Tunnetaan myös nimellä: La patota
Maa: Argentiina, Brasilia, Ranska
Genre: Draama, trilleri
Ohjaus: Santiago Mitre
Käsikirjoitus: Mariano Llinás, Santiago Mitre, Eduardo Borrás, Daniel Tinayre
Kuvaus: Gustavo Biazzi
Leikkaus: Delfina Castagnino
Sävellys: Nicolás Varchausky
Näyttelijät: Dolores Fonzi, Oscar Martínez, Esteban Lamothe
Vuonna 1960 valmistuneen La patota -elokuvan uudelleenfilmatisoinnin alussa kannuksiaan vailla oleva asianajaja ilmoittaa isälleen lähtevänsä Argentiinan ja Paraguayn rajalle opetustöihin. Isälle tämä tulee shokkina, koska heidän perheensä kuuluu rikkaaseen yläluokkaan, ja kehitysprojektissa naiselle sopisi paremmin hallinnollinen virka, joka vastaa suvun statusta. Tästä saa alkunsa elokuvan päähenkilön, Paulinan, kehitysapuretki. Tosissaan hyvää tekemään pyrkivä idealisti joutuu äkkiä huomaamaan, ettei jokainen köyhissä oloissa elävä ole innoissaan ja nöyränä jonottamassa rikkaiden antamaa apua. Kun Paulina tulee raiskatuksi kotimatkallaan ystävänsä luota, joutuu hän punnitsemaan oman arvomaailmansa uudestaan samalla, kun muut ihmiset kertovat hänelle, mitä hänen tulisi tuntea.
Ennen raiskaustaan Paulina epäonnistuu opettajana, koska hän lähtee alueelle jo valmiiksi sen asukkaita vähätellen. Hän säälii oppilaitaan, ja juuri siksi oppilaat eivät kunnioita häntä minkään vertaa, koska demokratiasta paasaamaan tullut kaupunkilainen on heidän silmissään ylimielinen snobi, joka pakottaa omat sääntönsä heidän maailmaansa. Paulina itse tajuaa tämän vasta raiskauksensa jälkeen, mikä johtaa maailmankuvan muuttumiseen. Uhrina oleminen ja muilta säälipisteiden kerääminen ei tunnu millään tavalla mielekkäältä, jolloin peiliin katsominen saa Paulinan tuntemaan pettymystä itseään kohtaan. Elokuvan kannalta on hienoa, että suuria vastauksia ja valaistumista ei tarjota. Muut sanovat ymmärtävänsä, miltä Paulinasta tuntuu tai he haluavat tietää, miksi Paulina ei haluakaan pahinta mahdollista rangaistusta raiskaajilleen. Tärkeintä on tajuta, että tapahtunut ei muutu tästä mihinkään.
Paulinan nais- ja mieskuvat ovat masentavia, mutta todellisia. Joukon tarkoituksena on alun perin raiskata aivan toinen nainen – erään raiskaajan entinen tyttöystävä – mutta tilanteen edetessä ja naisen todellisen henkilöllisyyden selvitessä he päättävät jatkaa, koska ”pitäähän tilanne hoitaa pois alta”. Siinä missä Paulinan raiskaajat kokevat, että naisen voi vain ottaa, kohtelevat hänen lähipiirinsä miehet naista kuin omistustavaraa. Isä on aivan raivoissaan, koska hänen tavaraansa on menty kajoamaan, ja poikaystävä on aivan ihmeissään siitä, että Paulina haluaa jatkaa opettamista, koska eivät villit eläimet sellaista ansaitse. Machokulttuuri saa naisen kokemaan syyllisyyttä, eikä kukaan pyri tarjoamaan sellaista henkistä turvaa, että tapahtuneesta voisi päästä yli. Naisen esineellistäminen näytetään elokuvassa piinaavalla tavalla. Poliisikuulustelussa Paulinan kimppuun hyökätään sanallisesti ja raporttien kannalta oleellistenkin tietojen kysyminen kuulostaa syyttelyltä siitä, että nainen oli yksin keskellä yötä provosoimassa miehiä. Varmaan jotain seksikästäkin oli päällä.
Teknisellä puolella elokuvassa nähdään muutamia hyviä oivalluksia. Välillä tarinaa kuljetetaan oikeusistuntoa varten annettavalla haastattelulla, joka on oikeastaan vain kekseliäästi naamioitu minäkertoja. Lausunnon antaminen ja siitä kumpuava pieni dialoginvaihto on tarinankuljetuksen keinona niin paljon yksinkertaista minäkertojaa parempi, että se alkaa tuntua tarpeelliselta ratkaisulta kertoa elokuvassa asioita, joiden esittäminen kuvin voisi olla vaikeampaa. Myös samojen tapahtumien näyttäminen eri hahmojen näkökulmista on toimiva keino, koska näin katsoja pääsee samassa tilanteessa useamman hahmon pään sisälle, ja joutuu hetkellisesti tuntemaan sen, mitä Paulinan raiskaaja tuntee. Onneksi tätä tyylikeinoa käytetään vain niissä kohtauksissa, joissa se tuo jotain lisäarvoa elokuvalle eikä jokaista tapahtumaa ja dialogia tarvitse katsoa useampaan otteeseen, koska silloin Paulina ajautuisi liian helposti olemaan vain yhdellä teknisellä jipolla pelaava elokuva.
Kuvan tarkentamisen osalta erinomaisesta tilannetajusta kertoo kohtaus, jossa Paulina on menossa tapaamaan yhtä raiskaajistaan, ja taustalla työmiehet kerääntyvät joukoksi huutelemaan ja viheltelemään hänelle. Useimmiten taustalla tapahtuvaan kiinnitettäisiin huomiota tarkentamalla kuva huuteleviin miehiin, mutta kohtauksen kannalta on tärkeää pitää fokus koko ajan Paulinan kasvoissa ja jättää huuteleva miesjoukko suttuiseksi puuroksi. Paulinan vihaiset kasvot saavat katsojan tuntemaan hänen turhautumisensa tilanteeseen, jossa epämääräisesti huutelevasta taustamössöstä pääsee eroon vain kävelemällä pois heidän näköpiiristään. Näin yhdellä kohtauksella pystytään kuvaamaan lähes kaikkialla tapahtuvaa valitettavaa ilmiötä, jossa naisia seksualisoidaan, vaikka heidän omassa toiminnassaan ei olisi mitään, mikä tähän oikeuttaisi. Rauhassa käveleminenkin voi olla täysin mahdotonta eivätkä miehet usein edes tajua, miten tällainen voi olla häiritsevää ja loukkaavaa – jopa ihmisarvoa alentavaa. Ilmiö ei ole vain elokuvan maailmassa tapahtuva, vaan esimerkiksi näyttelijä Shosana B. Roberts on kuvannut laajalti internetissä huomiota herättäneen videon, jossa hän kävelee 10 tuntia New Yorkin kaduilla saaden osakseen aivan käsittämättömältä tuntuvan määrän seksuaalissävytteistä häiriköintiä.
Lopulta Paulinassa on elokuvana useita suuria vahvuuksia. Se kertoo masentavasta maailmasta, jota miehet hallitsevat. Naisten esineellistämisen lisäksi elokuva kuvastaa myös hienosti sitä, miten on liian helppoa ajautua ajattelemaan ylimielisesti asioista, joita ei tunne lainkaan. Ihmiset pitävät toisia helposti alempiarvoisina silloinkin, kun kyse on aidosta auttamisen halusta ja humanismista kauneimmillaan. Herätys voi olla pahimmillaan karmea, mutta karmeassakin maailmassa voi selviytyä. Vahvan elokuvan ainoana suurena heikkoutena voidaan mainita geneerisestä ujelluksesta ja parin sekunnin välein tulevista pianosoinnuista koostuva soundtrack, joka alleviivaa muuten hyvin pelkistetyssä ja selittelemättömässä elokuvassa sitä, että musiikin soidessa hahmot ajattelevat ihan itse. Tällainen tyylirikko ei kuitenkaan riitä mitenkään syömään tehoa elokuvan vahvuuksilta.
Elokuva esitettiin vuoden 2015 Rakkautta & anarkiaa -festivaalilla. Muut festivaalitekstit löytyvät tämän tagin takaa: Rakkautta & anarkiaa 2015