Raporttimme toisessa osassa toimittajat Jyri Majuri ja Tuomas Porttila (ja yhden tekstin verran Joonatan Nikkinen) käyvät läpi loput festivaaleilla vastaan tulleesta tarjonnasta. Pääpaino on rikoksissa, mutta muutakin löytyy, jättikilpikonnista porilaiseen samuraihin.
The Show of Shows: 100 Years of Vaudeville, Circuses and Carnivals (2015)
Islantilaisen Benedikt Erlingssonin ohjaama kokonaan arkistomateriaalista kasattu The Show of Shows: 100 Years of Vaudeville, Circuses and Carnivals on katsaus menneiden aikojen sirkus- ja näyttämötoimintaan. Elokuvaan on koottu eri lähteistä olevaa videomateriaalia eri aikakausilta varhaisimpien videopätkien ollessa 1800-luvun lopulta. Muun materiaalin sisällyttäminen onkin sitten koettu täysin turhaksi, joten arkistomateriaali saa luvan puhua puolestaan ilman turhia selittelyjä tai puhuvien päiden monologeja. Erittäin virkistävä ratkaisu tekee The Show of Showsista jo lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoisen, koska nyt vanhempi materiaali saa itse synnyttää mielikuvat menneistä ajoista niitä tutkineiden asiantuntijoiden sijaan. Koko elokuvan luonne on aivan erilainen kuin perinteisen dokumentin, ja katsoja saa aivan rauhassa upota kuvamateriaalin virtaan.
Kuvastoa säestää muun muassa Sigur Rósin jäseniä sisältävän ryhmän tekemä soundtrack, joka on rytmitetty leikkaukseen pääasiassa todella hyvin. Esimerkiksi alun tanssikohtauksissa katsojalle tulee tunne, että ihmiset tanssivat juuri soivan musiikin tahdissa. Hyvin rytmitetty musiikki sortuu ylilyönteihin vain muutamassa kohdin – esimerkiksi eläinkohtauksissa – jolloin se tuntuu lähinnä vaivaannuttavalta yritykseltä tehdä rankemmalla musiikilla säestetyistä apinoista death metal -nettimeemien kaltaista huumoria. Onneksi tällaiset tyylirikot ovat musiikin osalta harvinaisia, ja pääasiassa soundtrack toimii todella hyvin.
Dokumentin suurin vahvuus on sen selittelemättömyydessä. Vaikka ohjaajalla riitti näytöksen jälkeen kertomuksia elokuvassa nähtyjen taiteilijoiden kohtaloista, ei elokuva kerro heistä mitään. Ilman taustatarinoita ja selittelyjä katsojalle syntyy samanlaisia primitiivisiä tunnereaktioita kuin oikeasti tällaisia näytöksiä seuranneille luultavasti on syntynyt. Kaikki haluavat nähdä nuorallatanssijan putoavan, mutta onnistunut suorituskin ansaitsee lopulta aplodit. Useaan kertaan toistettuna samanlainen temppu alkaa menettää shokkiarvoaan ja paljastaa sirkusesitysten kaavamaisuuden. Elokuvamuodossa tämä toistuva kaavamaisuus on hyvin rytmitetyn soundtrackin kanssa melkoisen hypnoottinen yhdistelmä.
Nykyaikana ihan samanlainen sirkusmeininki ei menisi enää läpi, mutta arkistomateriaalin arvo onkin nimenomaan historiallisena peilinä. Arkipäiväinen perheviihde on muuttanut muotoaan, ja aikaisemmin arvot ovat olleet erilaisia. The Show of Showsin kuvamateriaalia voinee nykyisin pitää jokseenkin kyseenalaisena, mutta historiallisessa mielessä esitetyn materiaalin paheksumisen sijaan katsojan tulisikin olla helpottunut siitä, että perheviihde on nykyisin aivan erilaista. (JM)
Samurai Rauni Reposaarelainen (2016)
Olen pitkään etsinyt uutta kotimaista elokuvaa, joka saisi minut syttymään. Luulen löytäneeni sen, sillä nyt ovat pojat katsoneet Jodorowskynsa ja muutaman roskaelokuvan siinä sivussa. Samurai Rauni Reposaarelainen todistaa, että suomielokuva ei ole täysin kuollut ja kuopattu. Olemattomalla budjetilla toteutettu elokuva lienee yksi viime vuosien suurimmista valopilkuista pohjoisella filmitaivaalla. On puhuttu siitä, että vailla säätiön suuria tukia olevat elokuvat ovat tulevaisuus. Reposaaren samurain seikkaillut on ensimmäinen konkreettinen todiste, että näin voi hyvinkin olla.
Rauni on ilmeisen vittumainen porilainen tyyppi, joka elää ”samuraiden” tapaan. Hän on viinaa kiskova ja saunassa viihtyvä hikinen äijänpaskiainen. Salamurhaajaninjoja peräänsä saava Rauni lähtee henkilökohtaiselta tuntuvalle kostomatkalle, jonka aikana nähdään jos jonkinmoista hihhulia. Parhaillaan audiovisuaalisuus naulitsee katsojan penkkiin. Lavasteissa on käytetty luovuutta, ja musiikki tuo mieleen Ennio Morriconen spagettiwesternsävellykset. Näiden sävellysten vastapainoksi soppaa sekoitetaan toimintajaksoilla, joissa soi vetävän kuuloinen elektroninen mätkintämusiikki
Lähes koko tarina rakennetaan surrealistisia mielikuvia hyödyntäen. Ajoittain meininki on kuin Salvador Dalín painajaisesta, jonka Jesús Franco on ohjannut digikamerallaan. Edes hiukan muoviselta näyttävä digitaalinen kuvaus ei haittaa menoa. Elokuvan on tehnyt teatteriryhmä ja tämä näytelmätaidepohja näkyykin teatraalisessa lopputuloksessa. Näyttelijät vetävät juttunsa tarkoituksella täysin överiksi, mikä on varsin kliffaa katseltavaa, kaiken vakavamman draaman keskellä. (TP)
White People (2015)
Kysymyksiä herättävät elokuvat ovat kiinnostavia. Niiden kuitenkin olettaa antavan vastauksia. White People rakentaa kysymyksiä kysymyksien perään. Nuori nainen kuljetetaan maanalaiseen vankilaan. Syytä vangitsemiselle ei anneta. Syytä ei myöskään anneta sille, miksi vankila sijaitsee Jumalan hylkäämässä bunkkerirakennelmassa. Kun aika on kypsä, vangit pääsevät lentokoneella toiseen maahan. Nainen rakastuu tummaan vanginvartijaan, josta saadaan aikaiseksi varsin tarpeeton ja päälle liimattu romanssi.
Minimalistiset lavasteet ja täysin steriili ympäristö pitävät katsojan mielenkiintoa yllä. Näyttelijätkin hoitavat duuninsa kelvollisesti. Tiivis miljöö tuo mieleen Kuution ja sen lukuisat kopiot. Pohjolan helmeksi White Peoplea ei voi mitenkään kutsua. Kyseessä on sen verran heikko teos, että sen paikkaa R&A:n ohjelmistossa voi pitää pienoisena yllätyksenä.
”Ruotsin Das Experiment” jättää kokonaan pois teemat, joissa tutkitaan ihmismielen muutosta. Tarina toki pohdiskelee vallan merkitystä, muttei anna katsojalleen mitään konkreettista. Olisi ollut huomattavasti palkitsevampaa nähdä hahmojen kehittyvän enemmän. Tämän vuoksi loppuratkaisu tuntuu tyhmältä, koska se on varsin irrallinen kontekstistaan. Homman voi myös nähdä metaforana maahanmuuttajien sijoittelusta. Bunkkeri toimii eräänlaisena vastaanottokeskuksena, josta joko saadaan paikka uudessa kotimaassa tai menolippu takaisin sinne, mistä ollaan tultu. Elokuvan ollessa kuitenkin kryptinen, ei mistään voi olla varma. Ainoastaan elokuvan huonoudesta voi olla täysin varma. (TP)
Heart of a Dog (2015)
Lou Reedin leskenäkin tunnettu monialainen taiteilija Laurie Anderson tarjoilee katsojalle 75-minuuttisen kokeelliseksikin kutsutun essee-elokuvan. Heart of a Dog keskittyy taiteilijan edesmenneeseen Lolabelle-koiraan ja kertoo tämän kautta Andersonin omaelämäkerrallisia seikkoja ja pohdintoja, jotka kumpuavat niistä. Aiheina käsitellään muun muassa maailmankuvan muuttumista, kuolemaa ja menneisyyttä. Anderson toimii itse elokuvansa kertojana.
Essee-elokuvalle tyypillisesti leffa keskittyy henkilökohtaiseen vuodatukseen. Taiteilija pyrkii kertomaan omia kokemuksiaan ja miettimään esimerkiksi koiransa kokemaa lintupelkoa verraten sitä WTC-iskujen jälkeiseen vainoharhaiseen taivaan tarkkailuun. Tästä nousee esille elokuvan suurin ongelma eli sen rakenteettomuus. Erilliset kohtaukset tuntuvat vain satunnaisilta päähänputkahduksilta. Välillä ajatukset vellovat kuolemassa, välillä taas salaliittoteorioissa. Mitään kokonaisuutta näistä ei synny eikä sitä pahemmin yritetäkään.
Henkilökohtainen rakkaus Lolabelle-koiraan tehdään niin alleviivatun selväksi, että se alkaa tympiä hyvin nopeasti. Kohtaukset, joissa Anderson tekee koiransa soittamasta musiikista (satunnaisia koskettimien painalluksia) taidetta ovat juuri sellaista tavaraa, joista ihmisille syntyy pelkoa ja vihaa taidekulttuuria kohtaan. Newyorkilaisten rikkaiden taiteilijansielujen kätösissä mikä tahansa voi muuttua taiteeksi, ja lopputulos muistuttaa South Parkissa nähtyä viinilaseihin piereskelyä. Hassuttelevien koiravideoiden myötä elokuvaan syntyy myös yleisönviihdyttämisaspektia, mutta lähtökohtaisesti en pidä koiravideoille naureskelua juurikaan YouTube-videoita kummallisempana tapana tappaa aikaa. Mikä tekee Andersonin koirasta yhtään ihmeellisemmän tapauksen kuin satunnaisesta innoissaan hyppivästä kirppusirkuksesta, joka räksyttää hassusti? (JM)
Apprentice (2016)
Kuolemantuomio on vielä monissa maissa yleinen tapa ”rangaista” rikoksista. Junfeng Boon kolmas ohjaustyö pureutuu tähän aiheeseen. Aiman on aloitteleva vanginvartija, joka päätyy hirttäjän oppipojaksi. Kyseinen pyöveli on mahdollisesti joskus 30-vuotisella urallaan päästänyt Aimanin isän päiviltä. Heidän välilleen muodostuu kaikesta huolimatta isä-poikasuhde, joka on koko elokuvan kantavaksi voimaksi. Näennäisesti kaikki on hyvin, mutta Aimanin sisällä kytee epätietoinen vihan liekki.
Katsoja alkaa kuristua hirttosilmukkaan elokuvan edetessä kohti vääjäämätöntä loppua. Samaan aikaan mieleen alkaa pulputa kysymyksiä. Kenellä on oikeus päättää kuolemasta? Kuten Werner Herzog On Death Row -dokumenttisarjassaan nasevasti totesi, sarjamurhaajakin on ihminen. Voitte hirttää minut tai naulita ristille, mutta kysymys on pohjimmiltaan hyvin hankala, koska kuolemantuomio on voimassa yleensä maissa, joissa on ylikansoittuneisuutta. Väenpaljous ajaa siihen asemaan, ettei kaikille pystytä tarjoamaan tarvittavan hyviä oltavia vankilassa. Toki uskontojen ja muiden satujen perusteella toteutetaan niin sanottua oikeutta.
Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, sillä en kannata kuolemantuomiota ja pidän sitä yhtälailla harkittuna murhana. Harmillisesti Apprentice ei lähde ottamaan kantaa aiheeseensa sen suuremmin. Sen pääpaino on henkilöhahmojensa kehittymisessä. Realistisella otteella kuvattu tarina pohdiskelee kuolemantuomion eettisiä ja moraalisia kysymyksiä, vain raapaisemalla niiden pintaa. Olisin silti kaivannut syvällisempää näkemystä elämästä ja kuolemasta – sen riistäjästä ja riistettävästä. (TP)
After the Storm (2016)
Hirokazu Koreedan elokuvassa vaimonsa jättämäksi tullut Ryota kamppailee elatusmaksujen kanssa. Parikymmentä vuotta takaperin kirjallisuuspalkinnon voittanut kynäniekka tekee työkseen yksityisetsivän hommia valehdellen itselleen ja muille tekevänsä niitä kirjallisuusprojektiaan varten. Todellisuudessa mies kamppailee uhkapeliaddiktion ja lapsensa elatusmaksujen kanssa. Etsivänhommissa vedetään välillä vähän välistä ja kerrotaan avioeroprosessin kannalta ratkaisevista kuvista myös seuratulle osapuolelle, jotta tämä voisi maksaa kuvien katoamisesta. Rahat katoavat hevosradalle ”varman” kohteen hävitessä. Syyt avioeroon tulevat nopeasti selväksi.
Vaimonsa takaisin saamisesta haaveileva Ryota ei ole paha mies. Valheellisen elämän taustalta löytyvät miehiset kunniakäsitykset, joissa asema ja varallisuus ovat kaikki kaikessa. Mieluummin nipistetään omasta syömisestä, jotta voidaan näyttää muille, kuinka poika sai nyt kalliit lenkkarit. Kaupassa tietenkin nirhataan vähän kengänkulmaa, jotta tuotteesta voisi neuvotella pienen alennuksen. Elatusmaksujen maksamisesta Ryota ei kuitenkaan suostu luopumaan, vaikka hän tuntuukin maksavan niitä aina myöhässä. Työkaverit kehottavat vain jättämään asian sikseen ja luopumaan pojasta. Länsimaisen katsojan silmissä tällainen on melko karmiva ajatus, koska Ryota ei maksa elatusmaksuja pitääkseen poikansa hengissä, vaan hän maksaa tapaamisoikeudesta. Elokuva vihjaakin karusta totuudesta: mieskeskeisessä kulttuurissa isän on helppo vain luopua taakasta ja siirtyä eteenpäin näin halutessaan.
Keskusteluvetoinen draama rullaa omalla painollaan sujuvasti eteenpäin aina lopussa tulevaan myrskyyn asti. Saman katon alla vietettynä yönä Ryota saa hieman purkaa tuntojaan ja yrittää paikata haavoja entisen vaimonsa kanssa, mutta Hollywoodin unelmatehtaan yhteenpaluukliimaksien kaltaisiin ratkaisuihin ei mennä. Ryota pyrkii ryhdistäytymään uhkapeliaddiktionsa kanssa, mutta hän myös opettaa pojalleen, miten mukavaa on kokea hetken huuma arpojen kanssa. Vanhempien käytöksellä on aina osansa lapsen kehityksessä, ja omasta ryhdistäytymisestään huolimatta Ryota saattaa sisällyttää poikansa samaan kierteeseen, jonka hän oppi omalta isältään. Tästä huolimatta loppu on iloisen toiveikas – kaiken ei tarvitse olla tähtiin kirjoitettua. (JM)
Zoology (2016)
Vanhapiika Natasha asuu edelleen äitinsä nurkissa. Päivätöissä eläintarhassa häntä kiusataan hiljaisen persoonallisuutensa takia. Kaikki menee vielä enemmän vituiksi, kun eräänä päivänä hänelle kasvaa häntä. Lääkärikäynnillä hän ihastuu paikalliseen röntgenhoitajaan, jonka kanssa hän aloittaa suhteen. Romanssi ei tunnu väkinäiseltä, vaikka se sisältääkin kliseisen draamankaaren. Nopeasti etenevä tarina ei anna vastauksia kysymykselle, mistä Natashan häntä on tullut. Se pohdiskelee enemmänkin sitä, että ihmiset tulisi hyväksyä osaksi yhteiskuntaa sellaisina kuin olemme. Kenenkään ei tarvitse sietää kiusaamista erilaisuuden takia. Jokaisella on oikeus onneen.
Zoology on tiiviisti kuvattu, hyvin henkilökeskeinen kertomus kahden ihmisen kohtaamisesta epätodennäköisessä tilanteessa. Hahmojen annetaan kypsyä rauhassa. Päähenkilöiden kemia on aitoa ja tilanteiden rakennus hienovaraista. Sympaattinen tarina saa vasta lopussa järkyttäviä piirteitä, kun shokkiarvoja lisätään seksikohtauksella. Toki tätä ennen on nähty kohtaus, jossa Natasha masturboi hännällään kylpyammeessa. Shokeeraaminen ei kuitenkaan tunnu missään vaiheessa pakotetulta keinolta lisätä elokuvan kiinnostavuutta. Kohtaukset sulatetaan onnistuneesti tarinan muuhun sisältöön.
Ohjaaja Ivan I. Tverdovski kritisoi häpeilemättä Venäjän politiikkaa, sairaanhoitoa ja jopa uskontoa. Zoology on hänelle tapa ilmaista kantansa. Tuntuukin, että itänaapurissa monet taiteilijat ovat ilmaisseet teoksillaan tyytymättömyyttä Putinin politiikkaa ja ihmisoikeusrikkomuksia kohtaan. Tverdovskin tyyli on persoonallinen ja olisi erittäin suotavaa nähdä häneltä lisää filmejä. R&A:n monipuolisuuden kannalta on myös hyvä, että vaihtoehtoinen venäläinen elokuva saa näytön paikan. (TP)
El Clan (2015)
El Clan on Argentiinan Oscar-ehdokas. Se on tositarina perheestä, joka kaappasi ihmisiä, vaati lunnaita ja tappoi kidnapatut. Rahat tietysti otettiin ennen tappamista. Tarinan keskiössä on nuori rugpy-lupaus Alejandro (Peter Lanzani) ja hänen isänsä (Guillermo Francella). Kylmäverinen isä soittaa lunnasvaatimukset puhelinkopeista, ja pysyy viileänä, vaikka tilanne olisi kuinka paha. Perhe pitää yhtä lähes viimeiseen asti. Lopulta kaikki kuitenkin kusee. Virheitä alkaa sattua normaalia enemmän. Tämä johtaa kohtaamiseen virkavallan kanssa.
80-luvun alkuun sijoittuva tarina on alkuasetelmiltaan kiinnostava. Se pysyy jännittävän tiiviinä miltei koko ajan. Realistisesti kuvatut tilanteet ovat taidokkaasti rakennettuja kokonaisuuksia, joissa kameratyöskentely on hallittua. Musiikkivalinnat ansaitsevat erikoismaininnan, kun esimerkiksi Kinksin Sunny Afternoonia käytetään pariin kertaan nerokkaasti kuljettamaan juonta eteenpäin. Muutenkin elokuvan rytmitys on tyylitietoista, mikä tekee sen seuraamisesta helppoa.
Elokuva on myös hyvin päähenkilökeskeinen. Udo Kierin näköinen perheenisä on roolissaan vakuuttava. Lähinnä komediarooleja kotimaassaan tehtaillut Francella on katseensa kanssa kylmempi kuin Suomen talvi. Kun taas nuori Lanzani on kuumapäisempi jannu, joka sopii rooliinsa yhtä hyvin kuin pallo verkon perukoille.
El Clan kärsii hiukan ylipituudesta, mutta loppua kohden tarina alkaa muuttua inhorealistiseksi näkemykseksi lojaaliudesta ja kunniasta. Lopetus on kaikessa karuudessaan onnistunut, ja viimeiset kuvat jäävät mieleen pitkäksi aikaa. (TP)
Kesävartija (2016)
Maitonaamaiset keltanokat laitetaan vahtimaan vankeja. Kuulostaa siltä, ettei siinä ole mitään järkeä. Keskellä ei mitään on vankila, jossa näin kuitenkin tehdään. Nimensä mukainen dokumentti kertoo näistä kesävanginvartijoista. Alussa näytetään koulutusjakso, jossa käydään läpi vankilan rutiineja, voimankäyttöä ja niin edelleen. Vartijat vaikuttavat reippailta nuorukaisilta. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka nuorista, alaikäisen näköisistä, jannuista kuoriutuu muutamassa viikossa auktoriteetteja. Epävarmuus on vielä läsnä ensimmäisessä yövuorossa, jossa pojat ratsaavat sellejä. He miettivät pitkään, mikä on sallittua ja mikä ei.
Suomessa vankien olot ovat hyvät. Hyvinvointivaltioasemasta kertoo myös se, että vangeilla saa olla muun muassa telkkarit, kahvinkeittimet ja muut vempeleet selleissään. Muutenkin sellit näyttävät mukavan tilavilta ja niissä on myös mahdollisuus täydelliseen yksityisyyteen. Dokumentti ei kuitenkaan lähde ottamaan kantaa vankien oloihin tämän enempää. Se keskittyy näyttämään vartijoiden puolen asioista. Kyseessä tuskin on Suomen pahamaineisin vankila, mutta silti tuntuu erikoiselta, että nuoria otetaan tällaisiin vaativiin tehtäviin nopealla koulutuksella. Tätä selitetään sillä, että nuorten on hyvä saada työkokemusta eikä tarjolla ole muutakaan.
Lyhyt mitta toimii hyvin Kesävartijan eduksi. Alle tunnin mittainen dokumentti ei juurikaan sisällä tyhjäkäyntiä ja asia ei ruveta venyttämään turhan takia. (TP)
Oi Suomi! (2016)
Suomessa pelataan potkupalloa. Suomen maajoukkue ei ole koskaan päässyt arvokisoihin. Oi Suomi! -dokumentin oli tarkoitus alun perin olla kuvaus Suomen varmasta voitosta EM-karsinnoissa. Toisin kuitenkin kävi, eikä tämä oikeasti varmaan ketään lajia seuraavaa yllättänyt. Ääneen päästetään maajoukkueen pelaajia, vaikuttajia ja faneja. Alussa huudetaan onnesta, kun lohkossa ei pelaa yhtään jalkapallon suurmaata. Nyt me tehdään se!
Karu totuus paljastuu peli peliltä. Suomi ei tälläkään kertaa etene jatkoon. Mixu Paatelainen ristiinnaulitaan. Valmentajan pelikirja on epäonnistunut. Fanit vaativat hänen erottamistaan. Pelaajat eivät tiedä mitä sanoa, mutta ilmapiiri on todella masentunut. Oi Suomi! on sikäli onnistunut läpileikkaus karsinnoista, että sen tekijät eivät henkilökohtaisesti ota kantaa Suomen epäonnistumiseen. He antavat kuvien ja haastateltavien puhua puolestaan.
80 minuuttia kestävä dokumentti on jaettu kahteen osaan, jotka ovat kumpikin varsin rikkonaisia. Pääpaino on näyttää, kuinka Suomen jalkapallo sukeltaa syvemmällä suossa kuin pitkiin aikoihin. Vastapainoksi väliin on ripoteltu kohtia, joissa haastatellaan tulevaisuuden lupauksia. Näissä kohdissa myös näytetään, miten paljon nuoret pojat haluavat pelata palloa ja olla sukupolvensa parhaita. Toinen puoli elokuvasta antaakin toivoa tulevasta, mutta ollaan kerrankin ihan rehellisiä: ei Suomi tule pääsemään seuraaviin tai edes sitä seuraaviin kisoihin. (TP)
Love & Peace (2015)
Luuserinörtti vetää duunikaveriensa kiusaamaksi jouduttuaan kilpparinsa alas työpaikan vessasta. Konna matkaa Batman – Paluu -henkisessä kohtauksessa viemärin perukoille saman kohtalon kokeneiden elävien lelujen ja näitä kaitsevan spurgun hoviin. Tenukeppi on saanut eloa tarpeettomiksi jääneisiin leikkikaluihin ihmeseeruminsa avulla. Kilpikonnalle tarjotaan kuitenkin väärää litkua, ja tämä alkaa paitsi kasvaa myös saada maagisia kykyjä. Lopulta matelija paisuu kaiju-filmejä parodioivassa huipennuksessa Godzillan mittoihin ja tallaa isäntänsä toivetta toteuttaessaan sivumennen myös palan Tokiota jalkoihinsa.
Love & Peace on sympaattisinta näkemääni Sion Sonoa sitten Love Exposuren ja itselleni tämän leffoista toisiksi mielekkäin. Avainkysymyksiä ovat hyväksyntä, hyväksikäyttö ja hylkääminen. Nörttimies on jätetty kollektiivisesti yhteisönsä ulkopuolelle, minkä osaksi tämä pääsee vasta kilpparin – josta hän yleisen paineen vuoksi luopuu – avulla toteutuneen laulajanuransa myötä. Narsismin otettua vallan alkaa rakkaudesta ja rauhasta luritteleva johnlennonmainen hahmo puolestaan lempata läheisiään, unohtaen siinä samalla sisimpänsä. Lopulta tietenkin opitaan elämästä, hyväksytään omat persoonat ja näin päin pois.
Koskettavimmillaan elokuva on kohtauksessa (joka on myös Sonon piikikästä parodiaa), jossa joulupukiksi paljastuva spuge “eutanisoi” kärsivän leluperheensä, jakaen sen kertaalleen maailman lapsille (tuleeko näiden kohtalo olemaan yhtä onneton kuin aiemmalla rundilla, on sitten toinen kysymys). Oli ote kuinka komediallinen hyvänsä, markkinakulttuurin ja rakkauden katoamisen vastaisen sanoman voi löytää liukuhihnameiningistä, jossa sydämelle tärkeät asiat – oli kyseessä sitten leikkikalu tai ihastus – nähdään euforisina objekteina, jotka viihdyttävät haltijaansa tähdenlennon mittaisen hetken ennen kyllästymistä, vaihtoon joutumista ja uuden tilalle astumista. Lelut ja eläimet voidaankin nähdä myös symboleina koko henkisen sekä fyysisen kulutushysterian hampaissa jauhaantuvasta ihmiskunnasta.
Vaikka kilpikonnan jokeltelu on todella ärsyttävää, pitkälti käsintehdyt tehosteet ilahduttavat. Värejä hyödynnetään etenkin pyhäaikaan sijoittuvissa kohtauksissa tunnelmallisesti ja musiikki kuulostaa hyvältä. Viittaukset historian unohtamiseen ja uuden opin mukana tulevan totuuden omaksumiseen jäävät mieleen hirtehisinä: Amerikka ei pudottanut a-pommia, hehän ovat ystäviämme. Älä pure kättä, jota suuria rahoja vaihtaaksesi parhaillaan puristat. Jos menneisyyttään ei muista, on sillä pahana tapana toistaa itseään… (JN)
Black (2015)
Belgiassa ovat asiat hienosti: Nuoriso ei voi hyvin. Paikalliset jengit kahinoivat alati keskenään. Asiaa ei helpota, kun Black Bronx -jengin 15-vuotias tyttö rakastuu kilpailevan jengin marokkolaiseen poikaan. Romanssi tuo mieleen Shakespearen teokset. Etenkin loppupuolen jengimittelön jälkeinen viimeinen kuva on kuin Romeosta ja Juliasta.
Rakkauden lisäksi karun realistisesti kuvattu nuorisoelokuva käsittelee rikollisuutta ja hyväksikäyttöä. Jälkimmäinen viedään niinkin pitkälle, että kuvasto on raiskauskohtauksessa todella inhottavaa seurattavaa. Tilanne on tehty epämiellyttävän aidon näköiseksi, mutta arvailujen varaa jää, onko ohjaaja tarkoittanut kohtauksen kantaa ottavaksi vai shokeeraavaksi.
Toisin kuin Pahan Kukissa, Blackissa nuoret näyttelijät osaavat hommansa. En sen tarkemmin tunne heidän taustojaan, mutta veikkaan silti heidänkin olevan amatöörejä. Monikulttuurisempi Belgia antaa myös paremmat rahkeet nuorisoelokuvan tekemiselle. Nuorten maailma on kylmä, ja kaikki moraalin rippeet on menetetty.
Black ei niinkään tuomitse maahanmuuttajia, mutta tekee heistä uhreja, joilla ei ole vaihtoehtoa parempaan elämään. Rikollisuus on ainoa tapa toimia, koska fattan luukulta ei saada rahaa. Niin sanottu rehellinen elämä ei tämän vuoksi houkuttele. Black tunkeutuukin katsojan tajuntaan polttavilla ajatuksilla siitä, ovatko maahanmuuttajat aina pahoja piruja, jotka tulevat pilaamaan paremminvointivaltion. Siinä vaiheessa, kun polttopullot alkavat lentää kohti poliisiautoja, voimme kysyä itseltämme, miten tähän tultu? Maailma ei ole niin mustavalkoinen, vaikka kirjaimellisesti ajateltuna se sitä monessa paikassa nykyään saattaakin olla. (TP)
The Handmaiden (2016)
Viime vuodet eivät ole kohdelleet eteläkorealaista elokuvaa silkkihansikkain. 2000-luvun alun kuumin elokuvamaa alkoi kärsiä tasapaksuista suorituksista kuin myös ideoiden köyhyydestä. Ainaiset sarjamurhaajatarinat ja kostofilmit eivät enää jaksa säväyttää. Nyt pientä toivon pilkahdusta on alkanut tapahtua, mutta riittääkö se Korea-buumin uusiutumiseen?
Park Chan-Wookin taso on tippunut Lady Vengeancesta tasaisesti, joten Handmaiden ei ensi alkuun herättänyt minkäänlaisia tunteita. Tarina käynnistyy, kun korealainen nuori nainen palkataan japanilaisen perheen piiaksi. Piialle ja tämän emännälle muodostuu seksuaalisesti latautunut suhde. Narratiivi on jaettu kolmeen ajanjaksoon, ja se polveilee sekavasti kohtauksesta toiseen.
Monitasoisesti kuvattu kokonaisuus flirttailee aluksi katsojan mielikuvituksen kanssa, mutta paljastaa korttinsa lopussa. Seksuaaliset patoumat purkautuvat elokuvan lähestyessä loppua, eikä Chan-Wook jätä mitään arvailujen varaan. Lopputulos on vaatimattomasti sanottuna seksiä tihkuva. Kohtaukset ovat sitä luokkaa, että Jesús Franco ja Erwin C. Dietrich voisivat olla niistä ylpeitä.
Handmaiden on tyypillisen ylipitkä eteläkorealainen elokuva. Kauniisti kuvatut hetket antavat paljon anteeksi, mutta lopputulos on kaukana ohjaajansa parhaista teoksista. Väkivaltaviihteen hakijoiden kannattaa suunnata katseensa toiseen suuntaan, sillä Handmaiden on enemmän tarinavetoinen elokuva. Audiovisuaalinenkaan ilme ei tarjoa sen suurempia elämyksiä. Jotkut kuvakulmat ovat nokkelia, ja Chan-Wook edelleen taitaa loistavasti kameran hallinnan. Silti minun tekee joidenkin kanssatoimittajen tavoin ensimmäistä kertaa mieli huutaa, että tämä on keskinkertaista korealaista! (TP)
