80-luvulla porno oli jo osa länsimaista kulttuuria, kiitos yleistyneiden videonauhureiden. Eli sitä ei tarvinnut kuvata hyvien tapojen vastaiseksi ja mielenterveydelle haitalliseksi eroottissävytteiseksi jännityselokuvaksi. Omien sanojensa mukaan Italian pornokeisari, Joe D’Amato, ryhtyi tekemään kovempaa pornoa, koska perhe piti elättää. Niin sanotut normaalit tarinavetoisemmat elokuvat eivät enää tehneet kauppaansa Italiassa.
Urallaan liki 200 elokuvaa ohjannut D’Amato kilpailee Jesús Francon kanssa filmografiallaan. Molempia yhdistää tingitty lopputulos. Kumpikaan näistä neroista ei vaivautunut miettimään, onko elokuvia järkeä tehdä. Niitä tehtiin, koska se oli mahdollista. Porno Holocaust on D’Amaton yksi pahamaineisimmista puhalluksista. Nimensä puolesta kyseessä voisi olla erinomaisen käsittämätön roskaelokuva: Zombit nussivat naisia, jotka orgasmin saadessaan räjähtäisivät tuhannen pillun päreiksi.
Mitä Porno Holocaustista sitten jää käteen – muuta kuin radioaktiivista spermaa? Ei mitään. Sen juonen voi tiivistää liiankin helposti. Joukko tutkijoita tai jotain muita tyhjäntoimittajia lähtee trooppiselle saarelle tutkimaan luontoa. Saarella on tapahtunut jotain, jonka takia siellä riehuu zombia muistuttava hirviö. D’Amato pitää ”taidokkaasti” hirviön piilossa, käyttämällä niin sanottua stalker-kuvakulmaa. Hirviötä ei näytetä lähes ollenkaan ensimmäisen tunnin aikana. Normaalissa tapauksessa tämä lisäisi kauhuelokuvan tunnelmallisuutta. Porno Holocaustin ollessa kyseessä tämä tarkoittaa paljon seksikohtauksia.
Seksi ja etenkin vaivaannuttava sellainen on koko elokuvan ajan keskiössä. Kauhuelokuvaksi D’Amaton visiota on mahdoton kutsua. Se on ainoastaan naamioitu muistuttamaan sellaista, jotta aviomiehet voivat hyvällä omallatunnolla sanoa vaimolleen katsovansa viatonta kauhufilmiä. Todellisuudessa ruudulla pyörii alati joko pillun nuolemista tai munan lutkuttamista. Vähän kuin Francolla, myös D’Amatolla on heikko käsitys laadukkaasta pornosta ja erotiikasta. Kohtaukset on nivottu yhteen nipin napin ja huolestun suuresti, jos joku niistä kiihottuu.
Tunnelma on laahaava. Dialogi mukailee jonninjoutavaa pornoa, jossa kohtausten välille pyritään muodostaan ohut juonikuvio. Esimerkkinä mainitakseni, eräässä kohtauksessa lipitysviiksinen uros lyö itseään vahingossa veitsellä sormeen, jonka jälkeen paikalle rientänyt nainen vähän puhaltaa ja nuolaisee sormea – mies kysyy missä nainen on oppinut ensiapua. Tietysti tilanne johtaa seksikohtaukseen, joka saa jopa viisaana miehenä tunnetun George Eastmanin vaihtamaan maisemaa. Eastman vaikuttaa muutenkin kyllästyneen kuvausryhmän toimintaan, ja hänen kasvoiltaan paistaa aito vitutus.
Musiikkien sävellyksestä vastannut “köyhänmiehen Fabio Frizzi” plagioi epäonnistuneesti, mutta tunnistettavasti Zombie Flesh Eatersin soundtrackia. Tosin välillä soundit lähentelevät francomaisen karmaisevia kesäralleja. Franco tulee mieleen muutenkin, koska tietojen mukaan D’Amato käytti Francon hyväksi havaitsemaa kaavaa ja kuvasi samalla porukalla kolme leffaa yhden hinnalla.
Naftanhuuruinen lomamatka huipentuu zombin suorittamaan penetraatioon, jossa nainen ei räjähdä tai reagoi muutenkaan mitenkään. Zombin maskeeraus on jopa odotettua huonompi. Se muistuttaa lähinnä mudassa kylpenyttä tummaihoista näyttelijää, jonka kasvoihin on liimattu erikokoisia ruskeita kartongin palasia. Tehosteet ja maskeeraus ovat kautta linjan ala-arvoisia, vaikka välillä verellä ja jauhelihalla läträtäänkin. Kansikuvat ja takakansitekstit lupaavat tajuntaa räjäyttävää eroottista kauhua, mutta kokeneempi katsoja tietää tämän olevan täyttä fuulaa. Tästä huolimatta Porno Holocaust alittaa kaikki odotukset olemalla yksi huonoimpia elokuvia, joita olen koskaan katsonut.
Opetuksena elokuvasta voisi todeta, että löysälläkin munalla voi harrastaa seksiä, jos vain on tarpeeksi päättäväinen asian suhteen. Lopputulos on kuvausryhmän tylsä kesälomareissu, joka vie katsojaltaan ensin parisuhteen ja lopulta kaikki seksihalut.