StageFright (1987)

Tarina on yksinkertainen. Teatteriseurue harjoittelee uusinta näytelmäänsä, musikaalia pöllöpäisestä murhaajasta, syrjäisessä varastokompleksissa. Kaksi taustatanssijaa lähtee sairaalaan nilkan nyrjäyttämisen jälkeen, ja heidän palatessaan autossa onkin ollut salamatkustajana mielipuoli, joka aloittaa välittömästi ilahduttavan värikkään ja runsaslukuisen seurueen tappamisen, pukeutuneena tietysti musikaalin murhaajan naurettavan suureen pöllönaamariin.

Tästä naamarista näkyy hyvin Soavin ovela tapa kommentoida slasher-elokuvan suuntaa. Normaalin miehen torson kokoinen pörröinen päähine toimii genrelle ominaisesti murhaajan identiteetin ja kasvot kätkevänä maskina, mutta se samalla näyttää niin naurettavalta, että nappisilmien kiillosta voi toisinaan sielun silmin nähdä näylle itsekin nauravan auteurin kameran toisella puolen. Huvitusta lisää se, ettei murhaajan identiteetin kätkemisellä saada mitään lisäjännitettä elokuvaan, koska se on jokaiselle hyvin selvä ensimmäisestä verityöstä lähtien. George Eastmanin ja Sheila Goldbergin käsikirjoitus antaa Soavin visuaaliselle silmälle kiitettävästi tilaa implementoida vastaavia gageja pitkin elokuvaa – jo ensimmäisessä kohtauksessa tunnutaan samalla nauravan sekä hylkäävän giallon asettamat perinteet nahkakäsineisiin pukeutuneista murhaajista räikeisiin valoihin. Loppu elokuvasta tapahtuu pitkälti realistisesti valaistussa ympäristössä.

Siksi se onkin italialaisen kauhuelokuvan spektrissä omalla tavallaan kirkas valopilkku. Jopa visuaaliset kohokohdat, kuten näyttämölle astuva murhaaja joka tanssii höyhenten ja yksityiskohtaisesti aseteltujen irtoraajojen seassa, näyttävät lähestulkoon realistisilta, mutta niiden absurdin puolelle menevä sisältö pöllömiehineen kaikkineen antaa niille unenomaista tuntua. Toisinkuin genren aiemmissa edustajissa, surrealismi tunkeutuu realismiin eikä toisinpäin. Juuri näinä hetkinä voi huomata, että StageFrightissa ei ole kyse pelkästä huumorista. Kauhusta en puhuisi, mutta jonkinlainen outo jännite leijuu ilmassa Soavin jättäessä viimeisen eloonjääneen taistelemaan hengestään elokuvan viimeisellä kolmanneksella.

Auttoiko tämä piristysruiske sitten italialaista kauhuelokuvaa uuteen nousuun? Ei varsinaisesti. Vaikka StageFright ilmeisesti menestyikin jollain tasolla, jäi se viimeiseksi suureksi vientihitiksi maalleen. Italiassa toki tehdään kauhua nykypäivänäkin, mutta sen viehätys on tiessään. StageFrightin jälkeen koko slasher-genre jäi jonkinlaiseen limboon Yhdysvalloissa tuotettujen loputtomien kauhuikoneilla koristettujen jatko-osien vuoksi, kunnes Wes Cravenin Scream jälleen sekoitti pakkaa ja aloitti nykyäänkin vahvana jatkuvan iteraatio/metasekoilukierteen. On sääli, etteivät jenkit ottaneet Soavin omaperäisestä sekasikiöstä mallia, koska sen tyylikkäässä humoristisessa jännityksessä on jotain ainutlaatuista, joka saa aina kaipaamaan pöllönaamarisen mielipuolen hellään syliin Jasonin uusimpia seikkailuita katsellessa.