Nick Cave as himself – todellis-elokuvallisen hahmon tyhjentymisestä ja täyttymisestä

Tua Parkkinen, huhtikuu 2026, nro 1

Tämä on tarina eräästä enkelistä. Se alkaa Berliinistä.

Trapetsitaiteilija istuu sängyllään parakissa. Sirkuksen rahat ovat loppuneet. Pian hänen on siis palattava tarjoilijan töiden pariin. Aina ei saa mitä haluaa, nainen miettii ja asettaa vinyylilevyn soittimeen. Ilman täyttää nyrjähtäneesti naksuva sirkusmusiikki.

Nainen ei näe enkeliä, kun tämä astuu häntä kohti. Mutta mies, siis enkeli, katsoo, katsoo.

Älä ajattele, nainen sanoo itselleen ja hyräilee mielessään tutuksi tullutta sävelmää. Ajatukset ja musiikki yhtyvät toisiinsa.

Myöhemmin enkeli saavuttaa ihmisen muodon. Hän hylkää kaiken, kaikkialla olemisen, ilmassa kävelemisen, ajatusten kuuntelemisen saadakseen tilalle kahvikupin. Kädet, ihon, jonka alla virtaa veri. Kadut, kirpputorit, savukkeet. Trapetsitaiteilijanaisen. Naista hän on tullut etsimään, tullut ihmiseksi ollakseen hänen kaltaisensa, hänen rakastettavissaan.

Harhailtuaan kaupungissa neuvottomana, ihmiselämään täysin tottumattomana, enkeli kohtaa viimein tutun näyn, kuin suunnannäyttäjän, toteutuneen rukouksen. Hän astuu saliin, jossa lavalla jakkaralle asettautuneena on tuttu hahmo. Kauan aikaa sitten trailerissa kuului sama laulu kuin täällä nyt, ihmisten parissa. Lavalla jakkaralla istuvan hahmon hintelä olemus on täynnä vastarintaa. Kauluspaita huutaa intohimon, vihan, veren, rakkauden väriä.

Enkelin tarina on kirjoitettu ennalta, ja tämä mustahiuksinen ja -ääninen hahmo on sen viimeinen osa ennen loppuratkaisua.

Oikeastaan tämä tarina kertoo hänestä.

* * *

Mietin, mitä Nick Cave ajattelee istuessaan jakkaralla vielä, kun Berliinin muuri on ehjä ja hänen uransa nousukiidossaan. Katse kiinnittyy tupakkaan, savuun, yleisöön. Sisäisestä katseesta en tietenkään voi tietää. Millaista on esittää olevansa oma itsensä, omalla lavallaan? Ehkä hetki on myöhemmin nähtävästä poliittisesta ja lukemastani henkilöityneestä jännitteisyydestään huolimatta tavallinen, epädramaattinen kuten useimmat hetket ovat. Keskittyä voi musiikkiin, from her to eternity.

Wim Wendersin elokuva Wings of Desire lienee suurinta kulttimainetta nauttiva elokuva, jossa Nick Cave esiintyy itsenään. Elokuva on fiktiota. Oikea asia, joka fiktion raoista kuitenkin pilkistelee, on Caven tähtihahmo, tunnistettava kuva yöeläimestä, daimonista.
Antti Nylén havainnoi esseessään ”Early Morning Mercies” eli pieni johdatus Nicosfääriin Christa Päffgenin, eli Nicon, heroiininkäytön vaikutusta tämän julkiseen imagoon. Nylénin mukaan kyse on ’hävitys-luomisesta’. Heroiinista johtuva piittaamattomuus ja rohkeus ovat Nylénin mukaan olleet avainasemassa käsitteen ’Nico’ luomisessa, äänen ja henkilökuvan tuottamisessa. Samaa ajatusta voidaan soveltaa Wendersin-Berliinin Nick Caven käsitteellistämiseksi. Hallitsemattomuus, tietynlainen tyhjiö henkilöityy hänen hahmossaan. Elokuvallinen rooli kohtalon pelinappulana on kuitenkin samanaikaisesti täysi. Tyhjyys ja täyseys hankautuvat lavalla toisiaan vasten. Vaikutelman syntymiseksi tarvitaan kuitenkin tietoa reaalimaailman Nick Cavesta. Elokuvallista, fiktiivistä Nick Cavea ei ole ilman häntä.

Vuosikymmeniä myöhemmin Cave esiintyy jälleen elokuvallisena hahmona. Tällä kertaa kyseessä on dokumentti, joka käsittelee häntä, hänen todellista ja taiteellista itseään. Kuva on vaihtunut. Wings of Desiren kohtalonomainen esiintyjä tulee inhimillistetyksi. Sikäli vaaka kallistuu täyteen päin. Tiedämme, että Cave on raitistunut. Tällä kertaa elokuvan lukukokemusta ei sävytä niinkään Caven hahmo kuin se, mitä tiedämme hänen kokeneen.

Andrew Dominikin dokumenttielokuva One More Time with Feeling on kuva todellisesta surusta. Sen sisältämä tunnekokemus moninkertaistuu rakennelmana, joka koostuu Caven persoonan aiemman kuvan päälle. Kiiltokuvasta tulee jotain todellista. En ehdota, että kiiltokuva olisi ollut aiempi totuus Nick Caven henkilökohtaisesta, yksityisestä persoonasta, mutta julkisuuskuvat paljastavat jotain ainakin siitä, miten kohtaamme surun ja miten se meitä muuttaa. Wendersin elokuvan edustama Cave on poissa, tyhjentynyt.

Alaikäisen pojan tapaturmainen kuolema aiheuttaa sellaista. Dokumentti ei pyri romantisoimaan surua, traumaa tai menetystä, muttei myöskään kaihda kauneutta, joka niiden kautta voi olla löydettävissä. Surijat tuntevat sen. Tiedämme myös, että traumasuru on suuri pysähdys trajektorialla, jota elämäksi kutsutaan. Se on jotain yhtaikaisesti tyhjentävää ja täyttävää.

Elokuvassa Cave kuvaa omaa menetystään jonain sitovana; tapahtumasta voi kulkea ajallisesti kauas, mutta henkisessä ja hengellisessä mielessä sen lähelle joutuu yhä uudelleen. On kuin suuri kuminauha yhdistäisi meidät menetykseemme. Räpsähdämme aina takaisin alkuasentoon.

Jotain on joka tapauksessa tehtävä, jonkin tai jonkun toimittava.

Hyvä musiikkielokuva avaa sekä taidetta että inhimillistä kokemusta. Andrew Dominikin Cave-kuvauksen tapauksessa nämä kaksi nivoutuvat yhteen luoden uusia merkityksiä. Dokumentissa lapsen menetyksen vaatima suruprosessi on synonyymisessä suhteessa Skeleton Tree -studioalbumin luomiseen. Kun trauma riisuu meistä toimijuuden, ärhäkän, pystyvän, potentin hengen, jää jotain kuitenkin jäljelle.

Edelleen, kuten kauan sitten savuisessa salissa, kahtiajakautuneessa kaupungissa, voi keskittyä musiikkiin. Se ei petä, vaan kannattelee, ohjaa, luovuttaa itsensä liukuportaiksi. Sen läpi ei voi pudota tyhjyyteen. Ei, vaikka maailma vaikuttaa meihin tavoilla, joita emme ymmärrä. Kun katsoo lapsensa menettäneen isän musiikintekoprosessia lavalta tai elokuvaksi taltioituna, tulee muistaneeksi, että jokin täyttää aina murtuneenkin hengen, ehkä salvaa sitä eheäksi.

Ihmisenä oleminen on joksikin tuntemattomaksi tulemista. Traumojen myötä me olemme niitä, joiden tulee neuvotella uudelleen positioistamme. Voi myös olla, että saamme mitä haluamme ja ansaitsemme, menetyksenkin jälkeen. Dokumentissa Cave ei ole yksin. Tärkeä ystävä ja yhteistyökumppani Warren Ellis, vaimo Susie Cave, poika Earl ja muut siinä ympärillä pitävät pysähtyneen maailman liikkeessä. Yhteisön tärkeyttä suruprosessissa kuvataan kauniilla, todenmukaisella tavalla. Entäpä, jos suru olisikin laajemmin jaettua ja yhteistä?

Tiettyjen olosuhteiden vallitessa voimme ”tehdä päätöksen olla onnellinen, koston ja vastarinnan nimissä”. Ehkäpä tämä on kaikkein suurinta vastarintaa ja uhmaa, suurempaa kuin heroiini tai henkilömytologiat. Jotkin asiat eivät muutu ytimeltään, vaikka olosuhteet vaihtuisivat.

Caven sanoin tarinat eivät pidä kaikkea kasassa- ja kukapa niin uskoisikaan silloin, kun se ei ole totta.

Ehkä jokin muu, suureksi onneksi, kuitenkin pitää.