Vuosittainen Pori Film Festival kohosi näyttämöille kahdeksatta kertaa, järjestäen näytöksiä niin kauppakeskus IsoKarhun tiloissa kuin Finnkinon saleissa. Ohjelmistosta löytyi tänäkin vuonna laajalla otteella taidetta aina lyhyestä pitkään elokuvamuotoon, musiikkiin ja installaatioihin asti. Laajakuvan kolmas festivaalivierailu vakiinnutti jo perinteeksi muodostuvaa raporttityyliä – ohjelmiston kärki pakotti pohtimaan elokuvan ja elämän metatasoja, suomalaisen elokuvan nykytilaa ja, noh, kokeellisten kuvasarjojen taikaa.
Sydänpeto (2022)
Vaikka Suomeen on tällä hetkellä laskeutunut valkea peite, oli Sydänpedon näytöksen aikaan ympärillä lähinnä kylmyys ja pimeys. Siksi ei haittaa, että kriitikko harhautettiin katsomaan suomalaisen elokuvan sijaan ranskalaista elokuvaa – lyhyen alun jälkeen artistiksi pyrkivä Elina (Elsi Sloan) jättää äitinsä kanssa Suomen siirtyäkseen Ranskan lämpöön. Annettakoon tämä nyt kerran anteeksi.
Muun muassa Mercedes Bentsosta (jonka musiikkia kuullaan myös tällä kertaa) kertovasta dokumenttielokuvasta Ei koskaan enää tunnettu ohjaaja-käsikirjoittaja Aino Suni jättää vaikuttavan jäljen valkokankaalle. Jo 2020 kuvattu Sydänpeto hengittää enemmän eurooppalaisia vivahteita kuin suomalaista massaa, eikä vain siksi että dialogi on puhuttu enimmäkseen ranskaksi. Kuvasto huokuu itsevarmuutta omaa ammattitaitoa kohtaan ja uskoa kerrottavan tarinan toimivuudesta. Elokuva on ylpeästi omanlaisensa, eikä selittele turhia.
Kertomuksen ytimessä on Elinan ja Sofian (Carmen Kassovitz) suhde. Elina ihastuu ranskalaiseen sisarpuoleensa nopeudella nollasta sataan ja rustailee hänestä lyhyen demon, jonka kertosäkeessä hoilataan Sofiaa. Nuori rakkaus on ihanaa, eikö totta? Tunteet eivät vain ihan täysin kohtaa. Elina on heti myyty, mutta tanssia harrastavalla ja rajusti bilettävällä Sofialla on omat kiireensä, poikaystävä ja laaja tuttavapiiri. Kumpikaan ei ymmärrä toisiaan tai mistä on kyse, sillä kommunikaatio asiasta puuttuu täysin. Pelisäännöt ovat hukassa. Hiljalleen tilanne hajoaa palasiksi, ja mustasukkainen omistushaluisuus syö Elinan kokonaan. Sydänpeto!
Suni näyttää, minkä matkan maailma ja elokuvat ovat LGBTQIA+-ryhmien näkökulmasta tehneet. Muunsukupuolinen Elina päätyy tekemään häiritseviä tekoja myrkyllisen suhteensa ylläpitämiseksi siksi, koska hän on sellainen ihminen. Sofia näyttää leikittelevän enemmän tai vähemmän kaikilla ihmissuhteillaan, koska hän on sellainen ihminen. Elokuva ei näe tarvetta alleviivata katsojille hahmojen identiteettejä tai seksuaalista suuntautumista, sillä ne eivät ole tarinan pääpisteitä eivätkä ne muuta heidän tekojaan. Vuonna 2022 Brokeback Mountainin tyyppiset kyynelsilmäiset homotragediat tuntuvat hyvin kaukaisilta. Vaikka maailma ei ole koskaan valmis, niin johonkin on silti edetty.
Sydänpeto ei liikaa alleviivaustussia käytä tyylivalinnoissaankaan, jotka ovat taitavia ja selkeitä, mutteivat liian räiskyviä. Elokuvan julisteesta voi itseasiassa jo valmiiksi löytää kaikki räiskyvimmät palaset, aina neonvaloista Elinan vihertävään ja Big Mouth -animaation tunnehirviöt mieleen tuovaan hiustyyliin saakka. Ei elokuva valaistuksella liikaa sekoile esimerkiksi Nicolas Winding Refnin tyyliin, vaan valitut hetket ovat hyvin suunniteltuja tehokeinoja.
Musiikkia käytetään samalla tavalla, tosin olisin suonut ranskalaisesta Air-duosta tutun Jean-Benoît Dunckelin tunnelmallisille elektrojytinöille vähän enemmänkin mahdollisuuksia. Dunckelin jättäminen aavistuksen taka-alalle antaa kuitenkin enemmän voimaa muille käytetyille kappaleille ja söpöstä karmivaksi kehittyvälle Sofia-biisille. Tämä kappale on valjastettu hyvin 
elokuvan sydämeen, ja katsoja kuulee sen niin monta kertaa toistettuna, että se saavuttaa maksimaaliset tehot kerronnan huipentuessa. Tarinan alussa biisi on soman yksinkertainen tunteiden tunnustus, keskivaiheilla selkeä stalkkeriballadi ja lopussa taas jonkinlainen myrkyllisen suhteen tiivistys.
Musiikin kehitys osuu Sydänpedon keskeiseen teemaan: tunteet ovat vaikeita, monitulkintaisia ja helposti sekoittuvia. Elokuvan viimeinen kohtaus iskee samaan suoneen. Lopulta sairaalaankin vieneiden vaiheiden jälkeen Sofia on määrittelemättömän ajan kuluttua saapunut Elinan keikalle oletetusti poikaystävänsä kanssa, ja kuulee jälleen hänelle omistetun kappaleen. Esityksen aikana hän tuntuu viimein ymmärtävän koko kauhean sotkun, ainakin jollain tasolla. Sofia ei tahdo poistua poikaystävänsä ehdotuksesta huolimatta kesken konsertin, vaan tapaa vielä Elinan takahuoneessa. He juttelevat lyhyesti, ja jakavat ohimenevän hetken. Katsojan harteille jää muodostaa yhtä tuhoisan kuin huumaavan suhdepelin tilinpäätös.
Peili (1975)
Tuulen humina metsässä. Sadepisaroiden kosketus. Hiljaisen pellon keskellä on talo, talossa on suuri maalaus. Maalaus esittää peiliä. Voiko peili heijastaa yhtään mitään – vai heijastaako se kaiken?
Harva elokuva kategoriasta “klassikkojen klassikko” on yhtä moninaisen kiinnostava kuin Andrei Tarkovskin Peili. Peili on klassikko, jota ei voi selittää puhki. Peili on hyvin henkilökohtainen teos, mutta samalla se kertoo kaikesta kaiken. Valkoinen kangas, joka on jo täynnä elämää. Elokuvan salaperäisyyttä korostaa se, että kokemuksen rikkaudesta huolimatta idea perinteisestä kritiikistä tai analyysistä tuntuu täysin banaalilta, hukkaan heitetyltä ajalta. Peilin vertaaminen peiliin samaten luulisi olevan ilmiselvän latteaa minkä tahansa muun elokuvan kohdalla, mutta Tarkovskin tapauksessa nimi on avain kaikkein sisimpään kokemuksen tulkinnassa. Valkokankaalla nähtyjen kuvien ja äänien aiheuttamat tuntemukset ja tunnetilat katsojassa ovat tärkeämpiä kuin elokuva itse.
Olen katsonut Peilin nyt yhteensä viisi kertaa. Voisi sanoa, että eihän se siitä mihinkään muutu, ja niin se vain muuttuu. Ennen tätä katselukertaa yritin hakea jonkinlaista erityistä näkökulmaa, jonka kautta matkaisin tieni elokuvan läpi. Vaihtoehtoja olisi riittänyt, ja pitkään jopa toiseksi kodiksi mieltäneestäni Venäjästä pursuaisi valitettavan paljon ammennettavaa tällä hetkellä. Tämä kaikki oli turhaa, kun vajosin Tarkovskin transsiin jo ensimmäisen kohtauksen jälkeen. Jos kuvasin tunnetiloja elokuvaa tärkeämmäksi, niin väittämää on jatkettava: tuntemukset ovat katsojan omia, mutta kokemus ei ole katsojan omissa käsissä.
Peili on uni, johon hitaasti katoan. Huomaan uppoavani istuimeeni lähes väsymyksen vallassa alun jälkeen. Ajelehdin läpi kohtausten ja vaihtelevien maisemien. Yritän saada kiinni siitä, mitä hahmot tuntevat ja mikä minua koskettaa. Ohjaajan luomissa lyhyissä elämän vinjeteissä on pitkän elokuvan kestoisen montaasin tuntua, minkä mukana katsojan kohtalo on kulkea. Jos katsoja ei ole tämän unen hallitsija, niin kehen katseet kohdistuvat?
Huomasin uuden ajatusketjun, joka johti Twin Peaksin vuoden 2017 paluun keskeiseen kohtaukseen Monica Belluccin kanssa: “Elämme unen sisällä, mutta kuka on uneksija?“. Vaikka visio on Tarkovskin, niin tässä kontekstissa ohjaaja itse ei ole kokemuksen isäntä. Jos haluaa heittäytyä erityisen hengelliseksi tai hurmioituneeksi taideromantikoksi, voisi puhua suuremmasta voimasta tai elokuvataiteen jumalten johdatuksesta. Kysymyksen vastauksen löytäminen ei silti ole oleellista, vaan useimmiten selvittämättömät tapaukset ja tuntemattomat kohtalot ovatkin kaikista koukuttavimpia. Mystiikka on vahva osa Peilin ydintä, jota ei haluaisikaan turhaan särkeä.
Nostan vielä yhden yksityiskohdan esille, eli elokuvan henkilöhahmot. Vaikka dialogilla on kuvien ja äänien ohella tärkeä rooli elokuvassa, ei katsojan välttämättä tarvitse välittää kuulluista keskusteluista tai ihmisistä tavallisen tarinankerronnan käsityksessä. Voit ottaa hahmojen tarinat osaksi kokemustasi, voit käyttää hahmoja tyhjinä kankaina joille piirrät omat merkityksesi – tai jotain aivan muuta. Yleensä nämä merkitykset vaihtelevatkin katselukerralta toiselle, katsojan muuttuvan mielentilan tai maailmankäsityksen mukaan.
En uskonut, että kirjoittaisin Peilistä koskaan mitään yhtä virkettä pidempää. Samalla jo nyt tuntuu, ettei elokuvaan ole tarvetta palata tekstin muodossa pitkään aikaan, jos ikinä. Ehkä tunteessa on sekoitus montaa seikkaa, joihin voi lisätä jo mainittujen tekijöiden lisäksi sen, että sitä ikään kuin varoo päästämästä muita liian lähelle tätä henkilökohtaista sisintä. Suojamuuria on yritettävä ylläpitää, sillä kokemus on niin intiimi. Vaikka avoimuus on hyväksi, on koko mielen avaaminen myös raskasta. Nyt on jo aika päästää irti.
Andrei Tarkovski menehtyi keuhkosyöpään Pariisissa 29. joulukuuta vuonna 1986. Kuolemasta on kohta 40 vuotta, ja silti mestari oli vähän liiankin hyvin perillä modernin maailman hulluudesta. Ajan rengas pyörii ja pyörii. Peili heijastaa yhä kaiken.
Julisteiden liimaajat (1972)
Hyvä yleisö ja lukijakunta, vielä loppukevennys (tai yksi viimeinen keskisormen nosto). Seuraava elokuva oli siitä harvinaista herkkua, että ohjaaja on kieltänyt sen esittämisen, eikä siitä moni ole päässyt nauttimaan. Esitys on kuitenkin mahdollista ohjaajan luvalla, jos nimeä ei julkaista yleisölle etukäteen. Mysteerikinon aromit leijuivat vahvasti ilmassa, kansan odottaessa todellista messiasta leffanörttien siunaamassa klassisessa 35 millimetrin filmiformaatissa.
Tarkovskin Peili räjäytti mieliä 1970-luvulla ja tekee samaa yhä, se on fakta. Jonkinlaiseen venytykseen kyettiin myös samalla vuosikymmenellä Suomessa, kun kansakunta pääsi todistamaan Tuomo-Juhani Vuorenmaan magnum opusta Julisteiden liimaajat. Tampereen ensimmäisillä elokuvajuhlilla vuonna 1970 alun perin ensi-iltansa saanut kapinallinen spektaakkeli osuu Peilin tavoin yhä ajan sykkivään hermoon – kansalaiset vaativat suurta punaista vallankumousta dystooppisen Suomen poliisivaltion sortamana. Valta proletariaatille, alas kapitalismin rattaat! Lenin-setä hymyilee ja silmät tuikkivat ja hän nauraa niin kuin setä Ho-Chi Minh! Yksinäinen kyynel vierii alas kasvoja. Onneksi Suomessa hymyili Taisto Sinisalo.
Ennen Iltalehden julkaisemaa vuoden 2019 vappuspesiaalia Spede Pasasen Naisen logiikka oli kiistatta yksi suomalaisen luokattoman ja näkemättömän elokuvan Graalin maljoista. Vaikka Speden hädin tuskin julkaisukuntoon saatettu tukirahojen pelastus on surkuhupaisan homehtunut aromipesä, niin ei edes itse suomalaisen huumorin suurin maestro yltänyt tämän tason komiikkaan. Kun katsoin Vuorenmaan manifestia, vain yksi sana palasi päähäni uudestaan ja uudestaan kuvailemaan näkemääni – sysipaska.
Julisteiden liimaajat on Suomen vastaus Jean-Luc Godardin (rauha mestarin sielulle) umpisurkeille, lähes sysipaskan tasoisille 70-luvun kommarivuodatuksille Dziga Vertov Groupin parissa. Lisäksi tuntuu siltä, kuin elokuvan olisi ohjannut yksi hieman ennen Vertov Groupia valmistuneen La Chinoisen (Kiinatar) täysidiooteista – anteeksi, siis yksi poliittisille suuntauksille alttiista nuorista. Mao-sedän pyhän hengen johdattelemana, totta kai.
Ei kai Vuorenmaan tuotos sentään katselukelvoton ole? On se. Elokuva ei kaadu ideologiaansa, vaan teknisen toteutuksen absoluuttiseen nollatasoon. Kuvastoa voi kuvailla sen verran, että ainakin kamera käy ja kuvaa. Musiikista vastaa kulttiyhtye Charlies. Puhutusta dialogista saa hyvin vähän/ei yhtään mitään selvää. Ehkä tässä kohtauksessa joku meni vikaan… jaa, seuraavakin on samanlaista puuroa. Jos tekijöillä on oikeasti ollut yhtään uskoa tai intohimoa omaa vakaumusta kohtaan, niin positiivisesti se ei missään näy.
Luulisi, että intohimon kautta löytyisi edes yksi keino tai tapa esittää toivottu sanoma koherentisti. Ei löydy. Elonet paljastaa, ettei elokuvalla ollut varsinaista käsikirjoitusta, vaikka yhteiskunnallinen teos perustuukin espanjalaisen kirjailijan Michel del Castillon romaaniin. Budjetiksi on arvioitu noin 20 tuhatta markkaa, jonka Tilastokeskuksen rahanarvonmuunnin arvioi vuonna 2021 olevan noin 30 tuhatta euroa. Markoilla ei saatu kuvaajaa, ääntä, näyttelijätaitoa tai käsikirjoitustakaan. No, olihan se Charlies siellä.
Legenda elää, valitettavasti. Kaupallinen ensi-ilta toteutettiin jälleen Tampereella 50 vuotta sitten 11. joulukuuta vuonna 1972, mikä jäi samaisen kiertueen ensimmäiseksi ja viimeiseksi näytökseksi. Elokuvan teatterikiertue peruuntui äärimmäisen negatiivisen palautteen johdosta, ja nykypäivänä vain harvat ja kirotut pääsevät käsiksi tähän Pandoran lippaaseen.
Julisteiden liimaajat on, jos ei mielenkiintoinen, niin väistämättä osa Suomen elokuvahistoriaa ja omanlaisensa ajankuva 70-luvulta. Siltikin, tämä kielletty hedelmä on paljon kiehtovampi nähdä ihan vain tekstinä ruudulla teatterissa koetun kidutussession sijaan. Meidän roskaelokuvien profeettojen taakaksi jää saarnata näitä jätelavoilta pelastettuja psalmeja. Olkaa hyvä vain – tai ennemminkin, siitäs saitte!