Porin eksploitaatioguru Visa Mäkisellä oli hurja visio 80-luvun puolivälissä. Hän tahtoi nostaa koko kansan rakastamat Pekan ja Pätkän takaisin parrasvaloihin. Esa Pakarisen ja Masa Niemen viimeiseksi puupääelokuvaksi jäi nykypäivänä kyseenalaista nimeä kantava Pekka ja Pätkä Neekereinä. Kyseinen elokuva oli jo täysin onneton ja pelkästään kuriositeettimaisen nimensä varassa roikkunut sekasotku, joka jätti pahan maun koko Pekka Puupäästä. Niin Puupää haudattiin, eikä sen ylös kaivaminen tuntunut järkevältä.
Juoni alkaa kuin mikä tahansa Aku Ankan taskukirja: Pekka ja Pätkä ovat saamassa häädön, koska vuokra on maksamatta. Toimelias parivaljakko ei jää tuleen makaamaan, vaan päättää saada Pekan rikkaisiin naimisiin. Pienien kohellusten jälkeen Pekka ja Justiina löytävät toisensa ja astelevat tuota pikaa alttarille. Vasta tämän jälkeen, kun elokuvaa on kulunut ainakin puoli tuntia, alkaa sen vieläkin akuankkamaisempi pääjuoni. Tässä narratiivissa Pekan Amerikan täti, Pimpinella, on testamentannut hänelle kahdeksan miljoonaa markkaa. Hommassa on yksi ehto: Pekan täytyy kuluttaa ensimmäisen viikon aikana yksi miljoona huvituksiin, jotta hän voi saada koko perinnön.
Speden ja Uunojen valtakaudella Mäkinen ottaa ison riskin, ja yrittää toistaa Hei, Kliffaa, Hei! –tyylisen juonen puupäämäisesti. Hän on täysin osaamaton, eikä hänellä ole mitään käsitystä komediasta, juonenkuljetuksesta tai elokuvista noin ylipäätään. Ohjaajan osaamattomuutta korostavat karkeat karikatyyriset hahmot, joista mieleen jää ikävästi homomaisesti elehtivä talonmies Pikkarainen. Pätkää näyttelevä Jaakko Kallio vetää roolinsa epätoivoon asti matkiessaan Masa Niemen tutuksi tehneitä maneereita. Puupään rooliin valittu Mauri Kuosmanen onnistuu tekemään paremmin pesäeroa Esa Pakarisen roolisuoritukseen, ja jää pallinaamansa kanssa sen takia kauaksi alkuperäisen hahmon rempseydestä.
Huumori on juuri sitä samaa kuin esimerkiksi Pi pi pil… pillerissä, jonka kaksimieliset vitsit eivät naurata ensi alkuunkaan. Yrittämisestä Mäkistä ei voine syyttää, vaikka näyttelijöiden ohjaaminen on todella huonoa ja yleinen koheltaminen jokaisen kohtauksen perimmäinen ongelma. Lavasteissa ja musiikissa ei ole mitään mainittavaa. Ahdistavuutta herättää liian paljon Uunot mieleen tuova tunnussävelmä, joka jää korvamadoksi. Huomiota herättää myös Pekan ja Pätkän asunto, jonka lavasteet vaihtuvat tuntemattomista syistä kesken elokuvan. 
“Mutta siinä, missä Spedellä on Vesa-Matti Loiri, ei Visa Mäkisellä ole ketään – vain liuta persoonattomia näyttelijöitä. Ja kun varsinainen huumorikin puuttuu, on tuloksena puolitoista tuntia tasapaksua, pitkäpiimäistä elokuvaa.” Juha Lehtovuori (Porin Lehti 13.3.1985)
“Visa Mäkisen yritystä on kuitenkin jälleen syytä arvostaa – nyt ehkä enemmän kuin koskaan, kun lastenelokuva on tavallisen olematonta. Lopuksi varsinaiset asiantuntijalausunnot: 6-vuotiaasta elokuva ei ollut yhtä hyvä kuin vanhat Pekat ja Pätkät, 9-vuotias ei puolestaan nähnyt tasoeroa.” Sakari Toiviainen (Ilta-Sanomat 12.4.1985)
Huonoista arvioista huolimatta Mäkinen jatkoi vielä Pekka Puupään seikkailuja tv-sarjan ja toisen pitkän elokuvan muodossa. Kumpaakaan näistä tekeleistä ei ole järin viisasta katsoa. Mäkisen mitäänsanomaton ura koki lopullisen kolauksen 90-luvun alussa, kun Timo Koivusalo voitti oikeudessa itselleen Pekko Aikamiespojan hahmon tekijänoikeudet. Mäkinen pakeni Poriin grillaamaan nakkeja, kun Koivusalo teki 90-luvun niin sanotut koko kansan suosikit. Pekka Puupään henkiin herättäminen on kuitenkin eräänlainen Pekon esikuva, josta Mäkinen ei saanut ollenkaan kunniaa.
Pekka & Pätkä Tuplajättipotti on osa VLMedian Visa Mäkinen -sarjaa, jonka muut elokuvat julkaistiin nyt jo kolmannen kerran. Pekan ja Pätkän ensimmäistä seikkailua Mäkisen ohjaamana sen sijaan päästään katselemaan nyt ensimmäistä kertaa DVD-muodossa. Elokuva ei ollut ilmestyessään hitti, mikä sinällään ei yllätä, mutta sen julkaiseminen on silti eräänlainen kulttuuriteko, koska Mäkisellä on oma kovanluokan fanikuntansa, joka varmasti osaa rakastaa Tuplajättipottia omalla kierolla tavallaan. Ainakin on hyvin suositeltavaa säästää Tuplajättipotin katsominen pahanpäivän varalle, jonka jälkeen sen jälleenmyyntiarvo on saattanut kohota.
Tuplajättipotin julkaiseminen antaa myös toivoa, että Spede Pasasen viimeinen elokuva, pahamaineinen Naisen Logiikka, julkaistaan vielä joskus. Toivossa on hyvä elää.