“Sellainen olisi hyvä idea”, totesi Gandhi nokkelana länsimaalaisesta sivistyksestä, kun häneltä Lontoossa kysyttiin mielipidettä.
Luin suomenkielisen pelikirjan keväällä vuonna jona Suomi täyttää 100 vuotta.
Voiko näin aloittaa? Onkohan kasku totta, olikohan apokryfinen? Kelpaako Ricky Gervaisin stand up, eka tai toinen, lähteeksi?
Selityksiä suomenkielisen (video)pelikirjoittamisen kolariestetiikalle on varmasti useita kirjoittajien giganttisesta sivistymättömyydestä väestön yleiseen sisäsiittoisuuteen, mutta materialisti minussa tarjoaa sovittelevasti syyksi resurssien niukkuutta. Ei ole elintilaa.
Jo deletoidun blogini kiistakirjoituksessa parisen vuotta sitten luonnostelin muuttujia pidemminkin, mutta loppujen lopuksi päädyin rahaan, aina vain monomaanisesti rahaan kuin itäinen prosaisti, enkä siksi ala harjoittaa mustaa ctrl c, ctrl v -operaatiota ja manaile kuolleita.
Kukaan ei maksa, kukaan ei osta, eikä toisaalta olematon kulttuurillinen prestiisi – verrattuna esimerkiksi kirjallisuuden korkeawattisempaan halo/Matteus-efektiin – ainakaan helpota, kun kyse on kuitenkin työstä, kirjoittamisesta.
Kun on vielä tyhmiä, jotka uskovat kirjallisuuteen. Kun kirjoittaa omalla nimellä ja haukkuu Austerit ja Dickerit, niin pyytävät tai suutelevat kättä, jos tajuavat googlettaa.
Kuka aikuinen jaksaa kirjoittaa peleistä huvikseen, kun jo niiden pelaaminen käy työstä. Mennyt jo yli kuukausi Nieriin. Näistä uusista osaan vain Dark Souls III. Kamppailusta kukaan välitä.
Kirjallinen traditio kantaa, roolimallit auttavat, mutta palautuvat nekin jollain tasolla rahaan. Pari laadukasta julkaisuväylää, pari vahvaa sparraajaa, editoria ja kirjoittajaa, ja jälkeä syntyisi. Missäköhän ovat? Kuka on peliproosan petervonbagh? Tarvitaanko sellaista? Loukkaantuisikohan vertauksesta, matojen syömä? Kun hänelle oli kuitenkin karvas pala, kun 2000-luvun alun Cahiersissa arvioitiin pelejäkin.
Käyn YouTuben etusivulla ja jokaisen hupailevan letsplayerin videoiden thumbnaili on estetiikaltaan identtinen eli laskelmoivan raivostuttava riippumatta siitä onko, pelipoika kotimainen vai ulkomaalainen.
Näitä katsonee se homeisesta sisäilmasta myrkyttynyt psykoottinen seurue miniatyyridroogeja, jotka purkautuvat viereisestä ala-asteesta ja huutavat talon kohdalla kasvot paloautonpunaisina, täyttä kurkkua homoa ja neekeriä, niin kuin viikko sitten ja varsinkin viime syksynä.
On tämä kansa juntti.
PewDiePie löysi kuukausi sitten ironian ja Ruotsissa on yhä käynnissä kriisipalaveri. Mutta onhan Ruotsissa hyvätkin puolensa, haluaisin muistuttaa: myivät nikkelit neuvostoliittolaisiin tankkeihin, jotka tulivat rajan yli, sodan jälkeen organisoidut hullujen sterilisaatiokampanjat, August Strindberg ihmisenä.
Asyylien vammaisille pakkosyötettiin sokeria, ja tutkijat katsoivat vierestä kun hampaat mätänivät. Ruotsissa. Oppivat ravintosisällöistä ja loivat kansallisen karkkipäivän reikiintymistä vastaan, meillekin.
Kyllä näitä contentintuottajia aika nakertaa ja lopulta tuhoaa. Peleillä on breikattu, mutta nyt pitäisi miettiä mitä seuraavaksi. Kun ei enää jaksa vain huutaa. Kun alkaa olla jo ihan liian vanha teinitähdeksi tenavayleisölle. Kun tenava erehtyy huutamaan väärän talon kohdalla ja siellä onkin juuri se, mitä manataan.
En sano, että PewDiePie’n katsomisesta paikat hautuisivat ja mätänisivät.
PewDiePie keksi ironian.
On vitosella palveluja kauppaava nettisivu, jonka kautta voi ostaa esimerkiksi jonkun kehitysmaalaisen pitämään viestikylttiä, jolla se muka toivoo juutalaisten kansanmurhaa. Meidän taskuraha on muualla kuukauden palkka, kun meillä on tällainen maailmanjärjestys. Felixhän osti, pani marionetit häpäisemään itsensä ja nauroi päälle. Kun pilkkavideon monetisoi vielä, vitosesta tuli monta tonnia.
Aika Gogolia.
“Valtamedia” puuttui asiaan ja penäsi moraalia miljonääriltä, jota perheyhtiö Disney taloudellisesti tuki. Ei tue enää.
Mutta Wall Street Journal ei ymmärrä, kyseessä on ajojahti ja kaiken lisäksi fake news, vastasi joku läski pedantti YouTubessa, joku harrastelijahistorioitsija, joku Nebukadnessar af Hämeenlinna, joku jonka taikinamaisessa naamassa pitäisi olla saappaan antura ja oravan poskissa haulikon piippu ja turvonneet jalat valettu sementtiin ja pulleat kalpeat kädet selän takana nippusiteissä ja kyttyräinen selkä märkänä soutuveneen pohjasta.
Parhaasta suomenkielisestä pelikritiikistä viimeiseltä neljältä vuosikymmeneltä saisi esseeteoksen, mutta ohuen. Vaan taitaisi tulla omakustanne.
Jotain tällaista kirjoitin poistetussa blogitekstissä.
Paljon tässä on hyvääkin. Pöytä on nimittäin puhdas. Ei muuta kuin istumaan alas ja kirjoittamaan, keksimään suomenkielinen pelikritiikki. Ei tarvitse olla polkupyöräilijä edes vahingossa: polkea alempiaan ja kumartaa ylemmille.
Muistatko, kun nettiä edeltävällä kalliin informaation aikakaudella pelilehtiä ostettiin kuvien vuoksi.
Ostin Pelitin jos toisenkin mutta päädyinkin keskelle ahdistavaa kulturkampfia. Se ärrä on jo kadonnut, ennen siinä oli posti ja nykyään pizzeria. Näissä kolumneissa mielenlaatu luokkaa Pelitin pc:n protoherrarotu vastaan PuhaTV:n konsoleja palvovat protojonnet. Nyt kun avaa YouTuben voi vain todeta, mitä vittua, tämähän jatkuu. Hulluus tuhosi sukupolveni mieliä, mutta tuskinpa sentään vain ne parhaimmat.
Kun “Nnirvi” suuttui, hän sanoi, että vihaaja käy kunnankinossa katsomassa Tarkovskia. Olikohan kohdistettu Kari Salmiselle? Muistaako kukaan? Niiden biiffihän kesti vuosikymmenen.
Kelaa nyt. Köyhä surkea pikkupoika avain kaulassa haluaa vain ihastella puffimateriaalia uudesta hittipelistä, jota hän ei pääse pelaamaan kuin korkeintaan varastettuna kopiona tai retroilevana aikuisena, ja samassa huoneessa keski-ikäiset jätkät huutavat toisilleen, miten peliä pitäisi tekstinä lukea. Ja kun tyhmempi ei ymmärrä, kuinka peli voi olla teksti, pelihän on peli, hän toivottaa hyvät tarkovskit.
Jos käy kirjastossa, siellä on nykyään suomenkielisiä peliniteitä. Ennen peleistä pääsi lukemaan vain lehtisalissa.
Uusin tulokas on Aleksandr Manzosin kirjoittama Kaikkien aikojen pelit (Avain 2017), noin 220-sivuinen yleisteos reilusta kolmestakymmenestä pelaamisen arvoisesta pelistä. Hampaansa kirjoittaja on katkaissut Pelitissä, mikä tarkoittaa, että kahdesta suomenkielisestä vielä paperille painetusta pelilehdestä hän on avustanut vanhempaa. En tiedä, onko se niistä parempi.
Arviokappale lähetettiin kirjekuoressa, johon vastaanottajaksi oli kirjattu: Helsingin Sanomat, Lasten Uutiset.
Pari viikkoa aiemmin lähettivät Pelikirjan sijaan kirjan, jonka nimi oli todellakin Kirja.
Odotettu on koko pitkä kevät, tätä pelikirjaa, kuin jotain mitä lie:
Lajissaan eli suomenkielisenä yleisteoksena kirja on ensimmäinen. Johdanto alkaa Brodskylla, sillä Neuvostoliitosta vätyksenä potkitulla runoilijalla. Etsii hänen kaskulla legitimaatiota, teokselle selkärankaa: jonkinlainen kaanon on hyvä taidemuodolla olla, koska se helpottaa keskustelemista. Oon tavallaan ihan samaa mieltä.
Sitten seuraa melko yllätyksetön kavalkadi peruspeliharrastajan ikivihreitä, mikä ei haittaa. Yleisteos on genre. Genre on kirjoittamista vanhan mukaan ja päälle.
Lyhyt 70-luku:
Pong, Space Invaders.
Perustaa laskeva 80-luku:
Pac-Man, Tetris, Elite, Super Mario Bros., The Legend of Zelda, SimCity.
Pitkä ja mutkikas 90-luku:
The Secret of Monkey Island, Street Fighter II, Sid Meier’s Civilization, Doom, Super Metroid, Pokémon Red Version & Blue Version, Tomb Raider, Final Fantasy VII, Fallout, StarCraft, Metal Gear Solid, Half-Life.
Innovaatioiden ja irtiottojen suhteen tasaantuva 2000-luku:
Deus Ex, GTA III, Resident Evil remakeineen, World of Warcraft, Passage, Rock Band.
Ja jatkuu:
Dark Souls, Minecraft, The Walking Dead: Season One, Papers, Please.
Eskapismin eräs kulttuurihistoria alkaa yhteisöllisestä kolikkopelihallista ja päättyy neljäkymmentä vuotta myöhemmin tablettiinkin; Pongin kaltaisesta alastomasta mekaniikasta se loikkaa lähes pelittömään tarinankerrontaan, The Walking Deadiin, säilyttäen kuitenkin samalla laajemmin lajityyppien pluralismin; alussa katsotaan vain selkeitä geometrisiä muotoja kaksiulotteisessa tilassa ja luetaan niihin paljon, kunnes lopussa aletaan nähdä fotorealistisia kuvia ilman, että informaation kasvanut määrä suoranaisesti ulosmittaisi pelaajan mielikuvituksen tarpeen.
Jos luet tätä, luultavasti olet pelannut peleistä melkein jokaista tai ainakin tiedät, mitä ne tarkoittavat.
Siksi Kojiman kutsuminen auteuriksi ei riko mieltä. Onhan termi historiallisestikin yhtä paljon myyttiä kuin lakikieltä.
Minecraftin, alun perin ruotsalaisen riippumattomasti tuotetun maailmanrakennussimulaation ja myöhemmin Microsoftin ostaman ja hallinnoiman miljardituotteen, tuhkimotarina ei sekään yllätä.
Parin muun hepun kanssa Romero ja Carmack loivat ikonisen Doomin ja ryhtyivät peliteollisuuden ensimmäisiksi rokkitähdiksi, vaikka ovatkin persooniltaan vastakohtia, mikä lopulta pilasi työsuhteen.
Kolikkopelejä pelattiin sellaisella vimmalla, että laitteiden pakit menivät tukkoon kolikoiden määrästä.
World of Warcraft on monelle ihmiselle toinen ellei ensisijainen elämä. (Reality is Brokenin Jane McGonigal on muuten hirveä puoskari saatanan palveluksessa, muttei mennä siihen.)
Ja niin edelleen.
Sarjan ainut poikkeus on Jason Rohrerin Passage (2007), pieni mutta eräässä mielessä jo museoinstituution kanonisoima “taidepeli” Super Mariojen ja World of Warcraftin kaltaisten massiivisten taloudellis-kulttuurillisten supernovien keskellä. Poikkeuksena valintaa pitää kirjoittajakin, ja hän sovittelevasti puolustaa valintaansa.
Raskaana aivoissa painanee, kenelle kirjaa kirjoitetaan.
Lyhyitä napakoita esseitä joka pojalle ja tytölle. Kelpaa vaikkapa rippilahjaksi. Simppeli mustavalkoinen kuvakaappauskuvitus. Teksteissä käydään läpi, mitä teoksissa tapahtuu, miten ne mekaanisesti toimivat ja miten ne ankkuroituvat aikaansa. Kirjoittaja kannustaa kokeilemaan itse, ei ota tuomarin eikä toisaalta lääkärinkään roolia. Mielipiteet ovat konservatiivisia niin kuin genre. Tätähän selailee ihan mielellään, mieli seesteisenä.
Nyt kun on viimein julkaistu jonkinlainen suomenkielinen perusteos, ja jo aiemmin perusteos on julkaistu pelkästään kotimaisista peleistä, Sinivalkoisen pelikirjan (2014) kirjoittajana ja haastattelijana jälleen yksi Pelitin alumni, kustantajat voisivat ryhtyä kerralla tosi rohkeiksi.
Kelpaisiko julkaisuohjelmaan kenties Souls-monografia?
No ei sitten. En olisi tarjonnutkaan.
Nimittäin musiikista kirjoittaminen on kuin tanssisi arkkitehtuurista, sanoi joku. Ideana lienee, että omalakista taidemuotoa on mahdotonta selittää toisella.
Vähän samanlaisia ajatuksia minulla on ollut jo pitkään peleistä kirjoittamisen suhteen, vaikka tuskin koskaan aiemmin peleistä on kirjoitettu yhtä paljon/hyvin/kriittisesti (ei välttämättä suomeksi eikä todellakaan palkkioista), varsinkin kun Patreonin kaltaiset palvelut helpottavat kysyntätarjonnan tai tarjontakysynnän mekanismeja.
Otetaan esimerkkinä Dark Souls, Pelikirjassakin käsitelty teos.
Se lienee jonkinlainen pitkittynyt pakkomielteeni ja ainut ehtyvä syy, miksi enää edes nimellisesti miellän itseni pelien pelaajaksi.
Olen lukenut pelisarjasta käytännössä kaiken, mitä siitä on kirjoitettu, mutta yksikään kulttuuriessee, jossa linssiksi pakotetaan Heideggeria, Kierkegaardia, Blakea tai Benjaminia ei ole auttanut minua ymmärtämään peliä niin kuin jonkun Twitchissa majailevan, vain puoliksi lukutaitoisen pvp-pelaajan parinkymmenen ihmisen pivottipraktiikka tai pieruvitsejä kertovan haastejuoksijan tilallinen mielikuvitus. He tietävät mistä pelissä on kyse ja näyttävät sen toteen ilman bluffin mahdollisuutta.
Luultavasti he eivät tiedä, eikä heitä taida edes kiinnostaa, kuinka hienosti Bloodborne saavuttaa Blaken subliimit tai miten Benjaminin klassikkofraasin historian enkelistä, jonka voi mallata mihin tahansa yhteyteen, voi mallata Dark Souls II:n pomoon.
Tavallaan ei kiinnosta minuakaan, vaikka usein olen pistämässä pahaa kiertoon.
Mutta hieno on eräs Dark Soulsin mikroskooppisen tarkkoja hitboxeja todentava kuvakaappaus, jossa speedrunner on jäänyt millin päähän Smoughin lattialle paukautetusta vasarasta – on näet jäänyt speedrunner henkiin, piru vie. Tai kun joku vetää Bloodbornen läpi pelkästään nyrkkien avulla, subliimisti, ultrajuoksijan mentaliteetilla.
Kun joku näyttää mihin kaikkeen peli kykenee muunakin kuin leväperäisen projektion kankaana. Kun avataan mahdollisuuksien horisontti, joka sisältää kaiken, eikä mahdollisuuksien mahdollisuuksien horisonttia.
Dark Souls ja Derrida, joo joo ja “jees”. Mutta kun ase, haarniska ja sormus vaihtuvat parryn freimien aikana, silmänräpäytyksen aikana, ja riposten iskee sisään ihan eri ukko, niin se on jo vau.
Jokainen pelikriitikko on peleissä pääsääntöisesti ihan paska. Mitä vakavammin hän kirjoittamiseen – asemaansa pelikriitikkona, etenkin nyt Trumpin jälkeisessä maailmassa niin kuin jossain Vicen pelivertikaalissa Waypoint – suhtautuu, mitä monisanaisemmin ja vaikeammin hän asiansa esittää, sitä paskempi hän todennäköisesti on.
Kukaties paras kommentaari tai kritiikki aktualisoituu juuri tehdessä eikä funtsiessa, mutta länsimainen filosofiahan on aina arvostanut enemmän funtsimista kuin tekemistä, jos Arendtiin on uskominen.
Mutta vähän tällainenkin tulevaisuus ahdistaa. PewDiePie’n maailma. Ei saatana. Luetaan vaikka sitten väliin tätä pelikirjaa, jotta opitaan olemaan, vaikka viimeisen virkkeen Monkey Islandia lainaava loppuosa kuuluukin: “[–] nyt suljen tietokoneeni ja menen tekemään jotain kehittävää.”