Keanu Reevesillä on erityinen suhde 90-luvun tieteiselokuvaan. Reeves teki tuolloin muun muassa Matrixin, mutta ennen sitä tämä näyttelijälahjakkuus ehti tehdä muutaman b-mappiin kuuluvan elokuvan, joista etenkin Johnny Mnemonic on saavuttanut kulttimainetta. Alamme elää aikaa, jolloin nämä elokuvat ovat nostalgiaa. Kepeälle kopioinnille alkaa olla tarvetta. 90-luvun tieteiselokuva tekee vahvaa paluuta, kaikkine variaatioineen, josta yksi hyvinkin voisi olla Replicas.
Juoni on hyvin 90-lukulainen: Reevesin esittämä tutkija yrittää siirtää kuolleiden ihmisten tietoisuuden roboteille. Epäonnistuneen testin jälkeen hän ajautuu ongelmiin yrityksen kanssa, joka rahoittaa projektia. Suurempi tragedia kuitenkin odottaa sateisen liukkaan tien varressa, kun hänen koko perheensä menehtyy auto-onnettomuudessa. Tämä aloittaa moraalisten kysymysten sarjan, jossa katsoja kuin myös hahmot haastetaan pohtimaan kuoleman ja ikuisen elämän kysymyksiä. Homma lähtee valitettavasti heti kättelyssä hakoteille, kun Reevesin esittämä isä ei aikaile ratkaisujensa kanssa. Hän tekee jo onnettomuusyönä päätöksen siirtää kuolleiden perheenjäsentensä tietoisuuden klooneihin, joita hänen kollegansa on suunnittelut toista projektia varten.
Käsikirjoitus on toteutettu absurdistisen älyvapaasti, ettei sen moraalikysymys ole relevantti. Huuruinen tarina poukkoilee helvetillisen epätasaisesti. Hahmoille ei anneta tarpeeksi aikaa kehittyä, jotta menetyksen tuskaan voisi samaistua. Mitään samaistumispintaa ei muutenkaan tarjoilla, koska näyttelijäsuoritukset ovat ala-arvoisen heikkoja. Keanu Reeves ei tietenkään ole mikään luonneroolien kunkku, mutta häneltä odottaa omien henkilökohtaisten menetysten vuoksi parempaa suoritusta. Perheenjäsenten välinen kemia on myös ironisesti keinotekoista. Hahmojen välillä ei ole mitään kipinää, joka sytyttäisi katsojan samaistumaan suruun tai yhtään mihinkään.
Elokuvaa voikin lähteä purkamaan lähtökohdasta, jossa voi yrittää nähdä sen hukatun potentiaalin. Konsepti on kiehtova, muttei tarpeeksi hyvin näpeissä pysyvä. Älynystyröitä ei vaivata riittävästi. Parhaimmillaan tämän tyyliset elokuvat ovat ajatuksia herättäviä kokonaisuuksia, joiden uusintakatselulle voi antaa suuren arvon. Replicas omaa tähän rahkeet, mutta tyytyy liian heppoisiin valintoihin, jotka kusevat homman. Scifi-elokuvan suurkuluttajana ja suurena ystävänä olisin toivonut käsikirjoituksen menevän piirun verran pidemmälle, jolloin se olisi tarjonnut enemmän vastauksia kysymyksiinsä.
Elokuva liitää hetkessä ohi ja sen epätasainen tempo on surkuhupaisa. Kohtaukset nivoutuvat yhteen tuskastuttavan vaihtelevasti, kun kiinnostavimmat moraaliset seikat jätetään sivummalle, kaiken jäädessä pintaraapaisuksi. Eniten naurettavuutta herättävät Reevesin työnantajan todelliset tarkoitukset. Paljonkaan ala-arvoisempaa ratkaisua ei olisi enää voitu tehdä. Onkin sääli, että elokuva sortuu tyypilliseen päätökseen, jossa iso korporaatio alleviivataan Helvetin esikartanoksi. Ratkaisu on tönkkö ja sen näkee kilometrien päähän.
Ysäriä koitetaan kunnioittaa heikoilla tehosteilla, jotka näyttävät jo nyt tunkkaisilta. Onneksi elokuva ei suinkaan lähde mässäilemään näillä surkeilla tehosteilla. Se koettaa enemmän luoda älykästä modernia scifiä näyttämällä lukuisia 2000-luvulla genreen pesiytyneitä kliseitä. On uskomatonta, kuinka käsikirjoituksen hyvä potentiaali heitetään lähes täysin hukkaan. Kokonaisuus on niin iso sotku, ettei siitä löydä lopulta mitään hyvää. Pelkästään heikon ohjauksen, käsikirjoituksen ja leikkauksen takia elokuva on käppäinen yritys. Yhtenä esimerkkinä tästä toimii Reevesiin hahmon kohtausten välissä muuttuva hiustyyli sekä kasvava ja lyhenevä parta. Tällaiset yksityiskohdat itsessään saavat kaiken näyttämään halvalta. Muitakin kökösti toteutettuja juttuja on eksynyt mukaan, jotka toisaalta painuvat unholaan ennen lopputekstejä.
Halpuutta korostaa myös fakta, että Reevesista on tullut eräänlainen fanien suosima kulttinäyttelijä, jonka viimevuotiset roolit ovat keränneet kiitosta kuin myös tuottoa. Replicas sortuu kuitenkin vain hyödyntämään Reevesin nimeä isona tähtenä, eikä ota huomioon käsikirjoituksen vajaavaisuutta.
Vaimoni sanoja lainakseni: ”En ollut koskaan kuullutkaan tällaisesta elokuvasta.”
Tähän on varmaan lukuisia syitä, mutta päällimmäiseksi mieleen jää, ettei elokuva oikeastaan ansaitse edes tulla nähdyksi. Lipputulotkin jäivät harvinaislaatuisen pahasti miinukselle, joka itsessään kertoo puskaradion levittäneen siitä lähinnä negatiivista viestiä. Tämä on sääli, sillä pienellä viilauksella käsikirjoituksesta olisi voinut saada paljon toimivamman, jolloin filmillekin olisi voinut povata parempaa menestystä. Tällaisenaan kyseessä on aivan liian hajuton ja mauton kokemus, jonka juosten kustu tekeminen pilaa. Astetta huonommin tehtynä voisin jopa nähdä Replicasin hauskana, ja saavuttavan sen kulttimaineen, jota sille kovasti on yritetty pedata.
Teksti on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta.