, polttaa, mestata tai vaikka räjäyttää tuhannen päreiksi, mutta silti ne sieltä jostain kolostaan jälleen kohti kotioveasi suden hetkellä ryömivät? Tiedä häntä, mutta jotain aiheesta ja sen tabuisuudesta kertonevat elokuvaan liitetyt mainoslauseet ”once they were almost human!” sekä ”fans of video nazis will love this superior zombie chiller”.
Joka tapauksessa nämä mustavalkovalokuvilla ja intialaista alkuperää olevalla, punaisena välkkyvällä pedon merkillä starttaavan rainan jännitysnappulan painelijat eivät erityisen pelottavia ole. Päätään suu auki heiluttelevat ja reippaasti kävelevät raadot ovat visvalla siveltyine harmaine maskeineen suurin piirtein yhtä hurja näky kuin vierailu saattokodissa siskonmakkarasoppalautaset juuri eteensä saaneiden papparaisten luona. Tai ei nyt liioitella, Wiederhornin kahdeksan zombinäyttelijää sentään saivat kameran sammuttua repiä niin savinaamionsa kuin uimalasinsa huitsin tuuttiin ja lähteä vaikka viskille, siinä missä laitoshoitoa potevien vanhusten letkujen, vaippojen sekä säälivien ja kiireisten hoitajien täyttämässä elämässä ainut pakotie on suoraa näyttävä sydänkäyrä. Huomattavasti eläviä kuolleita paremmin meikattu on alussa avomereltä talteen poimittu gimma, joka näyttää kaiken kaikkiaan paahtavassa auringossa todella irvokkaasti kärähtäneeltä.
Toinen fobia, jolla katsojaa yritetään tökkiä, näkyy olevan H2O:n pelko. Kuvauskalusto filmaa sekä akvaarion läpi että tallentaa POW:ia veden alta, zombit laahustavat saaliidensa perässä uima-altaaseen ja kalamaljastakin ehditään löytää ruumis. Vainajat nousevat rollinmaisesti Ranskan vahvistuksen Zombie Lakea huomattavissa määrin muistuttavasta lätäköstä ja kaikki kulminoituu shokkikuvaan veneen alatasossa olevan lasin läpi kuolleina tuijottavan jätkän kasvoista. Vaikka pinnan alla odottava salaisuus tosielämässä selkäpiitä riipisi aina veden varaan hakeutuessa, ei tämä angsti välity Syvyyksien tappajista olohuoneeseen millään muotoa. Oikeastaan elokuvan ainut tunnelmarikas puoli löytyy sen metallisina kirskuvilla tehosteilla ryyditetyistä, uhkaavina maukuvista musiikeista.
Oli ohjaajan visio miten kunnianhimoinen tahansa, vahvasti veikkaan ilman hirviöidensä omaksumaa kansallisaatetta Syvyyksien tappajien pohjaliejujen unohduksiin vajoamisen puolesta. Tuskinpa monikaan jaksaisi kulttitasoista mekastusta pitää täysin identtisestä pätkästä, jonka pääosissa nähtäisiin vaikkapa elävien opuksiin kirjautuneita Vietnam-veteraaneja – löytyi näyttelijälistoilta kuinka Cushingia tai Carradinea tai mitä muuta genrenimeä hyvänsä.
Nippelitietoiskuna mainittakoon, että filkan parhaan lavasteen, haamujollan virkaa ajamassa nähdään vuonna 1926 Biminin tienoille kariutunut SS Sapona. Kauhuohjaajan viittaa hartioiltaan varistellut Ken Wiederholm jatkoi reilut kymmenen vuotta myöhemmin kirkkomaan veijarien parissa komediallisemmissa merkeissä The Return of the Living Deadin ensimmäisen jatko-osan puikoissa, tekipä väliin jääneenä periodina muun muassa jotain niinkin kunnianhimoista, kuin pierukomedian Kaasukuningas: unholan kunnailta kummatkin kotoisin.