Night Visionsin merkittävin anti suomalaiselle elokuvakansalle on kuulemani mukaan vuosi toisensa jälkeen ollut festivaalin päättävä, lauantai-illasta sunnuntaiaamuun jatkuva näytösputki. Päätin vihdoin tänä vuonna osallistua tähän perinteeseen, mikä ei kaltaiseltani puoli vuosikymmentä yövuoroja työskennelleeltä ihmiseltä ollut paljoakaan pyydetty. Tämän kokemuksen tallentaminen tämän vuoden Night Visions -raporttimme 2. osaan tuntui sopivalta.

Ensivaikutelma oli tukkoisa. Takashi Miiken First Loven toinen festarinäytös oli loppuunmyyty, ja se näkyi myös Kinopalatsin vitossalin ulkopuolella ennen iltayhdeksän esityksen alkua jonona, jollaiseen en ollut varautunut. Enemmän yleensä EKEKin kaltaisiin marginaalitapahtumiin osallistuvana en ole tottunut tällaiseen ihmispaljouteen, etenkään jonoissa. Syy jonotukseen paljastuu salin sisällä. Olin unohtanut, miten kivuliaita Kinopalatsin pienempien salien penkit ovatkaan, ja reunapaikat menivät nopeasti, koska niissä edes toisella puolella on hieman tilaa.

Itse elokuvan pyörähtäessä käyntiin penkistä huolehtiminen jäi kuitenkin taka-alalle elokuvan tieltä. Miikestä on ohjaajana vaikea saada kokonaisvaltaista kuvaa miehen tehdessä vuoden aikana yhtä paljon elokuvia kuin Paul Thomas Anderson koko urallaan. Useimmiten Miiken elokuvat on kuitenkin tehty tiukalla budjetilla ja/tai tuotantoaikataululla, mikä näkyy enemmän tai vähemmän tuotannollisena hosumisena. First Lovesta tätä henkeä ei onneksi kuohu, vaan se on kiitettävän raikas tapaus, jossa nyrkkeilijä rakastuu yakuzoiden vankina pitämään nuoreen naiseen. Yhden yön aikana yakuzat ja kiinalaiset gangsterit jahtaavat toisiaan ja pariskuntaamme pitkin Shinjukua. Aasialainen elokuva on viime vuosina alkanut käsitellä vastaavia teemoja dekonstruoivasti esimerkiksi renesanssimies Khavnin kokeellisen musikaalin Ruined Heart: Another Lovestory Between a Criminal & a Whoren kautta, mutta Miiken ja käsikirjoittaja Masa Nakamuran näkemys on enemmän parodiaa kuin vakavaa tutkielmaa.

Yakuza-elokuvan päälaelleen kääntäminen tekemällä gangstereista munailevia pellejä tuskin on mitään kovin mullistavaa (Juzo Itami teki sitä jo 90-luvulla ja joutui murhatuksi Minbo-satiirinsa tähden), mutta konseptia virkistää se, että subversio on päivän sana läpi kaiken elokuvassa, eikä vain kovien jätkien naurunalaiseksi saattamisen osalta. Genren perinteisesti maskuliinisimpia arkkityyppejä (kostonhimoinen kovis ja vähäpuheinen pomon oikea käsi) esittävät naiset Bunta Sugawaran kaltaisten laatikkopäiden sijaan, ja etenkin tarento-persoonana tunnettu Becky loistaa ensiksi mainitussa roolissa pikkurikollismiehensä menettäneenä sorkkarautaa heiluttelevana leskenä. Vielä vuosikymmen takaperin Miiken itsensäkin innolla käyttämä raiskauskohtaus käännetään päälaelleen Beckyn hahmon päätyessä nopeasti demaskulinisoimaan hyökkääjänsä. Suuremmat toimintakohtaukset ovat lähinnä lahkeisiin tai raatoihin kompastelua, ellei pääparin nyrkkeilijä ole menossa mukana, ja silloinkin onnistumiset tuntuvat puhtailta onnenpotkuilta.

Miikelle harvinaista on First Loven kyky oikeasti päättyä hyvin, vaikka kliimaksissa nähtävä, The Happiness of the Katakuris -elokuvan stop-motion -kohtaukset budjettiratkaisuna mieleen tuova sarjakuvasiirtymä enteilisi kuinka ohjaajalleen tyypillisempää elokuvan pitkittämistä rahan loputtua. Lopetus on kuitenkin oiva, koska se jättää juuri täydellisen määrän mielikuvituksen varaan mitä tulee päähenkilöidemme tulevaisuuteen.

Fantasioita en ehtinyt juurikaan maalailla mielessäni siirtyessäni elokuvan loputtua nopeasti pari kerrosta syvemmälle Kinopalatsin syövereihin saliin 10, jossa Jack Sholderin esittelemä Alone in the Dark oli juuri päättymäisillään. Sholder itse signeerasi mielellään vielä salin ulkopuolella fanien tarjoamia tuotteita, mikä antoi minulle oivan hetken oikoa raajojani viidennen salin penkkihelvetin jälkeen. Salissa alkava Mope oli onneksi huomattavasti First Lovea tyhjempi näytös, joskin sali oli silti puolillaan ihmisiä. Valitettavasti itse elokuva oli sen verta raju vuoristorata että raajojeni kiitokset jäivät (lähinnä negatiivisten) tunnekuohujen alle.

Tositapahtumiin perustuvassa komediassa pornotähteydestä unelmoivat “mopet”, porno-alan bukkakekemujen jälkeen lattioita luuttuavat duunarit (jotka vemputtavat itsekin välillä kuvassa jos onni käy) nimeltä Steve Driver ja Tom Dong päätyvät kikasta toiseen yrittäessään toteuttaa haaveensa olla alan Chris Tucker ja Jackie Chan. Tapahtumat sijoittuvat pornoalan vaikeimpiin kuuluvalle aikakaudelle vuodesta 2007 lähtien vuoteen 2010 asti. Kiitettävän lähellä tosielämän tapahtumia liitävä elokuva alkaa kohtuullisen viihdyttävänä buddy-komediana, mutta ajautuu jatkuvasti synkemmille urille, toisinaan tarkoituksella, toisinaan vahingossa. Ensimmäisen toteutuessa lopputulos voi joskus olla hyvä, jälkimmäisen tapauksessa se on lähes poikkeuksetta ikävä.

Suurimmaksi ongelmaksi muodostuvat naiset. Pornoa alan internet-johdannaisessa suvannekohdassa tekevät yritykset kohtelivat naisia esineinä, ja niin tekee myös tämä elokuva esittäessään tietoisesti heidät esineinä. Yksikään nainen elokuvassa ei tee muuta kuin vilauttele paljasta pintaa, toimi kirjaimellisena työkaluna Driverin ja Dongin astetta problemaattisemmissa juonissa (tai heidän välisissään konflikteissa), tai nalkuta miehille milloin mistäkin. Pääpainotus on näistä kolmesta asiasta kahdella ensimmäisellä, ja näen jo sen argumentin, minkä elokuvan käsikirjoittaja-ohjaaja Lucas Heyne ja käsikirjoituskumppani Zack Newkirk asiasta tarjoilevat: He vain esittävät asian kuten se oli. Naiset olivat alalla objekteja, joten he esittävät elokuvassaan heitä käsiteltävän kuin objekteja. Valitettavasti he ovat unohtaneet tehdä elokuvaan mitään sisältöä joka esittäisi heidät missään muussa valossa, mikä johtaa siihen, että Mope ei niinkään käsittele tämän esineellistämisen teemaa kuin vain myötäile sitä. Se on taas yksi teos jossa trendi jatkuu, ja kun paljaan pinnan suhde miesten ja naisten välillä pornoalaa käsittelevässä elokuvassa on yksi kyrpä sataa rintaa ja kymmentä vaginaa kohden, on jossain menty aika traagisesti pieleen. Ei toki sillä, että kikkelihelikopterin värkkääminen ruudulle elokuvan muita naiskuvan ongelmia parantaisi.

Toinen ikävä sudenkuoppa on elokuvan kaari, jossa Driver ajautuu yhä enemmän oman päänsä sisälle paetakseen sitä tosiasiaa, että hän on työtehtävissään avuton eikä täten voi saavuttaa haluamaansa tähteyttä. Impulsiivinen ja empatiakyvytön nuori mies päätyy tämän myötä psyykoosin partaalle. Elokuvan syvin sanoma tästä asiasta on Driverin kauhistuneen isän huutaessa pojalleen “Olet mielisairas!” Elokuva ei siis edes yritä pureutua miehen psyykeen, siihen, mikä häntä ehkä oikeasti ajaa tällaiseen käytökseen. Diagnoosia ei anneta ja oireiden kirjo tuntuu usein Todd Phillipsin Jokerin hengessä toteutetulta psykoosipotpourrilta, jossa käsikirjoittajat ovat ojentaneet kätensä DSM-oppikirjaan ja napsineet ykkösestä vitoseen haluamiaan, kohtauksiin parhaiten soveltuvia oireita. Mielenterveysongelmien kuvauksen loukkaavuus riippunee katsojan henkilökohtaisista kokemuksista samojen asioiden kanssa. Olin itse melkoisen pahastunut.

Tästä oli siis hyvä jatkaa seuraavaa elokuvaan, sillä samassa salissa pyöri seuraavaksi genrekonkari Larry Fessendenin Depraved. Ajatuskin varsin epätasaista tuotantoa läpi elämänsä ohjanneen kokeilunhaluisen miehen elokuvasta varttia yli yhden aikoihin yöllä kauhistutti muutenkin mielialan ollessa matala Mopen jälkeen, mutta en voi moittia tästä festivaalia tai elokuvaa, koska ajoin itse itseni tähän umpikujaan. Valitsin näkemäni elokuvat takuuvarmalla Espoo Ciné -metodilla, jossa katsoin aikatauluun sopivat elokuvat ja valitsin katsottavan nimen perusteella. Joskus käy onni, joskus käy Depravedit.

Ei toki sillä, että haluaisin suoraan lytätä kauhugenren merkittävimpiin indie-ohjaajiin kuuluvan tekijän uutuutta. Kuten aina herralla aina, Depravedissa on hyviä asioita. Mary Shelleyn Frankenstein sijoitetaan nykypäivään ja kuvataan pitkälti hirviön, Adamin, näkökulmasta. Onkin sopivaa että tämä moderni Prometheus alkaa seksillä, mahdollisella luomistyöllä. Hellästä hetkestä pariskunnan kesken siirrytäänkin riitelyyn tämän luomistyön vaikeudesta miehen epäillessä sopivuuttaan tai halukkuuttaan isäksi. Tällä ei  oikeastaan ole väliä, mutta sillä on myös paljon väliä. Elokuvan tarina ei siitä paljoa parane, mutta temaattinen lähtökohta on selvä: ihmisen ja hänen luomiensa asioiden suhde, ja siinä syntyvät konfliktit. Pataan sekoitetaan vielä aimo annos väkivaltaa avomiehen joutuessa satunnaisen hirvittävän puukotuksen kohteeksi, ja Fessendenille tyypillinen rikas pohjustus on valmis.

Mies herää laboratoriosta aivot toisen ruumiin sisällä. Muistia ei kuitenkaan ole nimeksikään. Isähahmoksi muodostuva tiedemies opettaa hänet puhumaan ja elämään muiden ihmisten tavoin. Tämä tohtori Frankenstein, tässä elokuvassa Henry nimeltään, kuvataan tällä kertaa ilahduttavan virheellisenä ja autenttisena ihmisenä hänen suuttuessaan luomukselleen esimerkiksi hävitessään tälle pingiksessä. Fessendenin suurimpia ansioita on aina ollut ihmisten kuvaaminen aitoina roolihahmojen sijaan, ja tässä Depravedkin onnistuu hyvin. Kokeellisempaa suuntaa ohjaajan tuotannossa edustavat visuaaliset kikat ovat jälleen päällekäyviä, joskin tällä kertaa helpommin lähestyttäviä. Adamin aivokäyriä kuvastavat, kuvan päälle puoliksi läpinäkyvinä ilmestyvät värikkäät, abstraktit grafiikat tuovat toisinaan mieleen Thorsten Fleischin vuoden 2007 lyhytelokuva Energie!n, mutta niiden arvo teokselle on hieman arvelluttava. Tarvitseeko meidän oikeasti nähdä nesteiden pulppuavan ruudulle Adamin saadessa piikin käsivarteensa? Jonkinlaista tunnelmaa efektit varmasti voisivat luoda, mutta Fessendenin elokuvalle tyypillisesti Depraved on täpötäynnä dialogia eikä sitä tunnelmaa paria yksittäistä monologia lukuun ottamatta saada kovinkaan korkealle leijonanosan ajasta kuluessa jutusteluun ja riitelyyn.

Tästä dialogista löytyy vähemmän yllättäen elokuvan paras anti, sillä selvästi Fessendenin omasta suusta Mary Sue -henkisesti tarinan pahikselle istutetut monologit taidehistorian ja sodan suhteesta ovat mielenkiintoisia, mutta niiden – kuten kuvallisten kikkailujen – kytkökset muuhun elokuvaan ovat epämääräiset. Erityisen tylsä veto on, että tarina myötäilee erityisesti “hirviön” paon jälkeisten pahojen tekojen osalta Shelleyn romaania lähes orjallisesti. Elokuvan Adam ei anna kuvaa niin rajusti psykologisesti hajonneesta henkilöstä, mutta kirjaa myötäillessä “pikkutyttö” pitää saada silti hengiltä. Erityisen sääli tämä on, koska Depravedin varsinainen kliimaksi pysyy varsin kaukana kirjan vastaavasta, ollen samalla dramaturgisesti varsin pakkopullalta tuntuvaa asioiden ratkontaa, joten mitään pakotetta tarinan sisäisen ajattelun hypyille ei olisi ollut. Ilman kirjan seuraamista tämä olisi varmasti parempi elokuva.

Oman tuhoni haukottelukohtausten kourissa väistettyäni olikin sopivaa päätyä katsomaan seuraavaksi festivaaleilla vierailleen Sergio Martinon pööpöilyklassikkoa 2019: New Yorkin tuhon jälkeen. Sen alkaessa ihmettelin hieman jokaista näytöstä edeltänyttä mainosta Stephen Kingin The Outsider -kirjasta. Kyseinen klippi tuntuu suoraan paljastavan kirjassa vasta puolivälin paikkeilla selviävän käänteen. Onneksi kirja on Kingiä, eli niin paksu että sen puoliväliin päästessä nämä mainokset ovat jo haihtuneet mielestä. Jännä veto siitä huolimatta, kun teos on vielä erittäin vahvasti mysteerinsä päälle rakennettu.

Niin, piti tässä jotain Martinon elokuvastakin sanoa. Alkutekstit nostavat kolmella asialla odotuksia roimasti: Michael Sopkiw on aina mies paikallaan, George Eastman on roolihahmonsa nimen perusteella koko elämänsä typistävässä roolissa Big Apena ja tarina perustuu ohjaajan veli Lucianon ideaan. Mikä voisi mennä pieleen!

Vuonna 1999 tapahtuneen maailmansodan jälkeen ihmiskunnasta on tullut lisääntymiskyvytön, ja New York toimii erinäisten jengien taistelutantereena, jonka keskeisessä asemassa on Euroopasta, Afrikasta ja Aasiasta koostuvan koalition tapa käydä kaappaamassa näistä jengeistä terveet ihmiset ihmiskokeisiin hatarammasssa tilassa olevien ihmisten päätyessä pakkotyöhön tai ruumiskasaan. Elokuvan aloittavan murhasekvenssin perusteella jälkimmäinen taitaa olla todennäköisempi. Sopkiw esittää eläköitynyttä superagenttia, joka lähetetään maailman vahvimman miehen ja koukkukäsisuunnistajan kanssa pelastamaan viimeistä hedelmällistä naista tästä synnin tyyssijasta.

Kyseessä on siis Escape from New York -kopiointi, mutta alun jälkeen pesäeroa tehdään kiitettävästi lähdeteokseen. Sopkiwin kohtaamat hankaluudet painottuvat Kurt Russellin vastaavia enemmän yhteisöihin ja heidän kanssaan kommunikointiin. Toki toisinaan tulee turpaan tai annetaan turpaan, mutta suurin osa ongelmista yritetään ainakin ratkoa diplomatialla hiiviskelyn ja toiminnan sijaan. Pahiskoalitionkin kanssa hierotaan diilejä, ainakin jos tarjolla on kaunis nainen. Valitettavasti nämä neuvottelut ja suunnitelmien laatimiset ovat italialaisessa roskatoiminnassa usein tylsää seurattavaa, eikä 2019 ole merkittävä poikkeus. Onneksi kaikilla hahmoilla on päällään toinen toistaan koomisempia kledjuja joille voi hyvin hihitellä.

Korostamisen arvoista on, että Night Visionsin yleisö on, käsittämätön elokuvalle taputtaminen poislukien, erinomainen ympäristö käppätoiminnan katsomiselle. Elokuvahenkisistä illanistujaisista huolimatta tällaisesta laadusta nauttiminen voi tuntua toisinaan yksinäiseltä, ja puoliksi täynnä oleva elokuvateatteri ihmisiä, jotka nauravat tasan samalle upealle asuvalinnalle pukeutua jenkkifutarin asuun post-apokalyptisessa kuolonrallissa, kuin sinä, on omiaan muistuttamaan oman kuplan ulkopuolelle ylettyvästä sosiaalisuudesta, joka elokuvaharrastuksessa on läsnä.

Tämä sosiaalinen aspekti korostui aamua kohden yhä enemmän. Night Visionsin yllätysnäytöksen alussa vieressäni istuva mieshenkilö kyseli, miksi otan muistiinpanoja, ja vastattuani kirjoittavani tapahtumasta sain kuulla liiankin pitkän monologin kritiikin turhuudesta. Myöhemmin… tai aikaisemmin… aamulla eräs toinen henkilö avautui minulle lapsensa terveydentilasta. Suomalaisille epätyypilliset avautumiset (todennäköisesti vuorokauden valvonnan jälkeen) ovat vanhalle yötyöläiselle normalisoituneita ilmiöitä, jotka eivät enää nykyään tunnu niin kummalliselta, mutta on hienoa nähdä, että tällaisissa tapahtumissa myös ihmiset jotka eivät tätä ole kokeneet arkityössään vuosien ajan pystyvät simuloimaan tilanteita turvallisessa ympäristössä.

Itse yllätysnäytös oli todellakin yllätys, sillä kyseessä ei ollut elokuva, vaan The Greasy Stranglerista tunnetuksi nousseen ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Hoskingin Cartoon Network-kanavan aikuisille suunnattuun Adult Swim -ohjelmistoblokkiin tekemä TV-sarja Tropical Cop Tales. Sisällön paljastuessa ajattelin kymmenen kymmenminuuttista jaksoa Hoskingin huumoria alkaen viideltä aamuyöllä olevan jo “Päätalon pitkä versio EKEKin päätöselokuvana”-tasoinen veto, mutta todellisuus oli onneksi selvittävämpi, pitkälti kiitos sarjan laadun ja yleisön vastaanottavuuden tälle kidutusmuodolle. Jaksoissa seurataan Dominikaanisen tasavallan maisemissa kuvatun paratiisisaaren poliiseja, jotka ratkovat mitä oudoimpia juttuja taaksepäin käyristetyillä kivääreillä ampuvien katkarapujengiläisten rikoksista yhteisöä piinaavan käsisyöjäliskon tapaukseen.

Episodiformaatti toimii sarjan eduksi, sillä pitkälti toistoilla ja hokemilla pelaavan Hoskingin ja käsikirjoittajakaveri Toby Harvardin huumori paranee huomattavasti, kun yhtä hokemaa ei käytetä läpi sataminuuttisen elokuvan vaan vain kymmenminuuttisen jakson. Jokaisen jakson alkaessa usein varsin kova tarinallinen status quo-resetointi (eräs päähenkilöistä kuolee yhden jakson lopussa ja on elossa seuraavissa jaksoissa) tekee kokonaisuudesta ilahduttavan virkistävän, koska yhteen vitsiin ei takerruta kovin pitkäksi aikaa. Nauruja revitään myös jatkuvasti ainakin The Flop House -podcastin kuuntelijoita ilahduttaen sanoista jotka kuulostavat toisilta sanoilta näyttelijöiden toistaessa lakonisesti kameraan kymmeniä lauseita kestäviä virkkeitä, jotka ovat selvästi olemassa vain siksi, että Harvard tai Hosking kokivat ne joko erittäin hauskoiksi tai ahdistaviksi.

Hoskingille tuntuu olevan yhä varsin yhdentekevää millaisia tunteita hänen teoksensa herättävät, kunhan edes jotain. Tropical Cop Talesin loputtomat lausekokonaisuudet tuovat usein itselleni mieleen paniikkikohtauksen tuntemisen yhteydessä ylle vyöryvät jonkinasteista maailmanloppua enteilevät sana- tai ajatuskokonaisuudet. Vitsejä lausutaan suunnilleen jokaisessa lauseessa ja nähdään lähes joka kuvassa, mutta suuren osan niistä ei ole tarkoituskaan naurattaa, vaan johdattaa katsoja tietynlaiseen ympäristöön ja tunnelmaan. Etenkin audiovisuaalisen hulluttelun osalta Tropical Cop Tales tuntuu usein villeimmältä Hoskingin töistä, sellaiselta, minkä funktio jää muodon alle. Toisin kuin esimerkiksi The Greasy Stranglerissa, tämä muoto on jännittävä ja alati uusiutuva. Visuaalisesti esitetyt vitsit myös kehittyvät, eikä esimerkiksi koira-asuun puettu mies jonka pakarat ovat jatkuvasti paljaana jää sille tasolle, vaan mies vetää myöhemmin munaskuistaan huilun soittovälineeksi. Jos mikään näistä asioista kuulostaa viihdyttävältä, Tropical Cop Talesia kannattaa katsoa ainakin jakso tai pari. Se voi yllättää. Hitto, en olisi uskonut oikeasti pitäväni siitä, että sarja lopetetaan kaikkien hahmojen rakastamalla yleisurheilukisalla. En pidä siitä urheilun takia, vaan siksi, että se on juuri sopivan sentimentaalinen ja kliseinen tapa nähdä nämä hahmot (todennäköisesti) viimeisen kerran.

Yön toiseksi viimeiseen näytökseen olikin hyvä poistua hyvin mielin, sillä Antrum: The Deadliest Film Ever Made voisi mainospuheittensa mukaan koitua kuolemakseni! Todennäköisemmin joutuisin kuitenkin nukkumiskohtauksen uhriksi yön ensimmäisen Kinopalatsin ykkössalissa järjestetyn näytöksen ansiosta, koska salin penkit olivat puutuneille kankuilleni suoranaista nektariinia. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä Antrum vetää katsojan mukaansa alkuhetkillään. Se alkaa kymmenminuuttisella mokumentilla, jossa erinäiset kriitikot ja historioitsijat puhuvat 1970-luvulla tehdystä Antrum-elokuvasta ja sen surullisesta historiasta. Jokainen julkinen näytös on vienyt henkiä tulipalojen tai mellakoiden muodossa, ikään kuin teos olisi kirottu tai ajaisi ihmiset hulluuden partaalle. Tätä seuraa elokuvan paras asia, ajastimella varustettu sopimusruutu, jonka aikana katsoja voi poistua salista jos hän ei uskalla ottaa vastuuta seuraamuksista, jotka hänelle koituvat saliin jäädessään.

Tätä seuraa reilun tunnin kestävä metsäkauhuelokuva, joka on ulkomuodoltaan oiva pastissi tietynlaisesta 1970-lukulaisesta kauhusta, jota ei välttämättä oikeasti ole koskaan ollutkaan. Esteettisesti teos on yhdistelmä neuvostoliittolaista, metsässä kuvattua värielokuvaa ja kanadalaista halpiskauhua. The Gate käy mielessä useaankin otteeseen pikkupirujen pomppiessa pusikoissa siskon ja veljen kaivaessa kuoppaa helvettiin perheen edesmenneen koiran luokse. Sävyltään teos on kuitenkin huomattavasti kanadalaiskauhuja säysempi, vaikka aikalaistehosteiden hengessä toteutetut erikoistehosteet stop-motion -oravineen välillä hieman vakavuutta nakertavatkin.

Harmillisesti hyvä tunnelma ei riitä kantamaan elokuvaa, koska se ei varsinaisesti tunnu johtavan mihinkään. Paikallisten junttien kanssa käytävä klimaattinen taistelu tuntuu toisesta elokuvasta repäistyltä, ja lopetuksena toimivat telttapelottelut eivät juurikaan hirvitä. Parhaimmillaan Antrumin varsinainen elokuvaosuus on alku- ja keskivaiheilla, kun uhka on vielä tarkemmin määrittelemätön. Loppua kohden elokuva tuntuu yhä enemmän sen varaan rakennetulta, että sen eteen ja taakse voidaan sijoittaa sen pahuutta ja kirouksellisuutta hypettäviä haastatteluja.

Ehkä olen vanhanaikainen, mutta en itse kaipaa elokuvalta samaa kuin Public Enemy -konsertilta, jossa Flavor Flav tulee ennen konsertin alkua hypettämään kohta alkavan konsertin laatua. Antrum: The Deadliest Film Ever Made tekee juuri näin asettamalla näyttelijät kameran eteen puhumaan siitä, miten kiero elokuva tämä on. Kun se ei kuitenkaan ole sitä erityisemmin, pettymys on väistämätön. Pahempi synti on kuitenkin elokuvan lopettaminen vielä toiseen mokumenttisegmenttiin, jossa tutkijat “analysoivat” teosta eli kertovat mitä kaikki filmille piirretyt symbolit oikeasti ovat ja kuka lopussa esiintyvä pirulainen onkaan. Tämä on yleensä asia, joka tehdään elokuvan fanikunnan toimesta internetissä jälkikäteen. Nähdyn elokuvan selittäminen elokuvan sisällä on paitsi ärsyttävää, myös tuntuu siltä, että ohjaaja-käsikirjoittajat David Amito ja Michael Laicini yrittävät pitää kakkunsa ja samalla syödä sen. Ikään kuin elokuvalla itsellään ei olisi riittävästi jalkoja synnyttääkseen tätä keskustelua itsenäisenä teoksena. Se, että elokuva loppuu tekijöiden tunnustukseen siitä, että he eivät luota elokuvaansa, ei ole hyvä asia. Selittely olisi ymmärrettävämpää, jos Antrum: The Deadliest Film Ever Made pitäytyisi yhdessä formaatissa, mutta käsiteltävän elokuvan esittäminen kokonaisuudessaan sen keskellä rikkoo formaatin. Samanlaista menoa huomattavasti paremmin toteutettuna voi hakea Fabien Delagen ranskalaisesta mokumentista Fury of the Demon, jossa jäljitetään Georges Mélièsin “kadonnutta” elokuvaa, joka ajaa katsojansa hulluiksi.

Pitkän yön lopetti vihdoin aamulla päätöselokuva The Barbarians. Festivaaleilla aiemmin vierailleen Ruggero Deodaton filmografian hoopompaa päätä edustavassa klassikossa barbaarikaksoset David ja Peter Paul seikkailevat epämääräisen tyrannin hallitsemassa fantasiamaailmassa miekat tanassa. Ennen kuin näitä miekkoja pääsisi näkemään piti kuitenkin selvitä festivaalijohtaja Mikko Aromaan perinteisestä palkinnonjaosta herran saapuessa ykkössalin eteen jakamaan DVDllä kappaleita kuumista uutuuselokuvista kuten Michael Bayn Transformers, Michael Bayn Transformers ja Michael Bayn Transformers. Vitsi olisi varmasti viihdyttänyt paremmin jos en olisi jo jossain määrin odottanut kotiinlähtöä Barbariansin ollessa ainoa elokuva festivaaleilla jonka olin nähnyt jo ennenkin.

Onhan se yhä hyvä. Night Visionsin esittämä filmiprintti oli niin törkeän komea, että allekirjoittanut elokuvan VHS-kasetin kanssa kasvanut kriitikko lähes liikuttui kuvanlaadusta. Elokuvan lukuisat halvat metsämaisemat olivat juuri sopivan rakeisia tuodakseen edeltäneen elokuvan vastaavat mieleen. Paulin veljesten käsittämättömät huudot peittivät onnistuneesti niiden kirvoittamat lukuisat naurut, ja Michael Berrymanin otsaan istutettu sarvi oli yhä erittäin fallinen. Veljeksillä oli myös kauttaaltaan komeat lihakset, ja etenkin heidän pakaransa olivat yllättävänkin prominentissa roolissa. Kyseessä oli myös harvinainen tuplaesiintyminen George Eastmanin vilahtaessa taustalla kapakkakohtauksessa, joskin tällä kertaa Martinon 2019-teokseen verrattuna vähemmän apinan näköisenä.

Valitettavasti näin väsyneenä Barbariansia katsoessa elokuva oli vähemmän hilpeä kuin yleensä, ja etenkin elokuvan epäloogisuudet, jotka naurattavat kun ne huomaa sähäkästi, lensivät pääni yli tässä vaiheessa. Katsojana koin olevani yhä staattisempi osallistuja kokonaisuuteen, joten dialogipainotteiset kohtaukset olivat lähinnä puuduttavaa pakkopullaa matkalla seuraavaan Paul-veljesten huutoon tai penismonsteriin. Tämä ei ole millään tavalla mollaus elokuvaa kohtaan, vaan enemmän myöntyminen siihen, että pitkän työurankin yövuorojen parissa viettäneenä se väsymys iskee lopulta, oli kello sitten 11 aamupäivällä tai neljä yöllä.

Kiiltävien muskeleiden ja päätä lyhyemmän Richard Lynchin merkeissä oli hyvä lopettaa öinen katseluputki ja suunnata kotiin nukkumaan. Käteen jäi parin hyvän elokuvan ja King-spoilerin ohella vastaavilla mainoksilla esitetty tieto Bassoradion aamuohjelmistosta. Enemmän siis kuin nukkumalla saman yön olisin saanut päähäni.