Teoksessaan Valoisa huone (1980) Roland Barthes kirjoittaa punctumista. Se on kohta, joka valokuvassa vaikuttaa katsojaan analyyttisen kielen tuolla puolen, zenbuddhalaisen satorin tavoin. Kyse ei ole kuvan kertomasta tarinasta vaan siitä, mitä kuvan jokin suunnittelematon rakenteen osa tai yksityiskohta saa meissä vaistomaisesti aikaan. Elokuva ei Barthesin mukaan tähän pysty, koska kertoo tarinoita ajassa ja liikkeessä eikä pysähdy yksityiskohtiin, joissa punctum voisi meihin vaikuttaa.
Katsottuani taas kerran Jean-Luc Godardin Laittomat (Bande à part, 1964) rohkenen olla eri mieltä. Punctum ei vaadi valokuvan liikkumattomuutta. Laittomissa se piilee kokonaisvaltaisissa kysymyksissä: mikä on tämän elokuvan tapa olla olemassa, mikä sen perimmäinen funktio, miten itse olen sen myötä olemassa? Laittomissa kuvat ja liike eivät ole kaikki. Ne ovat jotakin varten. Ikään kuin imitoimalla elokuvakerrontaa ja luomalla vaikutelman tarinasta Laittomat muistuttaa iloisesta turhuudesta, elämästä itsestään.
Vastauksia noihin kysymyksiin en tietenkään saa, mutta kysymyksien nostattama tunne riittää. Ne ilahduttavat ja kohottavat mieltäni.
Laittomat on filosofisen klovnin nautittavaa temppuilua, mitä Godardin elokuvat tietenkin aina ovat olleet. Elokuvan merkityksen ja kokemisen kysymistä; sen selvittämistä, kuinka olla olemassa elokuvavälineen avulla. Mutta Laittomat tuntuu houkuttelevan minut temppuiluunsa spontaanimmin kuin mikään muu Godard. Tarina kerrotaan erityisen löyhästi ja leikitellen, ilman totista poliittisuutta ja jähmeää viittailua tekijän suosikkielokuviin. Ystäväni, jonka kanssa Laittomia vuosia sitten katsoin (ja mikä parasta, hyvälaatuisella videotykillä), uskoi kyllä tunnistavansa ainakin Kaupungin valojen nyrkkeilykohtauksen. Uskon että hän on oikeassa. Kohtaus ei kuitenkaan tuntunut lainkaan itsetarkoitukselliselta vaan upposi elokuvan leikkisään maailmaan luontevasti. (Siinäpä teille tehtävä tunnistaa tuo kohtaus.)
Paitsi että Laittomat on mielestäni Godardin suurin ja kaunein elokuva, ja ainakin hetkittäin jopa suurin kaikista, se on myös viihdyttävin. Sitä on helppo katsoa. Se on viettelevä elokuva. Siitä piti jopa tuttavani, joka ei koskaan ollut nähnyt ainuttakaan Godardia (Elää elämäänsä ei häneen tehnyt yhtä vahvaa vaikutusta). Kuten minulle on joskus tästä elokuvasta sanottu, siinä kaikki virtaa luonnollisesti kuin elämä. Ja kun sitä katsoo pikkuisen “ohi”, eläytyen sen virtaan, tämän näkee paremmin. Taide kertoo “muodoista jotka näemme vasta kun ne ilmenevät rytmeinä ja hahmoina“, kuten Peter Brook teoksessaan Tyhjä tila kirjoittaa. Siellä jossain se punctum luuraa, katveessa.
Lopuksi vielä tuosta videotykistä. Huomasin, että eläytymisessä ja viettelevyydessä kuvan koolla on merkitystä. Olin aiemmin nähnyt Laittomat televisioruudulta, nyt siis katsoin sen hyvälaatuisella videotykillä, melkeinpä pienen elokuvateatterin olosuhteissa. Ero oli merkittävä. Virtaavan elämän tuntu on myös koosta kiinni. Taide siis kiittää insinööritaitoa. Ja kirjoittaja videotykin omistavaa ystäväänsä.
Hyvästi Godard. Ja tervetuloa.
Olen Juha Saari, 1960 Kokkolassa syntynyt rikosseuraamusalan virkamies Seinäjoelta. Harrastuksiani ovat asioista innostuminen, niiden ajatteleminen ja niistä kirjoittaminen. Vakituisemmin Nietzschen aivastus -blogiini ja satunnaisemmin muun muassa Filmihulluun.