Syksy on jälleen, mikä tarkoittaa myös uutta Rakkautta & Anarkiaa -rupeamaa pääkaupunkiseudun elokuvafriikeille 14-24.9. Kunnioitettavaa 30. vuotispäiväänsä juhlistava festivaali tarjoilee kattavan läpileikkauksen viimeisen vuoden merkkitapauksista elokuvan saralla etenkin länsimaista, ja tällä ennakolla yritämme valmistella lukijoitamme jälleen yhteen pitkään viikkoon elokuvien parissa.
Suomeen toista kertaa rantautuva Oliver Assayasin Personal Shopper lienee monien odotuslistalla, eikä syyttä, olihan Assayasin Clouds of Sils Maria pari vuotta sitten vuoden kiistämätön arthouse-hitti. Valitettavasti Kristen Stewartin tähdittämä tarina eksistentialistisissa tuskissa pyörivästä julkimon vaateostoksia hoitavasta ihmisestä ei erityisemmin nappaa mukaansa katsojan mielikuvitusta tai tunnemaailmaa. Suuria tunteita sydänoireiden takia välttävä Stewartin Maureen käy ostoksilla huippusuunnittelijoiden ateljeissa ja välillä hengailee kuolleen veljensä hylätyssä talossa toivoen, että veli antaisi merkin ja todistaisi kuolemanjälkeisen elämän olemassaolon, jotta nainen voisi poistua asuttamastaan henkisestä limbosta. Soppaa sekoittavat muut, rumalla CGI:llä toteutetut ektoplasmaa puklaavat haamut ja mystisiä viestejä Maureenin puhelimeen lähettävä tuntematon numero.
Pakan sekoittaminen ei kuitenkaan kiinnosta Assayasia, joka kuittaa elokuvan viimeisellä kolmanneksella ilmestyvän mysteerin ratkaisun sivulauseella. Fokus on selvä: Maureen eikä mikään muu. Hassua kyllä Maureenin takia tätä pakkaa ei kuitenkaan edes voi sekoittaa, sillä Stewartin äärimmäisen hallittu, monotoninen suoritus on teknisesti täydellinen, mutta elokuvan pyöriessä sen ympärillä siitä jää päällimmäisenä mieleen varsin tympeä kokonaisvaikutelma. Assayas yrittää elokuvallaan tavoitella esimerkiksi Krzysztof Kieślowskin Veronikan kaksoiselämässä nähtävää fantastista arkirealismia vastaavanlaisella eksistentialistisella viballa, mutta päähenkilöksi päätynyt rikkoutunut mököttäjä on kaukana esikuvien monimutkaisuudesta.
Asiaa ei auta Personal Shopperin taipumus kuluttaa suurin osa dialogistaan hahmon sisäisen elämän ja ajatusten purkamiselle, kun se ei kykene tekemään sitä muilla keinoilla. Elokuvan loppupuolella tapahtuvat emotionaaliset kliimaksit tuntuvat vaihtelevasti joko komediallisilta tai yksinkertaisen halvoilta, koska niiden katalyyttina toimii elokuvassa aiemmin näkemätön hahmo, joka päättää tulla ruudulle laukomaan totuuksia kuin jonkinlainen irvikuva Béla Tarrin Torinon hevosen Nietzscheä siteeraavasta porvarista.
Eniten Assayas saa irti Maureenin pienimmistä tunteista, valonpilkahduksista harmaassa arjessa, kuten hänen (elokuvassa tuhannesti alleviivatusta) kielletystä halustaan pukea työnantajansa kalliita vaatteita ylleen. Tämä sallii hänelle kurkistuksen toisenlaiseen maailmaan, jossa hänkin voisi elää, jos kykenisi irtautumaan tilanteestaan ja pakkomielteisestä tuonpuoleisten merkkien etsinnästään. Samalla saamme jollain tasolla kurkistuksen Kristen Stewartin elämään. Tosielämän huippumalli/näyttelijä esittää naista, joka toistuvasti ilmaisee ettei koe olevansa sinut itsensä kanssa näissä kovahintaisissa tamineissa. Sitä on vaikea sanoa, onko tilanteessa kuultava kommentaari enemmän Assayasin näkemys Stewartista – tai ainakin hänen julkisesta persoonastaan – vai Stewartin itsensä kokemus omasta elämästään.
Ei toki sillä, että se paljoa muuttaisi elokuvan kannalta. Hajanaisia kokemuksia ja yrityksiä on turhauttavaa seurata, kun ne eivät muodosta erityisen vetävää kokonaisuutta saati sitten saa riittävästi aikaa hengittää toimiakseen ideologisella tasolla. Assayas on tehnyt omalla mittapuullaan armollisen pituisen elokuvan, mutta sadan minuutin kesto on täynnä näennäisen irtonaisia ja usein varsin monotonisia kohtauksia, joten tiukkuudesta ei voi puhua etenkään Maureenin vaellellessa minuuttikaupalla kuolleen veljensä talossa haamujahdissa kuin mitä tunkkaisimmassa Hammer-tuotannossa.
Vastaavista ongelmista ei voi syyttää festareiden hirveästi nimetyssä “Fuck It, I’m Young” -kategoriassa esitettävää Anna Rose Holmerin debyyttiohjaus The Fitsiä, joka kestää reilut 70 minuuttia ja sisältää hädin tuskin yhtään turhaa otosta tai hetkeä, ellei fantasian puolelle katsojasta riippuen hyvällä tai huonolla tapaa dippaavaa lopetusta lasketa.
Holmerin ohjaustyyli yhdistelee vapaasti aiemmin mainittua Tarria ja 70-luvun paranoiatrilleriä tarinassa, josta nämä tulisivat viimeisenä mieleen. Toni on 11-vuotias nyrkkeilijänalku jonka kaikki vapaa-aika kuluu veljen kanssa treenatessa paikallisessa nuorisokeskuksessa. Viereisessä salissa toimiva cheerleader-ryhmä houkuttelee, ja pian opetellaankin tanssiliikkeitä jabien sijaan. Aikuisemmat tanssikaverit alkavat kuitenkin saada omituisia sairaskohtauksia, ja kukaan ei oikeastaan tiedä miksi.
The Fits ei ole niinkään juonellinen tarina – vaikka se sellainenkin on – vaan temaattinen tutkielma yhteisöllisyydestä ja siitä, mitä joukkoon kuuluminen tarkoittaa. Aihetta ei käsitellä sanoin, sillä elokuvassa on kuultavaksi tarkoitettua dialogia vain pari sataa riviä, vaan se esitetään alati kasvavana, hirvittävänä paineena Tonin sisällä. Tarve yhteisöllistyä – oli se sitten tanssiliikkeiden oppimisen tai sairaskohtauksen kokemisen kautta – tuodaan pintaan musiikilla, Tonia esittävän Royalty Hightowerin liikehdinnällä ja Paul Yeen ankaran vähäeleisellä kuvaamisella.
Ja mitä musiikkia se onkaan! Denis Villeneuvellekin ahdistavaa instrumentaalimusiikkia säveltänyt Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin duo on tehnyt jälleen muistettavan, jumputtavan ja Tonin monotonisia, katsojiakin sattuvia liikehdintöjä rytmittävän musiikin, joka hallitsee elokuvaa ylitsepääsemättömällä otteella. Yeen kamera tuntuu alistuvan musiikille Hightowerin liikkuessa sen ajamana. Yhdistelmästä syntyvä katselukokemus on niin ikään myös ahdistava. Ote hieman lipsuu aivan viime minuuteilla, mutta katsojat jakava lopetus on siitä hyvä, että se ei jätä mitään kysymysten varaan fantastisesta luonteestaan huolimatta.
Toinen elokuvamaailman tiukempaa ääripäätä edustava teos löytyy festareiden pohjattomasta jenkki-indie-katalogista. Potentiaalistaan kauas jääneen lastentappo-zombielokuva Cootiesin tehneet Cary Murnion ja Jonathan Milott täyttävät tällä kertaa elokuvansa asettamat lupaukset Bushwickillä, jossa Brittany Snow ja Dave Bautista pakenevat New Jerseyn lähiöissä Yhdysvaltoja yllättäen valtaavaa sotilasvoimaa, joka tappaa sivullisia armotta. Bushwickin kaupunginosa sisältää kuitenkin enemmän aseita kuin hyökkääjät ennakoivat, joten vastarinta nousee voimalla ja vauhdilla.
Näin vuonna 2017 levottomuuden kansalaisten keskuudessa kasvaessa länsimaisissa sivistysvaltioissa konseptina sellaisen elokuvan katsominen, joka pyörii hallituksen toimiin uupuneiden rasistien päättäessä irtaantua muusta maastaan – tosiaan, hyökkääjät ovat uuden Amerikan lähettiläitä, maahanmuutottoman valtion perustajia – voi olla vähän ikävämpi ajatus. Voin kuitenkin lievittää pelkoja näiltä osin, sillä Bushwick on vain hetkellisesti aiheellaan raflaavan eksploitaatiohenkisesti ratsastavaa räpellystä.
Indie-rapin megatähti Aesop Rockin musiikkien tahdissa läpi rupuisten, 90-luvulla vielä uutuuttaan hehkuneiden kellertävien röttelöiden lävitse juoksevat tähtemme kohtaavat matkallaan pois hyökkäyksen keskipisteestä toinen toistaan mielenkiintoisempia hahmoja aseittensa jakamista pikkupoikamaisilla argumenteilla vastustavista jengiläisistä Snow’n pilveä pössyttelevään siskoon ja sotilaita polttopulloilla ja hyvin tähdätyillä potkuilla nivusiin vastustaviin hasidilaisjuutalaisiin. Naapurustosta maalataan varsin monipuolinen, inhimillinen kokonaiskuva, joten kun ihmiset juoksevat massana tulitukseen kuolemaan, se välillä tuntuu ikävältäkin. Vaikka paljon sivullisia teurastetaankin, yksittäisten hahmojen tekemien murhien osalta Bushwickin ruumislukema on hyvinkin realistinen.
Tämä on hyvä, sillä elokuva ei varsinaisesti ole toimintaelokuva huolimatta sen Red Dawnin mieleen tuovasta alkuasetelmasta ja Bautistan kaltaisesta nousevasta toimintaelokuvien megatähdestä – se on katastrofielokuva. Perinteisessä mielessä koreografian ehdoin toimivia jännittäviä nyrkkinujakoita on yksi, mutta muuten Snow lähinnä väistelee luotisadetta kaupungin kujilla ja välillä ampuu epätoivoisesti jonnekin missä ehkä liikkuu vastapuolen edustajia. Bushwickissä vallitsee kaksi asiaa: epäluulo ja yhteenkuuluvuus. Epäluulo siitä, mitä tapahtuu, missä, miksi, ja millä tavoilla. Elokuva on yllätyksiä täynnä, ja päähahmojen jatkuvasti kasvavat veriset vammat varmistavat, ettei tunne hellitä. Invaasio on kuin hyökyaalto, josta yritetään selvitä. Yhteenkuuluvuus taas on selviytymisen elinehto. Yksin luotisadetta vastaan on vaikea käydä, kun taas muutaman kaverin kuoltua siihen ensin on mahdollisuus lyödä sotilasta päähän astalolla ennen omaa kuoloa.
Bushwick on mielenkiintoinen saavutus siinä mielessä, että Murnion ja Milott onnistuvat luomaan realistisen invaasiokuvauksen pienellä budjetilla. Bushwickin koko lähiö marssii muutaman kymmenen ihmisen otoksissa, ja jatkuvasti kuvauspaikkaa vaihtavat hahmot luovat uskottavan kuvan alueen geografiasta. Muutaman tunnin aikavälille sijoittuva tarina keskittyy vahvasti päähenkilöihimme, mutta myös muun Bushwickin tarina kerrotaan onnistuneesti alati pauhaavalla äänimaailmalla – elokuvan alussa kuullaan lähinnä laukauksia hyökkääjien yllättäessä asukkaita kodeistaan, mutta loppupuolella laukaukset muuttuvat polttopullojen hajoamiseksi ja marssihuutojen kakofoniaksi.
Ihan yhtä onnistuneita ratkaisuja ei löydy kuvauspuolelta, sillä kuvaustyypiksi on valittu jatkuvasti suositumpi näennäisen pitkä otos, jossa elokuvasta 30–40 minuuttia kerrallaan on editoitu näennäisen yhtenäiseksi otokseksi. Nämä hetket ovat ainoa asia, jossa matala budjetti näkyy suoraan, sillä tuskin tiiliseiniin tai portaikkoihin niin usein juostaisiin kameran kanssa ellei läheisyydellä peiteltäisi leikkausta. Kuvauksen toimiessa – otosten aikana siis – Bushwickista tulee lähes hypnoottista katseltavaa. Sellaisena se on parhaimmillaan: Hienosti koreografioituna ikävänä ihmistragediana josta ei voi kääntää katsettaan.
Eräänlaista ihmistragediaa on myös tarjolla R&A:n kauhuelokuvapainotteisessa Hämärähommat-kategoriassa, josta löytyy aiemmin tänä vuonna muun muassa Night Visionsissa pyörähtänyt Julia Ducournaun Raw, joka vetää luulot veks niin liha- kuin kasvissyöjiltä hellyyttävän hauskan, sanalla sanoen ällön kannibaalisatiirin kontekstissa.
Kasvissyöjänä kasvatettu Justine pääsee opiskelemaan siskonsa jalanjäljissä eläinlääkäriksi, mutta erinäisten fuksiaisrituaalien myötä lihan maku alkaa houkuttaa entistä enemmän. Pian syödään kämppikseltä salaa raakaa kanaa ja ennen pitkää aiheutetaan yllättävän läheltä löytyneen kannibaalikumppanin kanssa kolareita syömiskelpoisen ihmislihan toivossa.
Raw on ranskalaisen uuden aallon kauhun edustajana siinä mielessä outolintu, että se elää jossain Insiden goreperseilyn ja Martyrsin vakavamielisyyden välimaastossa. Audiovisuaalisesti kauttaaltaan kaunis elokuva on täynnä näennäisen vakavia kohtauksia, jotka vedetään niin överiksi, ettei niitä voi nähdä vakavassa kontekstissa – tästä mainiona esimerkkinä Justinen tanssi peilin edessä ennen pippaloihin menoa. Normaali nuorisoelokuvakohtaus muuttuu suorastaan törkyiseksi taustalla soivan shokkiräpin päästellessä pieruääniä naisäänen räpätessä rumista mulkuista ja nekrofiliasta. Ensimmäinen ihmisruokailu tapahtuu sormen muodossa, ja missä tahansa hieman enemmän omaan perseeseensä uppoutuneen ohjaajan työssä kohtaus olisi elokuvan alkupuolen kulminoituma, täysi järkytys katsojalle. Ducournau tekee siitä euforisen kokemuksen rinnastaen syömistyylin kanansiipiin Raw’n täydellisen syntikkatunnarin pauhatessa täysillä.
Kaiken tämän tiimellyksessä on vähän vaikea sanoa, yrittääkö Raw tehdä jotain merkittävää sen lisäksi, että pyllistää vähän jokaiselle katsojalleen – kaikki kasvissyöjät ovat salaa lihanhimoisia kannibaaleja ja lihansyöjät murhaajia sekä perhe entiteettinä olemassa vain jonkinlaisen pahuuden kehän ylläpitämiseksi – mutta sen viihdearvoja on paha käydä kieltämään. Komediaa löytyy lähes joka hetkestä, ja silloin kun ei löydy, tunnelmoidaan komeita maisemia huolella valitun soundtrackin tahdissa. Tämä on elokuvafestareiden buffet-tarjonnan mahdollistamaa elokuvallista eskapismia, jos ei nyt parhaimmillaan, niin ainakin hedonistisimmillaan.