Rambo-kaanonia voi syyttää monesta synnistä, muttei kuitenkaan osiensa nimeämiseen käytetyn mielikuvituksen puutteesta. Perinteisen, jaksotetun numeroinnin sijaan First Bloodia (1982) seurasi sisälmyksiltään huomattavasti räväkämpi Rambo: First Blood part II (1985), perässään ketjun heikoin lenkki Rambo III (1988), minkä jälkeen olikin vuorossa lyhyesti ja ytimekkäästi ihan vain Rambo (2008). Traumatisoituneen ja patriotismistaan huolimatta isänmaan hylkäämäksi itsensä kokevan Vietnamin veteraanin tarinan viides (ja toivoakseni viimeinen) luku on näistä sekä tragikoomisimmin että toisaalta myös ympyrää sulkevimmin ristitty Rambo: Last Bloodiksi.
Juonesta on turha löpistä sen enempiä: sitä löytyy suurin piirtein samoissa mitoissa kuin neljästä aiemmasta elokuvasta. Maanmiestensä kanssa nahistelun, Vietnamin viidakoissa kommarien vankeina viruvien jenkkisotilaiden pelastamisen, Afganistanin urhean kansan vapauttamisen ja Myanmarin sotilasjuntan pieksemisen jälkeen on aika palata lähtöpisteeseen, mutta tällä kertaa puolustautuen himaanpäin vyöryviä meksikolaisia gangstereita vastaan. Aiemmin huhuiltu, rajaseudun ramboiluna tapahtuva huumesota tosin on vaihtunut konseptiin, jossa arizonalaiselle hevostilalleen eräänlaisen perheen kasanneen ja ilmeisesti traumojensa vuoksi pillereitä napostelevan John Rambon kasvattityttö lähtee etsimään hänet ammoin hylännyttä isää eteläisestä pimeyden valtakunnasta. Tämän menetettyä parituskartellin käsissä henkensä saadaan hiuksensa kyninyt vihreä baretti kajauttamaan sotahuutonsa yli taivahan. Perinteisesti katsottuna käsis tarjoaa siis rauhaa haluavan sankarin, joka yrittää nurkkaan ahdistettuna palauttaa oikeuden, saa pataansa ja kokee menetyksen, päästen kuitenkin lopussa kostamaan itsensä ja läheistensä kautta kokemansa vääryyden.
Reaganilaista paatosta uhkuneiden kasarileffojen jälkeen on poliittinen suunta kääntynyt rajusti kohti Yhdysvaltain nykyisen presidentin linjaa. Ameriikan kotikonnut nähdään kauniiden ja suurten omakotitalojen lintukotona, jossa pollet laukkaavat taakseen avartuvia vuoria vasten. Erityisen silmäänpistäväksi muodostuu kotipihasta otettu viimeinen otos ennen matkaanlähtöä, U.S. Mail -tekstillä koristetun postilaatikon luodessa sanattoman varoituksensa nurmikon reunalta. Meksiko tuo edelliselle kontrastinsa slummeja, törkyä ja ihmisjätettä tulvivana pahuuden pesänä. Toki maasta löytyy myös tavallisia kansalaisia, jotka eivät hyvästä tahdostaan huolimatta voi kuitenkaan toimia haluamallaan tavalla pelätessään korruptoitunutta järjestelmää. Syynä on vallitseva pimeyden valtakunta, jossa rikolliset ovat lain yläpuolella ja tätä valvova virallinen järjestys koostuu silmänsä ummistavista sekä lahjuksiksi saamiaan naisia raiskaavista hirviöistä, joita – kuten muitakaan ongelmia – ei tietenkään anneta ymmärtää Jenkeissä olevan.
Kuten Rambo elämässään on oppinut, ei byrokratisoitunut laki voi auttaa, vaan yksilön on korjattava asiat itse, kovimman mahdollisen kautta. Trumpia reilut kolme viikkoa nuorempi pappa-Stallone edustaa vanhan liiton voimaa ja järkeä joviaalisuuteen seonneessa ja munattomassa nykymaailmassa (jota sankari yrittää kaikesta huolimatta vimmatusti ymmärtää), ainoana tahona joka voi saada järjestyksen kaaokseen iäkkäämmän testamentin vihalla. Elokuva antaa ymmärtää sodan siirtyneen kaukomailta omille takapihoille, ja sen voi myös nähdä puheenvuorona ykkösdiilaajan ajamalle muurille, esittäessään miten helposti valtakunnan raja on ylitettävissä piikkilanka-aitaa päin rysäyttämällä, oli mukana sitten ruumis tai hampaisiin asti aseistettu pienoisarmeija murhamiehiä.
Dialogi on surkeaa ja hahmot taasen yksiulotteisia. Hyvät ovat hyviä ja pahat äärimmäisen pahoja, Rambon ollessa ainut henkilö, jota yritetään edes jollain tapaa syventää. Tämäkin ontuu, sillä itseni on vaikea kokea sympatiaa tai samaistumista hahmoon, jonka kerrotaan halunneen armeijaan jo 17-vuotiaana ja jonka petomainen käytös on lopulta ainoastaan ihmiskunnan itsekkään pahuuden tuottaman pettymyksen aiheuttamaa. Vietnamin muistoesineet antavat jälleen viittauksen Rambossa konkretisoituvaan amerikkalaiseen marttyyriin, jonka kärsimykset ovat moninkertaiset verrattuna invaasion siviiliuhrien vastaaviin – mihin ei toki kertaakaan viitata. Rambo puolestaan esitetään lopulta muista välittävänä ihmisenä, joka tekee hyvyyttään vapaaehtoistyötä toisten auttamiseksi ja jonka empatian liekki sammutetaan kakkososan tavoin naisen, tässä tapauksessa vieläpä menestyvän ylioppilaan, raa’alla kuolemalla. Rambo hylkää pillerinsä, modernin maailman tälle tyrkyttämän vaihtoehdon verenjanolle ja ryhtyy suoraan toimintaan.
Meksikossa vallitsevien ongelmien ainut syy on pelkkä puhdas demonisuus, eikä USA:n osuutta näistä omalta osaltaan hyötyvänä osapuolena tuoda esille lainkaan. Silti filmi on antirasistinen, koska Sly sekoittaa kielellään omituiseksi sekamelskaksi espanjaa ja englantia, asuu latinalaisesta maailmasta tulleiden kanssa ja tapaa helvetissä asioidessaan myös hyviä ihmisiä (”Et sinä, vaan ne muut…”). Missään nimessä ei pidä ymmärtää, etten tiedostaisi Meksikon ongelmia tai vähättelisin naiskauppaa ja ihmisten esineellistämistä millään muotoa, mutta Rambo vitonen vain tuntuu kovin yksiulotteiselta, sosiaalipolitiikan ja äärikapitalismin kiemurat tyystin sivuuttavalta näkemykseltä Belsebubin hallitsemasta takapajuisesta Sodomasta, jonka puhdistamiseksi ainoa tepsivä tökötti on raivolla paiskottu tulikivi.
Siivouspäivä suhauttaa verrattomuudessaan jopa äärimmäistä splatter-kuvastoa liukuhihnalta tarjoilleen edellisepisodin ohi. Kasaritoiminnan kovin kilttiin valoon saattavan verilöylyn huvittavin puoli on nimikkohahmon alun tulvassa menehtyvästä parista viattomasta retkeilijästä kokema kärsimys, joita murehditaan sisimpään asti siitä huolimatta, että sankarimme pian laittaa miestä mattoon mitä sadistisimmin keinoin kamppailussa, jossa anteeksi ei pyydetä eikä anneta.
Gore on silpomisineen, seivästyksineen, vasarointeineen, kidutuksineen ja auton ikkunasta tielle paiskattavine irtopäineen äärimmäistä, esittäen päähenkilönsä ehkäpä eri valossa mutta kuitenkin samassa aspektissa kuin Jason Voorheesin tai Leatherfacen. Rambon raakuudella ei ole rajoja tämän toteuttaessa lupauksensa leikata pumppu puolustuskyvyttömäksi niittaamansa pahiksen rinnasta ja lahdatessa ihmisiä liukuhihnalta lempimusiikkinsa tahdissa: tappaminen on viihdettä, tai ainakin tuholaistorjunnan kaltaista työtä, jota voi suorittaa myös laput korvilla. Uskomattominta on se, että kaiken edellä kuvaillun jälkeen surmakoneemme istahtaa kuistin tuoliin ja Syltyn käheä voice over kehottaa jatkamaan elämää säilyttääkseen rakkaimpiensa muistot sydämessään. Tämän jälkeen lopputekstejä koristaa varsinainen tunteikas paraati aiempien leffojen ikimuistoisimpia murhakohtauksia. Muistatko sen, kun…?
Eihän tällaista elokuvaa voi olla olemassakaan, ja juuri se saa Rambo: Last Bloodin toimimaan omalla, menneiden aikojen videovuokraamojen törkylaarien paremmat kasetit mieleentuovalla tavalla. Aika harvoin sitä nykypäivänä näkee näin epäkorrektia ja graafisella väkivallalla estoitta mässäilevää filkkaa, joka kaiken lisäksi vielä ottaa itsensä niin maan perin vakavasti, kykenemättä millään muotoa muodostamaan yrmyilynsä lomaan pienintäkään itseironista hymynkaretta. Mölliytensä, putkinäköisyytensä ja brutaaliutensa puolesta elokuva tuo mieleen ääriversion Väkivallan vihollinen 3:n, Invasion U.S.A.:n ja McBain – Sankarien ajan tapaisista megalomaanisimmista omankädenoikeutta ja yhden miehen armeijoita ihailevista roskafilmeistä, enkä voinut yleisen hölmöyden ja ryppyotsaisuuden ohella olla nauramatta Yksin kotona -montaasille, jossa Stallone väkertää maatilansa täyteen ansoja ilmekään kasvoillaan värähtämättä. Toki joku voi huomauttaa, onko tällaiselle propagandalle oikein nauraa ja huomauttaa, että maailma epäilemättä yhä on täynnä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tämän olevan vain yksiulotteista, ääriväkivallalla ryyditettyä ja eritoten typerää ison rahan eksploitaatiota. Heitä suosittelen vaikka alkajaisiksi lukemaan Veikko Huovisen Rauhanpiipun ja samalla pohtimaan mielessään, onko rauhan muurinpohjaletuilla lopulta aitoa vaikutusvaltaa asioista todella päättävien, rahakkaiden sekä psykopaattisten johtajien toimille ja miten paljon paremman maailman – ja ihmiskuvan – esimerkiksi kaupallinen tv viattomine viihdeohjelmineen ja mainoksineen yksilölle tarjoaa – tai voiko Chuck Norrisin tai John Miliusin villeimmille kasarivisioille nauraminen vielä tänäkin päivänä olla kahdeksas kuolemansynti.
Voi olla että tätä saastaa saisi puntaroida ansaitsemansa roska-arvon mukaisesti vasta siellä hamassa tulevaisuudessa, jossa trumpilainen politiikka kuuluu historiaan (väsätkäämme siis uudet itsesensuurilait sen mystisen, nyt jo romahtaneen Neuvostoliiton loukkaantumista varjelleen paikalle). Toisaalta ennen tätä kappaletta voi todeta Rambo vitosen tekevän kumarruksen kasaritoiminnan suuntaan, esittäessään maailman Hollywoodin pintasiloitteisen ja kaikille kivan kuvaston sijaan reaganilaisen tyrmistyttävässä ja republikaanisen mustavalkoisessa valossa, vieden pehmenemismerkkien sijaan konseptinsa uudella vuosituhannella vieläkin rankemmalle tasolle. Elokuva on manifesti sille kamppailulle, jossa tiettyjen realististen mutta tasapuolisten tahojen mukaan oikeist… oikeus on armotta voittava. Tämän vertauskuvana voi nähdä lopun jännityksettömän lihamyllyn, jossa yksi iäkäs, mutta sisukas vihreä baretti vastaa sataa meksikaanoa ja jolle kokonaisesta raskain konetuliasein varustetusta kartellistakaan ei ole kunnollista vastusta.