Tunnetaan myös nimellä: Batas Impian Ranjang Setan
Maa: Indonesia
Genre: kauhu, eksploitaatio, fantasia
Ohjaus: H. Tjut Djalil
Näyttelijät: Marianne Wolf, Didier A. Hamel, Chintami Atmanegara, Richie Ricardo, Gusti Randa, Eva Alisa
Tänä vuonna kolmenkymmenen vuoden kypsään ikään tullut Painajainen Elm Streetillä on kauhuelokuvien klassikoihin lukeutuvia teoksia, jolle on tehty liukuhihnan verran jatko-osia. Wes Cravenin luoma ja Robert Englundin loistavasti tulkitsema Freddy Krueger on ehdottomasti yksi kauhun ikonisimpia tappajia. Kyseinen hahmo sisältää aitoa pelkoa ja ripauksen huumoria samassa paketissa. Asioiden summa on sen verran kovaa luokkaa, että elokuvasta on tehty kopiointeja Aasian mantereella asti. Esimerkkinä voisi mainita intialaisen version, mutta jätetään tanssit ja laulamiset toiseen kertaan. Kerron teille ennemmin indonesialaisesta versiosta, jonka ohjauksesta on vastannut Lady Terminatorin sekä Mystics in Balin ohjannut kulttinimi H. Tjut Djalil.
Indonesiassa selkeästi on oma elokuvaperheensä, joka on sekoitus intialaista ja turkkilaista hulluttelua. Näin ollen Satan’s Bed on juurikin niin härski kopio kuin on lupa odottaa. Alkutekstit tarjoavat tyypillistä turkkilaista estetiikkaa. Korvia riipaiseva musiikki ja kulahtaneet tekstit ovat mitä omimpiaan luomaan paskaa ruudulle.
Kaikki kauhusta kiinnostuneet varmasti tuntevat Freddy Kruegerin tarinan. Mainittakoon kuitenkin, että elokuvan murhaaja tappaa ihmisiä heidän nukkuessaan. Mitä muuta sitten tapahtuu? Tämä mystinen unimies ahdistelee nuoria milloin missäkin, muun muassa heidän ollessaan kylvyssä. Lisäksi hän leikkaa itseltään sormia irti ja juoksentelee ympäriinsä maanisesti. Lähes kaikki merkittävimmät kohtaukset ovat mukana indonesialaisella mausteella höystettynä. Kohtaukset on pyritty kuvamaan tismalleen samalla tavalla kuin esikuvassa. Kuvakulmat ja juonenkuljetus yhdessä eivät tarjoa aluksi suuria yllätyksiä.
Poikkeavuuksiakin alkuperäiseen filmiin toki on. Tarina alkaa tapahtumilla, joissa joulukuun 25. päivä 1941 joku tyyppi tekee perheestä muusia tyhjentämällä haulikon heihin. Kohtaukselle ei anneta mitään selitystä, mutta ulkona samaan aikaan tytöt hyppivät hyppynarua. Ehkä tämä tyyppi oli Freddy, joka nykyhetkessä terrorisoi indonesian paheisiin hurahtanutta nuorisoa – mutta mikä on hyppynarutyttöjen funktio?
Lempeästi sanottuna elokuva onkin vain huono, ja se on kuvattu päin helvettiä. Legendaarisessa Freddyn ensimmäisessä tapossa uhrin vaijerit näkyvät, kun hän nousee kattoa kohti. Yllätyksettömästi koko filmi näyttää siltä, että se on kuvattu tuottajan tai Djalilin kotona. Freddy taas näyttää maskeerauksineen siltä kuin joku olisi panokoulussa heittänyt mällit Uuno Turhapuron kasvoille ja sen jälkeen hieronut erivärisiä muovailuvahan kimpaleita hänen naamaansa. Pieneksi pettymykseksi täytynee todeta, ettei lierihatusta, palaneista kasvoista tai raidallisesta villapaidasta ei ole mitään tietoa. Indonesian oma Freddy ei pääse maneereissaan lähellekään Englundin sekoilua. Tavaramerkiksi muodostunut kynsihanskakin on korvattu terillä, jotka tulevat kynsien alta esille.
Dialogi on paikoin järkyttävän kalkkunamaista, mutta tekstittäjän kielipäätä tuskin on tutkittu sen tarkemmin, ja oletan hänen soveltaneen juttuja hauskempaan suuntaan. Alussa kuullaan muun muassa ruokapöytäkeskustelu, jossa perheen tytär toteaa television räjähtäneen yöllä. Tähän äiti vastaan tyynesti ok. Muutkin dialogin helmet saivat minut hytkymään. Murhista epäilty teini kieltäytyy antautumasta poliisille vedoten siihen, että he tappavat hänet. Toki tämän voi nähdä kannanottona Indonesian poliisivaltiomaista politiikkaa kohtaan.
Loppua kohden sisään ujutetaan myös hongkongmaista sekoilua, kun paikalle kutsutaan manaaja. Samalla elokuva ottaa enemmän valtuuksia muokata tarinaa omannäköisekseen. Manaajan lausahdus saa minut vielä tätäkin kirjoittaessa hihittämään: Hän käskee Freddyn kadota, koska hänelle on maksettu manaamisesta. Näin hän onnistuu karkottamaan pahan mörön. Eli pitääpä testata joskus tätä; jos kodissani on kirottu sielu, maksan naapurille, ja käsken häntä toistamaan tämän elokuvan viisauden. Harmillisesti kyseessä on kuitenkin kauhuelokuva, joten tämäkään konsti auta kovin pitkään, sillä talo on rakennettu hautausmaan päälle. Toki tämä olisi pitänyt tietää heti alusta saakka.
Lopuksi haluan vielä huomauttaa, että IMDB-elokuvasivuston mukaan Satan’s Bedin tuotantovuosi on 1983. Eli kuka lopulta kopioi ja ketä? Olisiko Cravenin aika paljastaa vihdoin totuus painajaisen takaa?
