I
Miten tämä teksti liittyy elokuviin? Kaikilla tavoilla. Ennen kaikkea sillä tavalla, että silmittömän paskan tarjoaminen katsojille tunnustamatta sen omaa heikkoutta on ollut viimeisten muutaman vuosikymmenen ajan valtavirtaelokuvan kiveen hakattu tapa.
Tapaus Anna Eriksson. Nainen paljasti vihdoin sen mitä olen sen tusinan vuoden ajan jo epäillyt: Että Kun katsoit minuun on aivan silmitöntä tuubaa, jonka esittämisestä edes artisti itse ei ole nauttinut. Olen vihannut tuota kappaletta sen ilmestymisestä lähtien; sen grandioosin viihdeiskelmällisen ylituotettua mössösovitusta, Erikssonin ääntä joka ei ole ikinä kuulostanut vilpittömältä.
Olen yleensä suomalaisen iskelmän puolestapuhuja, joskus sen korneimpiakin äärilaitoja myöten. Silti Erikssonin kappale on nähdäkseni yksi niistä jotka vetivät suomalaista iskelmämusiikkia ylituotannollisuuden ja tasapaksuuden (ja -paskuuden) loskaan, kunnes sille oli tehtävä rock-artistien (Ville Leinonen, Tuomari Nurmio, Matti Johannes Koivu…) toimesta jonkinlainen revival, joka vei sen hetkellisesti takaisin juurilleen.
Yleisö suuttuu, koska he olettavat artistin mollatessaan tekeleitään, mollaavan myös heitä itseään, vaikkei Eriksson Hesarin kuukausiliitteessä sanonut sanaakaan yleisön tyhmyydestä.
Silti monet ovat tulkinneet Erikssonin sanoneen ettei kansalla olisi oikeutta kuunnella mitä tahtoo. Huolestun aina kun joku alkaa puhua oikeuksista, koska aina tulee joku sanomaan, että ihmisellä on oikeus nauttia mistä haluaa.
Se on ihan totta, että ihmisillä on “oikeus”. Tämä oikeus johtuu siitä, että oikeuksia ei oikeasti ole eikä sitä myöten oikeudettomuutta. Jos jotain ei ole, niin eiköhän silloin ole vapaus vaikka viettää loppuelämänsä seisten päällään. “Oikeus” nauttia iskelmäviihteestä saadaan kuulostamaan joltain jumalalliselta, perustuslakiin taivaasta sanellulta ja kultaisin höyhenkynin siihen kirjatulta.
II
Mari Koppisen Hesarin kolumni tiivistää mitä tarkoitan. Kolumnistia närkästyttää, kun taiteilija lausuu mielipiteensä omasta työstään, koska se työ on kuitenkin tehnyt niin monta hetkellisesti onnelliseksi.
Hervoton eskapismi on kulttuurissamme tullut poikkeuksen sijasta säännöksi. Taide edustaa aina ja vain “jonnekin muualle” pääsemistä – ja jonnekin muualle pääseminen onnellisuutta. Eskapistinen taide pyrkii aina esittämään, että jossain muualla on paremmin – eli että oma elämäsi on skeidaa. Miten olisi vaihteeksi aika nauttia sellaista taidetta, joka näyttäisi, että elämä nyt vain on mitä on?
Ja miten olisi vaihteeksi joskus sellainen asenne, ettei massalle tuotettua bulkkitavaraa alettaisi puolustaa maan suurinta sanomalehteä myöten? Hesarissa oltiin niin helvetin närkästyneitä jo Vain elämää -sarjan saaman kritiikin vuoksi. Miksi? Massatavara ei tarvitse puolustajia. Sen puolustajat ja sen ylivoima löytyvät jo lippuluukuilta, kirjakaupoista ja levyostoksilta. Sille riittää raha, ilman että jonkun täytyy vielä alkaa mussuttaa sen merkityksellisyydestä. Pienten ja muuten huomiotta jäävien tekijöiden puolesta on puhuttava, ei isojen kassamagneettien.
Kassamagneetit eivät tarvitse puolestapuhujia, koska jos ne ovat oikeasti tenhoavia, ne jäävät levinneisyytensä tähden elämään kulttuuriseen tajuntaan. Närkästytäänkö Hesarissa seuraavaksi Michael Bayn tai Roland Emmerichin puolesta? Paulo Coelhon tai Dan Brownin?
Hämmästyttävintä koko keississä on se, että Erikssonin kantavin ja merkittävin huomio on jätetty täysin huomiotta. On puhuttu ihmisen oikeudesta nauttia, iskelmän kansanluonteesta ja ties mistä, mutta unohdettu se kansanluonteen osa mitä Eriksson itsekin painottaa kaiken vanhan tekemisensä inhon taustalla: “Kaiken pitää lähteä pudottamisesta. Esiintyjällä pitää mennä huonommin kuin yleisöllä. Sitten voidaan puhua, että olivat ne niin mahtavia. Se on aika suomalainen ilmiö.”
Ihmisistä, ei pelkästään musiikista, tehdään makkaraa, käyttötavaraa, jotta kansa saisi mitä kansa ainakin luulee haluavansa. Koneiston runteluun jäävä artisti ei kiinnosta, se kiinnostaa mitä me häneltä saamme. Nähdäkseni kaikki taiteilijat, jotka asettavat taiteen ihmisen hyvinvoinnin yläpuolelle, ovat jossain määrin sairaita, mutta entäs yleisö joka tekee niin? Saako sanoa, että yleisö on sairas?
III
Luuleeko joku oikeasti, että iskelmämusiikki tekee onnelliseksi? Miksi viihdetaiteen tehtävänä pitäisi olla juuri onnelliseksi tekeminen? Miksi viihde = onnellisuus? Se mihin Eriksson on nähdäkseni kritiikillään pyrkinyt on se, että viihteen kuluttajat miettisivät hieman tarkemmin omia valintojaan.
Kolumnisti Koppinenkin toteaa: “Meistä monet ovat tällaisia yksinkertaisia kapistuksia. Mieluiten tartumme tuttuun ja turvalliseen. Sellaiseen musiikkiin, joka on naulattu musiikkimauksemme jo teini-iässä.” Eli siis että yleisö on aina oikeassa, vaikka olisi väärässä. Että tottumuksella on luvista ylimmäisin sanella kaikki ja itsensä haastaminen ei kuulu asiaan. Tämä on perustelu, joka ei ikinä menisi läpi työelämässä tai koulussa, saati tekniikan, lain, politiikan tai tieteen saralla. Ei lopulta edes uskonnon, joka sekin joutuu toisinaan taipumaan aikaan sopivaksi.
Nähdäkseni tämä tottumukseen nojaava asenne vasta todella on ylimielistä (toisin kuin paskan toteaminen paskaksi), koska tämä lähtökohta olettaa ettei yleisö voisi sulattaa erikoisempiakin juttuja, edes jos saisivat aikaa ja mahdollisuuden tottua siihen. Minusta yleisössä on rahkeita enempään, jos yleisö vain viitsisi ja heille annettaisiin siihen helpommin mahdollisuus.
Helppo esimerkki: Radioasemat alkoivat soittaa Jukka Poikaa ja reggaesta ja sen sukuisista musiikinlajeista tuli muotia, kun se vain vuosikymmen aiemmin oli ollut lähinnä Pirkka-Pekka Peteliuksen imitaatiovitsien kohde. Nyt Jukka Poikaa tulee jo korvista ja sieraimista asti ulos, jos vain viitsii avata radion.
Miksi siis niin moni yleisöstä ei viitsi ottaa riskejä? Miksi niin moni haluaa vain helppoa viihdettä?
No laiskuuttaan.
En tiedä mitään muuta saraa maailmassa kuin populaarikulttuuri, jossa oma laiskuus ja haluttomuus löytää uutta on niin kiihkeästi monien sydämen asia, että sitä pitää sanomalehtien kolumneja myöten puolustaa.
Henkinen velttous on kuolema. Jos ei tee tai etsi uutta, ei haasta itseään vaan tyytyy jopa taiteessa (siinä elämän alueessa, jossa riskien otto on kaikkein helpointa ja luvallisinta) aina samaan eikä ota riskejä, mitä tarjottavaa silloin toisille on? Silloin taiteen kuluttajasta, musiikin kuuntelijasta ja elokuvien katsojastakin tulee vain makkaraa.