BANNER2

Syksyn Night Visions -raporttimme toisessa osassa mukana ovat festivaalin kauhuelokuvat tai niihin etäisesti luokiteltavat. Muut aiheen tekstit, mukaan lukien Brian Yuznan haastattelu, löytyvät täältä.

Necronomicon (1993)

loveFestarien toinen kunniavieras, Brian Yuzna, on CV:tään kootessaan työskennellyt kerran jos toisenkin vanhan liiton kauhukirjailija H.P. Lovecraftin novellien parissa milloin ohjaajan, milloin taas tuotantopuolen tehtävissä (Re-Animator -trilogia, From Beyond, Dagon…). Jälki ei ole ollut erityisen uskollista alkuperäisteksteille, vaan Yuznan osallisuudesta siunaantuneet litkut ovat useammasta kirjailijan tarinasta runsaalla verellä blandattuja sekasotkuja, joilla ei alkuperäisen aiheensa kanssa perusideaa suurempaa tekemistä ole.

Antologiakauhuilu Necronomicon pohjautuu totta maar Lovecraftin tuotannossa vähän väliä vilahtelevaan, mielipuolisen arabi Abdul Alhazredin rustaamaan, samannimiseen kuolleiden kirjaan. Niin kehyskertomuksen kuin myös viimeisen episodin ohjauksesta vastaavan Yuznan kollegoina häärivät fransmanni Christophe Gans ja japsipoika Shûsuke Kaneko, jonkinlaisia nimiä harrastajien keskuudessa molemmat. Kolme kertomusta (Rotat seinissä, Kylmää ilmaa ja Kuiskaus pimeässä) nivotaan yhteen munkkien luotsaamassa kirjastossa 1930-luvulla Necronomiconia jäljentävän Howard Phillipsin (Jeffrey “Re-Animator” Combs) mielen kautta.

Lovecraftin tuotantoa pääosin ala-asteikäisenä ahmineena en pysty enää muistamaan, miten uskollisia jaksot ovat alkuperäisille hengentuotteille, mutta varhain isänpäivän aamuna aivot valvomisesta puuduksissa moista ei jaksa edes miettiä. Meren lonkeronaamaisia piruja, body horroria, splatteria ja odottavaa ilmapiiriä kokoon parsiva pätkä on ainakin sopivan yhdentekevää (ja samalla unohdettavaa) seurattavaa katseluhetkeen nähden, vaikka toisaalta olisin toivonut näihin kellonlyömiin kuumemmissa asteissa toteutettua kirjopesua. Suurin ongelma Necronomiconissa on kokonaisuuden sillisalaattimaisuus, josta pahimpana esimerkkinä käy Kuiskaus pimeässä -tulkinta, joka vastoin minkäänlaista konseptiin sopimista sijoittuu nykyaikaan. Toisaalta, pätkääkö tällä väliä – yhden kerran koomailuksihan tämä toivon mukaan on tarkoitettu. Hirviöt ovat näyttäviä, verikaaret hauskoja ja erityisesti irroitteleva loppu kirjastoon tunkevine mörköineen nautittavan typerä päätös kaikelle. Yuznakin vilahtaa kankaalla taksisuharina. (JN)

Martyrs (2015)

Martyrs menee sarjaan turhat uusintaversiot. Ketä tämä palvelee? Pascal Laugierin alkuperäinen visio aiheutti pelkoa ja inhoa. Amerikkalaisten uudelleenlämmittely aiheesta tuntuu hyödyttömältä. Kyllähän tämä kertoo kaiken ideoiden puutteesta.

Tarina saadaan käynnisteltyä, kun kymmenvuotias Lucy onnistuu pakenemaan sadistisilta kiduttajilta. Tyttökouluvuosien aikana hän tutustuu Annaan, ja heidän välilleen muodostuu poikkeuksellisen vahva ystävyyssuhde. Aikuisiän murroksessa Lucy vihdoin löytää kiduttajansa. He vaikuttavat tuiki tavallisilta perheihmisiltä, joihin nuori nainen pumppaa reikiä haulikolla. Oikeus on hänen mielestään toteutunut, mutta sisäiset demonit jäävät vainoamaan.

Tässä vaiheessa elokuvaa on kulunut noin vartti, ja sitä on vielä yli tunti jäljellä. Enempiä sen jälkeisiä tapahtumia kertailematta, on elokuva tästedes tyypillistä kidutuspornoa pienillä tukkakauhuhetkillä höystettynä. Katsojan henkinen kantti laitetaan koetukselle ja niin edelleen, koska elokuva on aivan järkyttävän sekava.

Goetzin veljekset ottavat melko suuriakin tarinankerronnallisia vapauksia, mikä tekee kokonaisuudesta stabiilin. Homma vetää paikoin niin överisti mutkia suoriksi, että nekin, jotka ovat vihanneet Laugierin kerronnan sekavuutta, alkavat varmasti pitää sitä suuremmassa arvossa. Amerikkalaiseen tyyliin hommaa ei voi tietenkään vetää aivan äärimmäisyyksiin. Osa avainhetkistä korvataan tympeillä ratkaisuilla, jotka suosittelen varoituksien kera itse katsastamaan. Loppua kohden asioiden ydintä ja kidutusta pyritään selittämään teemoilla, jotka ovat tuttua kauraa kaikille alkuperäisen elokuvan nähneille. Loppuratkaisu on kuitenkin täysin erilainen, mikä tekee elokuvasta, kaiken kameran heiluttelun lisäksi, aika vittumaisen kokemuksen. (TP)

The Pool (2014)

lovePikkulintujen laulun perusteella ennakko-odotuksia allekirjoittaneessa herättänyt The Pool on CGI-splatterin puuduttavan tulvan keskellä kypsähkö elokuva. Chris W. Mitchellin koko illan esikoinen sisältää toki gorehetkensä, mutta sen perusta on valettu graafisuuden sijaan psykologisen pelottelun maaperälle.

Hollantilaispätkässä on oma kiinnostava koukkunsa ja sen onnistuu paikoitellen olla pahaenteinen, joskaan ei missään välissä hyytävä. Kahden hyväosaisen kaupunkilaisperheen matka erämaan autuuteen ammentaa henkimaailman ohella vanhasta kikasta, nykyihmisen kyvyttömyydestä selvitä alkulähteillään vailla tekniikan suomia arkipäiväisyyksiä. Piikkilangalla eristetyn rajatolpan ylittäminen, yölliset painajaiset, selittämättömästi mätänevät elintarvikkeet ja välähdykset pimeässä yhdistetään ravintopulan kaltaisiin maanläheisempiin jännitysruuvin kiristäjiin. Kaiken taustalla äärimmilleen pingoittuvia jännitteitä kiristää klassinen kahden uroksen ja yhden naaraan muodostama triangeli, peräti kaksin kappalein tarjoiltuna.

Parhaimmillaan The Poolia voisi kuvailla blairwitchmaisen kutkuttavaksi mysteeriksi, mutta sen kompastuskiveksi koituu epäilys, onko itse Mitchellilläkään aavistusta, mitä hänen elokuvassaan lopulta tapahtuu. Nuotiolla kyllä kerrotaan kummitusjuttuja ja moni metsän näky aina lopun motarille kulkemista myöten antaa ymmärtää, että pöpelikössä tosiaan majailee jotakin, mutta mitä: se onkin jo parempi kysymys. Aavehöpinät kuulostavat hatusta temmatulta, poikia varten kehitetyltä palturilta, enkä edes muistanut koko illanistuntajorinaa vielä sapen makuisen loppuratkaisunkaan yhteydessä. Jonkinlainen ihmisiä pauloihinsa ottava voima tuolla vaanii, mutta mikä on sen ruumiillistuman esittämä pyyntö pois viemisestä? Itsehän inkarnoitunut tytsy lopussa eksyneen pojan sivistyksen pariin kädestä pitäen opastaa eikä päinvastoin. Vähän solmussa käsikirjoituksen kanssa siis ollaan, vaikka jotain finaalista selkeän brutaalina paistava “meitä jäi sitten vain yksi jäljelle” pelastaakin.

Tunnelman osalta yksi itseäni ärsyttänyt tehokeino on hallusinaatioiden esittäminen pehmeän kuvan ja levottoman kameratyön voimin – miellän nämä jo niin moneen kertaan nähdyiksi jipoiksi, että voisin sadatella liki koomisesta ratkaisusta. Kuvauksen ja laihan käsiksen ohella nähdään eräänä todella pateettisena ratkaisuna erikoistehoste sormenkatkaisukohtauksessa. Efekti on yksinkertaisesti kiireestä kantapäähän niin ontuva, että heitin leffan ainoat nauruni sen nähdessäni. Henkilöillä pelailun Mitchell puolestaan taitaa piirun verran paremmin ja esimerkiksi veljesten ja retkueen aikuisten miesten välinen, katkeraksi sakeneva ilmapiiri pelittää. Pienet hetket, kuten mustasukkaisen klopin haikailemaltaan tytöltä saama isku ja pukille pääsevän broidin kurkun aukeaminen alussa lampaalta tuntuneen isukin toimesta, ovat The Poolin todellisia säpsäyttäjiä. Mainita voi myös hätkähdyttävän kohtauksen, jossa puukko kädessä siittäjäänsä katsova poika jähmettyykin paikoilleen: juuri kun kuvittelee päässeensä hahmon ajatusten tasolle ja tämän fundeeraavan, että eihän perheen päätä sentään suolistaa voi, hukutetaan faija rituaalinomaisesti makuupussissa lammikkoon. Pölkyllä ohjaaja viatonta teatterituolissa rötköttäjää meni kajuuttaan kolauttamaan. (JN)

Yakuza Apocalypse (2015)

Japanilainen ikiliikkuja Takashi Miike on vuosien ajan ollut R&A:n oma kultapoika, jolta on totuttu näkemään vuosittain vähintään yksi elokuva ohjelmistossa. Pettymys oli jokseenkin suuri, kun festivaali ei tänä vuonna laittanut Miikeltä yhtään leffaa tarjottimelle. Onneksi Night Visions hoksasi tämän ja päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen tuomalla herran uutukaisen Yakuza Apocalypsen valkokankaalle.

Sanan voi käsittää onneksi kahdella tavalla. On aina ilo nähdä Miikeä kankaalta, mutta lopputulos saattaa silti olla sekasotku, joka muodostuu enemmän kärsimykseksi kuin nautinnoksi. Yakuza Apocalypse on tyhjä arpa. Kovista hehkutuksista huolimatta elokuva on aivan liian sekava. Kestoakin on kertynyt yli kaksi tuntia, mikä on Miiken tapauksessa enemmän riippakivi kuin mikään ansio.

Yakuza-leffojen uudeksi mestariksikin tituleerattu Miike väittää tehneensä ensimmäisen yakuza-genresekoituksen vampyyrien kanssa. Tarina alkaakin vauhdikkaasti, kun katanat heiluvat, läskit tummuvat, luut paukkuvat ja veri suihkuaa kaaressa. Alun jälkeen homma hidastuu turhan paljon, ja itse vampyyrijuttuja saadaan odottaa monta kymmentä minuuttia. Asioita pohjustetaan hitaaseen tahtiin, ja juonen voi nähdä eräänlaisena hierarkiassa ylenemisen metaforana.

Hahmot myös tykkäävät mehustella ajatuksella, että (trailerissa odotuksia nostanut) maailman kovin terroristi on saapumassa Japaniin. Hän on maskottimaiseen sammakkopukuun pukeutunut tyyppi. Kieltämättä tämän terroristin astuessaan kuvaan koko elokuva muuttuu hetkessä paremmaksi.

Ennen tätä olin jo valmis luovuttamaan. Lisäksi esitysajankohdaksi osui legendaariseksi muodostunut torstai-ilta. Arki väsyttää vielä ja viikonloppu on vasta nurkan takana, eikä pelkästään sammakko riitä tekemään kahden tunnin elokuvaa. Trailerista voi katsoa parhaat palat. Se riittää vallan mainiosti. Kerrotaan kuitenkin lopuksi, että Miike jättää tarinan kesken, lupaillen jatkoa. (TP)

The Sand (2015)

loveKoplallinen nuorisoa bilettää viinan voimin kalifornialaisella rannalla. Aamulla muutama heistä havahtuu mölleriin, kuka meren reunalla stondaavasta puukopista, ken avoautosta, joku myös tynnyriin tumpattuna ja piirrettyä slaibataidetta poskellaan. Siinä vähän oksennellaan ja jo hetkeä myöhemmin ensimmäiset hiekalle uskaltautuneet imaistaan jyväin uumeniin sieltä kurkottavien ruohonkorsisäteiden toimesta, ATK-tekniikan mahdollistaman punakullan ja silmänriekaleiden pärskyessä.

The Sand käy asiaan alta aikayksikön, eikä konseptin mieleen tuovien Asylum-tuotantojen “mitään ei tapahdu sitten millään” -ratkaisujen pelkoon ole aihetta. Uhkakuva tylsyyskuolemasta hulvattoman hauskan splatter-huumorin raikaessa on sen sijaan sitäkin todellisempi. Juoneton höröttely kun tuntuu vähintään yhtä sieluttomalta, eikä typerä komiikka kutita kuin aivolohkojen sisuksien sekopäisiä ajatuksia koskien omien perjantai-iltojen käyttöä.

Filkan bravuuri on teinikauhun sääntöjen nurinniskoin kääntäminen. Nörtti ja ruoka-aikaan Mäkkärissä viihtynyt tumma poika nakkaavat lusikkansa nurkkaan, kun taas petollista seksiä harrastaneet ja ärsyttävyydessään kuvottavat hottismallit selviävät koettelemuksista kuin koira veräjästä. Vaihtelun suhteen ehkä raikasta, mutta mikäli toivoit ainoastaan näkeväsi kusipäähahmojen tuskallisen hengenheiton, ei ratkaisua mihinkään piripiikkiinkään viitsi verrata. Tai ehkä vain parempi, ettei marjoja vispipuuroon tätä enempää saada. Sen verran voimakasta nyrpistystä CGI peilikuvaan tekee.

Turhakkeella lienee jonkinlaiset kumartelunkohteensa männävuosikymmenten hirviöelokuville. Itse en huhua genreä huonosti tuntevana voi vahvistaa. Kyllästymiskynnyksen ylittäneen, mutta The Sandiin verrattuna ihan menettelevältä tuntuvan Michael Gornickin Creepshow 2:n levälautasta kertova episodi The Raft mielen sopukoissa santaleikkien aikana piipahti. Typerän elävänkuvan parhaana puolena heiluvat viimeisten kiljausten aikana pimeyttä vasten fosforinhehkuineen varsin maukkailta näyttävät hohtokeilalonkerot, mutta loppukohtauksen enteilemä jatkolla uhkailu on niiltäkin tempauksena anteeksi antamattoman härski. (JN)

What We Become (2015)

Zombielokuvat vaativat oikeanlaista silmää. Tuoreessa muistissa ovat norjalaisten tekemät natsizombit kahdessa Dead Snowssa. Nyt on tanskalaisten vuoro. He epäonnistuvat. Valitettavasti joudun toteamaan, että Night Visions on ottanut ohjelmistoonsa Espoo Ciné -kauhua. Jonkun kai tämäkin korsi pitää kantaa kekoon. Tällä kertaa syyttävä sormeni osoittaa kohti What We Becomea, joka on täyttä tunkiomateriaalia.

Jälleen, näin vaihtelun vuoksi, epidemia valtaa pienen tanskalaisen yhteisön, joskaan kukaan ei tunnu tietävän mistä on kyse. Mediassa ei kerrota mitään, ja hallitus salaa jotain. Asetelma tuo tietysti mieleen George A. Romeron Craziesin ja ajoittain jopa trilogy of the deadin.

Ohjauksesta vastannut Bo Mikkelsen on selkeästi tutustunut vanhempaan genre-elokuvaan, vaikkei elokuva missään vaiheessa tunnukaan liialliselta pastissilta. Ajoittain nähtävät gorepätkät saattavat tuoda joillekin mieleen Lucio Fulcin, joskin Fulcin tapauksessa kohtaukset olisivat olleet hitaampia ja niissä olisi näytetty enemmän iljettävää väkivaltaa. Mistä päästäänkin siihen, että zombielokuvan toivoisi sisältävän enemmän verta ja suolenpätkiä. Kliseinen toive, mutta niitä kaipaa, koska What We Become ei sisällä juuri mitään. Sen pääpaino on kysymyksiä herättävässä tarinassa, joka ei lopussa lunasta odotuksia.

Huumoriakin on nihkeästi, ja sekin tuntui naurattavan yleisöä enemmän tahattomuudellaan. Lopuksi lienee hyvä mainita, että joku yleisössä innostui taputtamaan lopputekstien alkaessa. Tämä sai minussa aikaan valtavaa myötähäpeää. (TP)