Vuoden suurimman suomalaisen elokuvafestivaalin raportointi jatkuu. Tässä osassa käsittelyssä feminististä uranuurtamista, pedagogiikkaa, italialaisia ninjoja, aivan liikaa rommia, sukurutsausta ja pimeitä valokuvia. Tämän raportin osan tekstit kirjoittivat Suvi Heino, Jyri Majuri, Miikka Mononen ja Tuomas Porttila.

Muut raportin osat löytyvät tämän linkin takaa.

The Cat Has Nine Lives (1968)

Trailblazers-teemasarjassa esitetyn, Saksan ensimmäiseksi feministiseksi elokuvaksi tituleeratun The Cat Has Nine Livesin keskiössä nähdään kaksi rooleihinsa yhteiskunnassa kyllästynyttä naista. Kunnollisen naisen roolinsa haastamalla he herättävät suurta hämmennystä ympäröivissä ihmisissä. Ohjaaja Ula Stöcklin elokuva pistääkin katsojansa miettimään, miksi asia on näin.

Elokuva pureutuu esimerkiksi avioliiton merkitykseen. Toisen naisen kumppaniehdokkaalle on kaikki kaikessa päästä naimisiin, mutta mitään erikoisempaa syytä tarpeelle ei ole. Miehen tehtävä on hankkia vaimo ja elättää perheensä eikä asiaa haluta avata sen kummemmin. Kun nainen ei suostukaan tähän, herää asiasta vain ihmetteleviä ja vaivaantuneita reaktioita. Vastaavasti taas juhliessa miesten tehtävänä on yrittää hurmata naiset älykkyydellään. Aikansa vasemmistoälykköpiireille naureskelevassa elokuvassa kyseenalaistetaankin kirjallisuussitaateilla ja ulkomaalaisella musiikkikokoelmalla briljeeraavien miesten todelliset tarkoitusperät. Huomio on edelleen ajankohtainen, vaikka nykypäivänä juhlien alfaurokset eivät esittelekään filosofisia teorioitaan.

Naisten ja miesten välisiä rooleja pohditaan esimerkiksi työnhaun tai yleisen illanistujaiskäytöksen muodossa. Juoneton rakenne läväyttää katsojan eteen erilaisia tilanteita, joita usein siivitetään niiden absurdiuden esille tuovalla komiikalla. Esimerkiksi miesten käytöksen muutosta kuvastetaan kekseliäästi näyttämällä sama mies ensin naisten keskellä ja sitten vastaavasti miesporukassa. Naisten keskellä ollaan hiljaista ja hyväkäytöksistä herrasmiestä ja miesporukassa taas tapahtuu sen verran kovan luokan aikalaisfistbumpia, että kohtauksen lopussa kaikki miehet muuttuvatkin sioiksi. Tällaisissa vastakkainasetteluissa piilee elokuvan huumorin kautta kumpuava voima opittujen käytösmallien tarkkailussa.

The Cat Has Nine Livesia on usein verrattu Věra Chytilován Tuhatkaunokkeihin, eivätkä nuo vertaukset ole mitenkään tuulesta temmattuja. Filmien suurimpana erona voidaan pitää sitä, että Tuhatkaunokeissa naisten käytös aiheuttaa paheksuntaa, kun taas Stöcklin elokuvassa mallien vastaisesti toimimisesta seuraa lähinnä aitoa hämmästystä. Tämän vuoksi elokuvat toimivat myös toistensa rinnakkaisteoksina eivätkä tunnu liikaa toistensa kopioilta. The Cat Has Nine Lives ei ole meiningiltään aivan niin in your face kuin Tuhatkaunokit, mutta normit haastavana hauskuuttajana se on erittäin virkistävä tuulahdus jotain, mihin emme ole vieläkään tottuneet. (JM)

Won’t You Be My Neighbor? (2018)

Won’t You Be My Neighbor? on itkettänyt katsojia pitkin Yhdysvaltoja jo vuoden päivät, joten oli jo aikakin saada se Suomen valkokankaille. Fred Rogersin vuosien 1968 ja 2001 välillä käsikirjoittama ja tähdittämä lähes 900 jaksoa saanut lastenohjelma Mister Rogers’ Neighborhood on dokumentin keskiössä. Fokus on kiitettävästi asiassa, emmekä saa kuulla Rogersin lapsuudesta tai aikuisuudesta sen enempää kuin se kytkeytyy sarjassa esitettyihin tarinoihin tai sen kulttuuriperintöön. Tämä on erityisen ansiokasta ottaen huomioon ohjaaja Morgan Nevillen taipumuksen ottaa merkittävä määrä elokuvan sisällöstä Esquiren vuonna 1998 julkaisemasta henkilökuvahaastattelusta. Karsinta puoliksi perinteisen historiikin ja puoliksi syvääluotaavan profiilin kohdalla siten, että painotus on jälkimmäisessä, on oikea ratkaisu ja saa dokumentin usein tuntumaan suuremmalta kuin se oikeasti on.

Siinä nimittäin on puhuvia päitä ja arkistomateriaalia, eikä toteutuksen ainoa toiveikkaan omaperäinen ratkaisu, Rogersin alter-ego Daniel-tiikerin seikkailuiden esittäminen söpöinä animaatioina, oikein ota tuulta alleen. Tällä ei kuitenkaan ole niin väliä sisällön ollessa näin timanttista. Toisinaan turhan sentimentaaliseksi yltyvä elokuva koskettaa ihan oikeastikin, erityisesti kun puhe kääntyy Rogersin näkemyksiin pedagogiikasta. Lapsen ehdoilla vahvasti mennyt Rogers oli (Erik Eriksonin ohella yhä pedagogisten tieteiden vaikutusvaltaisimpiin kuuluvan lapsipsykologi) Margaret McFarlandin oppipoika, ja hänen työnsä ihastelu on suuri osa elokuvan viehätyksestä. Miehen kyky päästä lapsen tasolle ja hyväksytyksi heidän keskuudessaan lähes välittömästi on poikkeuksellinen ja saa kaltaiseni lapsiin ja nuoriin erikoistuneen sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon suorittaneen henkilön pään pyörälle. Rogers puhuu usein elokuvassa siitä, miten hänen vahvat muistonsa siitä, millainen hänen sisäinen maailmansa oli pikkulapsena, ylläpitää tätä samaistumiskykyä. Monet kykenevät muistamaan lapsuutensa tapahtumat, mutta niiden tunteellisen sisällön muistaminen on vaikeampaa.

Parhaimmillaan elokuva kuitenkin on niinä hetkinä, kun se onnistuu peilaamaan Rogersin tuottamia lastenohjelmia hänen omaan epävarmuuteensa. Yhdysvalloissa suoranaisen pyhimyksen maineeseen noussut henkilö olisi helppo nostaa jalustalle tällaisessa dokumentissa (ja todennäköisesti Tom Hanksin tähdittämä pian ilmestyvä Hollywood-biopic A Beautiful Day in the Neighborhood tekeekin juuri niin), mutta Neville ei suostu siihen. Elokuvan rakenne on luotu muistuttamaan meitä Rogersin inhimillisyydestä ja täten samaistettavuudesta. Teoksen noin joka kolmas kohtaus kuvaa Rogersia puhumassa itsestään kriittisesti tai kohtausta lastensarjasta, jossa hän kritisoi tai pohtii omaa olemassaoloaan. Elokuvan päätösvaiheessa esiintyvä mietelmä Rogersin WTC-iskujen jälkeen menettämästä uskosta työnsä tehokkuuteen herättää vahvasti ajatuksia siitä, kuinka monta vastaavaa ihmistä on olemassa, jotka eivät uskalla esittäytyä oman elämänsä Fred Rogerseina koska maailma ei heitä hyväksyisi – tai koska se on jo hakannut heistä halun vaikuttaa tiehensä. Onhan maailma nykyään paha paikka ja ihmisen halu parantaa sitä putoaa joka vastoinkäymisellä. Won’t You Be My Neighbor? kuitenkin herättää tuota halua esittämällä miten paljon yksi ihminen voi parhaassa tapauksessa saada aikaan, ja millaisen perinnön hän voi jättää jälkeensä. (MM)

Jesus Shows You the Way to the Highway (2019)

Aidosti oudot kulttielokuvat alkavat olla sukupuuton partaalla. Jesus Shows You the Way to the Highway koittaa palavasti murtautua kulttiin. Miguel Llansó hämmensi jo yleisöä muutama vuosi sitten huuruisella mysteerikuvallaan, Crumbsilla (2015). Siinä missä Crumbs oli enemmän kokeellinen tyhjäkäynti, yrittää Llansón uutukainen paneutua paremmin nostalgiaan, kummallisuuksiin ja tarinankerrontaan. Vauhtiin päästään, kun Neuvostoliitto-niminen virus on valloittanut virtuaalitodellisuuden, johon CIA:n kyttyräselkäinen agentti jää jumiin. Soppaan sotketaan 8-bittistä musiikkia, tummaihoinen Batman ja italialaisia ninjoja. Samaan aikaan lihava nainen haaveilee kickboxing-koulusta ja sankarimme pizzerian perustamisesta. Liemi on valmis, kun siihen lisätään vielä poliittisesti epäkorrekteja juttuja, jotka aukovat päätään tasapuolisesti useiden maiden päämiehille.

On sääli, ettei missään tunnu olevan päätä eikä häntää. Vertaus roskaelokuvaa kohtaan on ontuva, sillä tahallisesti tehty huono elokuva ei herätä samaa fiilistä kuin aidosti epäonnistunut ryönä. Isoimpana ongelmana elokuvan kohdalla lienee juuri tämä seikka, että se tuntee matkintansa kohteet turhankin hyvin, joka jättää kokeneemmalle kaatopaikan kulkijalle tympeän fiiliksen lopputuloksesta. Aidon roskaelokuvan pystyy saavuttamaan vain luomalla jotain täysin absurdia tyhjästä. Ironisesti parhaimmillaan elokuva onkin silloin, kun se luo näitä uusia hetkiä ja sortuu häkellyttävän huonoon dialogiin ja kuvakerrontaan. Heikoimmillaan kuvasto on silloin, kun se hakee vaikutteensa turkkilaisen elokuvan psykedeelisestä estetiikasta tai filippiiniläisen toiminnan hulluudesta.

Lopputulos onkin liian siloiteltu. Siitä puutuu aidon roskan arvaamattomuus. Edes musta Batman pahiksen roolissa tai virtuaalitodellisuuden Stalin eivät jaksa naurattaa pitkään. Voin kuitenkin povata, että vähemmän marinoidut katsojat voivat ilahtua Jesus Shows You the Way to the Highwayn outoudesta, ja jopa nauttia sen feikistä ilmeestä. Festivaalin mielisairaalakokemuksena se on allekirjoittaneelle turhan itsetietoinen. Haluan kalkkuna-annokseltani huonompaa makua. En sellaista, jonka ”parasta ennen päiväys” on vielä tätä kirjoittaessa voimassa. (TP)

35 Shots of Rum (2008)

Rodullistettujen ihmisten elämiä urallaan useaan otteeseen käsitelleen Claire Denis’n 35 Shots of Rum kertoo perheenisä Lionelin ja hänen tyttärensä Joséphinen paikallaan polkevasta elämästä. Metronkuljettajana työskentelevän isän päivät tuntuvat kulkevan samalla tavalla eikä suurempia ongelmia siinnä horisontissa, mutta jokin pysähtyneisyydessä tuntuu vaivaavan. Samanaikaisesti jokin estää uuteen siirtymisen.

Alussa juhlitaan Lionelin työkaveri Renén eläkkeelle siirtymistä. Kohtauksen surullinen alavire päivärutiinien loppumisesta luo erinomaisen pohjan käsitellä myös Lionelin muutospelkoa. Koko elämän ajan odotetut edessä siintävät vapaapäivät taas eivät tuo Renélle mitään lohtua. ”Valitettavasti olen niin terve, että elän luultavasti satavuotiaaksi”, tokaisee hän tilanteestaan. Mieli vetäisi vielä metrojunan puikkoihin. Juhlan aikana puhutaan legendaarisesta 35:n rommishotin haasteesta, jonka alkuperästä tai suuremmasta tarkoituksesta kenelläkään ei ole tietoa. Näin vain ilmeisesti kuuluu tehdä äärimmäisen erityisessä tilanteessa. Lionelin mielestä ei kuitenkaan vielä ole sen aika.

Elokuvan suurin vahvuus on niinkin yksinkertainen asia kuin vähemmistössä olevien ihmisten kuvaaminen täysin arkipäiväisinä toimijoina. Kaikilla elokuvan hahmoilla on säännöllinen päivärutiini joko töissä tai opiskelemassa. Myöhemmin käydään istumassa iltaa, koetaan jokapäiväisiä vastoinkäymisiä esimerkiksi auton hajoamisen muodossa ja vuorovaikutetaan muiden kanssa tavallisiin arkipäiväisiin asioihin liittyen. Kukaan elokuvassa nähtävistä hahmoista ei ole uhri tai kaltoin kohdeltu, vaan kaikki ovat aivan tavallisia ihmisiä. Hieman yli kymmenen vuotta sitten tällainen on ollut vielä elokuvissa todella harvinaista, koska vähemmistöjä on aina kuvattu nimenomaan kaltoin kohtelun kautta. Siksi onkin äärimmäisen piristävää nähdä pätevästi tehtyä keskusteluvetoista draamaa, jossa rasismin mainitsemisen sijaan keskitytään esimerkiksi siihen, miten hyvää ruokaa uudella riisinkeittimellä saakaan tehtyä.

Myös tunnelman puolella löytyy useita napakymppejä. Erinomaisen musiikin saattelemana rullaavat metrojunat tukevat hahmojensa muuttumatonta arkea ja saavat katsojan uppoutumaan mukaan siihen. Kauniisti kuvatut työmatkajaksot tuovat katsojan lähemmäs elokuvan hahmoja samalla, kun rutiinien toistuminen saa tuntemaan hahmojen tottumisen kyseiseen tilanteeseen. Samanlaisena tapahtuvasta tutusta ja turvallisesta ei halua päästää irti, koska edessä voi olla jotain aivan muuta. Jatkuvasti samaa reittiä kulkevat raiteet toimivat hyvänä vertauskuvana hahmojen elämästä.

Dialogivetoisessa draamassa on siis lopulta kyse etenkin juuri Lionelin passiivisesta muutosvastarinnasta. Joséphinen poikaystävä Noén myötä ilmaantuva vaara asunnon jakavan tyttären menettämisestä ahdistaa, mutta elokuvassa ei nähdä mitään omistushaluisen patriarkaatin kiinnipitämistä nuoresta naisesta. Lionelin ja Joséphinen isä–tytär-suhde perustuu terveeseen vuorovaikutukseen, jossa molemmat kuuntelevat toisiaan. Vastaavanlaista perhekuvausta toivoisi näkevänsä elokuvissa useamminkin, koska useimmiten isästä ja tyttärestä koostuvaa perhettä kuvataan elokuvissa juuri perheväkivallan tai hyväksikäytön kautta.

Ajatukset muutoksen hyväksymisestä nousevat pintaan, kun Lionel löytää eräänä työpäivänä Renén ruumiin reittinsä varrelta. Itsemurhan tehnyt eläkeläinen saa miehen tajuamaan, ettei muutoksen pelkäämisestä seuraa hyvää, koska asiat tulevat joka tapauksessa muuttumaan itsestä riippumattomista syistä. Muutoksen kohtaaminen täysin valmistautumatta ja sitä vastustaen voi johtaa lopulta samanlaiseen kohtaloon kuin entisellä työkaverilla. Lopussa nähtävissä Joséphinen hääjuhlissa Lionel vihdoin hyväksyy muutoksen ja on valmis jatkamaan eteenpäin. Vaikka oman lapsen häissä ei noin yleisesti ajateltuna ole hyvä idea vetää kolmea pullollista tiukkaa viinaa, kuvastaa erityiseen hetkeen säästellyn shottihaasteen suorittaminen nimenomaan uuden alun edessä sitä, että elämä tulee jatkumaan muutoksen jälkeenkin. (JM)

Queen of Hearts (2019)

May el-Toukhyn ohjaus muistuttaa jälleen kerran siitä, että tanskalaiset ne osaavat tehdä vaikeisiin aiheisiin rohkeasti ja tyylikkäästi tarttuvia elokuvia. Katsojaa taitavasti manipuloivassa Queen of Heartsissa aiheena on äitipuolen ja teini-ikäisen pojan välinen seksisuhde seurauksineen. Trine Dyrholmin vivahteikkaasti esittämä Anne on keski-ikäinen ja keskiluokkainen juristi, joka asuu ruotsalaisen lääkärimiehensä Peterin ja kouluikäisten kaksostyttäriensä kanssa skandinaavisen selkeästi sisustetussa upeassa kodissa ja pukeutuu laadukkaisiin, selkeälinjaisiin ja värimaailmaltaan harmonisiin asukokonaisuuksiin. Aikaansaavalta ja empaattiselta ihmiseltä vaikuttava Anne puolustaa työssään kaltoinkohdeltuja nuoria. On siis loogista, että hän suostuu mukisematta ottamaan Peterin aiemmasta liitosta syntyneen pojan Gustavin kesän ajaksi perheen luokse asumaan tämän osoittauduttua liian hankalaksi tapaukseksi äidilleen. Anne myös tuntuu osaavan käsitellä Gustavia, joka alkukapinoinnin jälkeen alkaa omaksua roolinsa osana perhettä. Äitipuolen ja poikapuolen välit vaikuttavat hyviltä, jopa mutkattomilta, mutta kasvava seksuaalinen jännite on kiistaton.

Anne päätyy viettelemään Gustavin, joka vastaa aloitteeseen. Seksuaalinen jännite ja seksisuhteen alku kuvataan elokuvassa jopa kutkuttavana, mikä on elokuvantekijöiltä rohkea ja tehokas ratkaisu. Alun kielletystä huumasta edetään saumattomasti käännekohtaan, jossa Anne ymmärtää, että suhteen on loputtava, sillä se uhkaa paljastua. Toki Anne toimii väärin, mutta hän näyttäytyy suhteesta huolimatta pitkään sen verran sympaattisena ihmisenä, ettei katsoja käänny häntä vastaan. Elokuva saa hetkellisesti melkein toivomaan, etteivät Anne ja Gustav jäisi kiinni. Sen vuoksi onkin pienoinen shokki, kun jouduttuaan vihdoin vastaamaan Peterille teostaan Anne kylmäverisesti kiistää kaiken. Hän väittää Gustavin valehtelevan: eihän ongelmanuoreen voi luottaa, sitä paitsi poikahan kantaa varmaan kaunaa vanhempiensa erosta. Annen kiistäminen ja hyökkäämällä puolustautuminen on niin raivokasta, että katsoja hämmentyy. Onko nainen sittenkin täysi sosiopaatti? Ja miten hyväksikäytettyjä nuoria puolustava juristi edes voi syyllistyä itse nuoren hyväksikäyttöön?

Annen hahmo on taitavasti rakennettu ja hänen toimintansa motivoidaan uskottavasti. Annella on tarve säilyttää saavutettu elämäntilanne hinnalla millä hyvänsä. Hän ei voi myöntää tekemäänsä vakavaa virhettä, koska silloin todennäköisesti menettäisi kaiken, minkä eteen on tehnyt paljon työtä. Gustavin kanssa hempeillessään Anne tunnustaakin suoraan suurimman pelkonsa elämässä olevan sen, että kaikki katoaisi. Anne ei siis ole yksiselitteisen paha ihminen eikä tahdo pahaa Gustaville, mutta hän ei voi luopua kaikesta virheensä vuoksi, ja siksi hän uhraa toisen ihmisen. Kun ollaan sana sanaa vastaan, on vakuuttavasti puhuva juristi uskottavampi todistaja kuin totta puhuva nuori. Suhteeseen Anne ajautuu todennäköisesti siitä yksinkertaisesta ja banaalista syystä, että Gustavilta saatu huomio ja flirtti hivelevät ikääntyvän naisen itsetuntoa ja tuovat kipinää tylsiin uomiinsa asettuneeseen elämään. Tämä jää katsojan pääteltäväksi, sillä elokuva ei tarjoa helppoja selityksiä. Himossaan Anne unohtaa vastuunsa eli sen, että hänen pitäisi olla Gustaville vanhemman roolissa, ja seuraukset ovat musertavat. Queen of Hearts on siis eräänlainen moraalitarina: hyvätkin ihmiset syyllistyvät pahoihin tekoihin. (SH)

Beauty and Decay (2019)

Auton täytyy olla tarpeeksi seksikäs, jotta sillä voi ajaa. Minulla ei ole ajokorttia ja voin hyvin allekirjoittaa tämän Sven Marquardtin väittämän. Miten se liittyy mihinkään? Ei mitenkään. Se vain jäi mieleeni, kun katsoin Beauty and Decayn, dokumenttielokuvan muun muassa Marquardtista. Hänet tunnetaan Itä-Berliinin alakulttuuripiireissä jonkin legendaarisen teknobaarin portsarina, vaikka dokumentti keskittyy hänen valokuvaajan ammattiinsa. Pätkä ryyditetään käyntiin hyvällä musiikilla, jota terästävät taitavasti otetut mustavalkoiset valokuvat.

Outo tekeminen korostuu arkistoista kaivetuilla huuruisilla performanssivideoilla, jotka heijastelevat vain osaa Marquardtin tarpeesta herättää paheksuntaa. Vielä paremmin esiin tuodaan herran ulkoinen olemus, jota ei voi paeta. Hän on kauttaaltaan tatuoitu, täynnä lävistyksiä ja pukeutuu mustaan. Juuri sellaisen ilmestys, joka saa eläkeläiset ja kukkahattutädit pelkäämään. Rujon ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin herkkä, jopa nallekarhumainen Sven, jonka lempeys yllättää.

Marquardtin lisäksi pääosassa ovat toki hänen ottamansa kuvat, jotka korostavat tätä lempeyttä. Pehmeän mustavalkoiset kuvat herättävät kuvattavansa sielun esiin. Myös dokumentaarinen lähikuva paljastaa Marquardtin sielun palaset onnistuneesti. Ratkaisu on hyvä, eikä niin sanotuille puhuville päille jätetä tilaa. Vastapainona kauneudelle osa kuvista on ankaran karuja, kauhua herättävän pelottavia ja äärimmäisen friikkiä kamaa. Kauhuelokuvamaiset musiikit antavat näille kuville vielä pikantisti lisää pelkoa.

Dokumentti ei keskity pelkästään Marquardtiin, vaikka hän selkeästi päätähti onkin. Toisena kuvaajana esitellään hänen pitkäaikainen ystävänsä, Robert Paris, jonka ottamat teollisuuskuvat enteilevät Industrial-musiikin aikakautta. Paris jää kokonaisuuden kannalta yhtä etäiseksi kuin hänen ottamansa kuvat hylätyistä rakennuksista. Se on sinänsä sääli, koska hänen kuvissaan on jotain karulla tapaa aitoa. Minua kuitenkin kiinnostaa enemmän ihmisen pimeä puoli, jonka Marquardt osaa tuoda esille. (TP)