Tunnetaan myös nimillä: The Hunger Games: Mockingjay, Part 1
Maa: Yhdysvallat
Genre: Scifi, seikkailu
Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Danny Strong, Peter Craig
Kuvaus: Jo Willems
Leikkaus: Alan Edward Bell, Mark Yoshikawa
Sävellys: James Newton Howard
Näyttelijät: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Woody Harrelsson, Donald Sutherland, Philip Seymour Hoffman, Julianne Moore
Fantasiaa, yliluonnollista romanssia ja dystopiaa. Spefi-henkisiä young adult -filmatisointeja tipahtelee elokuvateattereihin puuduttavalla tahdilla. Uutta hittisarjaa etsiessään ne kuluttavat trendejä puhki pikatahtia, mutta eräs tekijä elokuvissa vaikuttaa pysyvän samana: päähenkilöt tuntuvat yksi toisensa jälkeen syntyneen erityisasemaan, joka erottaa heidät massasta ja nostaa heidät jopa maailman pelastajiksi.
Hyljeksittynä kasvanut Harry Potter onkin syntyperänsä ansiosta velho ja upporikas. Pevensien sisarukset lopettavat profetian mukaisesti ilkeän kuningattaren valtakauden. Percy Jacksonin isä on itse Poseidon, mikä vetää pojan mukaan fantasiaolentojen maailmaan. Lena Duchannes on hyvän ja pahan välisen kamppailun keskiössä kasvava noita, jolla on niskassaan satavuotinen sukukirous. Valtavaan labyrinttiin jätettyä ja muistinsa menettänyttä poikajoukkoa yhdistää geneettinen erityispiirre. Beatrice Prior on normeja vastaan kapinoiva outolintu, koska persoonallisuustesti kertoo hänelle niin.
Päähenkilöiden synnynnäisen erityisyyden alleviivaaminen on tietenkin laiskin mahdollinen tapa alleviivata kohdeyleisön eli teini-ikäisten kokemia kasvukipuja. Kasvaessaan ja aikuistuessaan itse kukin nuori kokee tulevansa pakotetuksi yhteiskunnan muotteihin, vaikka kulkisi ennemmin omia polkujaan. Erityislaatuiseen päähenkilöön luottaminen mahdollistaa nuoressa kohdeyleisössä vellovan sisäisen itsekeskeisyyden ja menestymistarpeen häpeilemättömän kosiskelun.
Tästä kaavasta Nälkäpeli-elokuvat poikkeavat virkistävästi. Niiden sankari Katniss Everdeen ajautuu osaksi dystopisen tulevaisuuden valtataistelua yhden epäitsekkään teon kautta: Hän pelastaa pikkusiskonsa joutumasta Battle Royale -henkiseen tapahtumaan, minkä seurauksena hän päätyy itse passitetuksi tappoareenalle. Kolmanteen ja toiseksi viimeiseen elokuvaan Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 1 mennessä tästä uhrautumisesta alkava tapahtumasarja on lingonnut Katnissin symboliksi, johon kitetytyy kokonainen sisällissota. Omien toimien lisäksi häntä ovat tähän pisteeseen johdattaneet sattuma ja jopa liittolaisten juonittelu hänen selkänsä takana.
Tarinan sydämessä ei olekaan päähenkilön kaikkivoipaisuus, joka tälle luovutetaan vailla meriittejä, vaan tämän haavoittuvaisuus. Elokuvasarjan tuorein osa jatkaa johdonmukaisesti Katnissin kohtaamien paineiden tutkailua. Hän on asemassa, johon hän ei ole halunnut tai pyrkinyt. Hänen vihollisensa pyrkivät tappamaan hänet ja hänen liittolaisensa käyttävät häntä hyväkseen.
Hirmuhallintoa vastustava kapinallisryhmä haluaa nostaa Katnissin vallankumousliikkeensä keulakuvaksi, Matkijanärheksi, mikä tuottaa lähinnä puolivillaisia imagokyhäelmiä. Studiossa kuvatuissa propagandafilmeissä Katniss on auttamattoman epäluonteva, mutta vähemmän kömpelöä kuvamateriaalia tarjoavat rintamataistelut uuvuttavat häntä entisestään. Samaan aikaan maata diktaattorin elkein johtava presidentti Snow jatkaa edelliselokuvassa alkanutta pyrkimystään paitsi saada valta-asemaansa uhkaava Katniss hengiltä, myös tuhota perusteellisesti tämän imago ja psyyke.
Alistetun kansan silmissä Katnissista syntyy pelastaja, vaikka hänen symboliasemansa on täysin keinotekoinen. Päähenkilön paineisiin, stressiin ja uupumukseen keskittyvä teema paitsi poikkeaa kilpailijoistaan myös pohtii niissä vapaamielisesti levitettyä erityisasemaa häkellyttävän perusteellisesti. Kuluttavan ristipaineen keskelle musertuva Katniss on elokuvan loppuun mennessä riekaleina ja sen seurauksena suorastaan lamaantunut ja passiivinen. Johdonmukaisen käsikirjoituksen lisäksi hahmon vakuuttavuudesta on kiittäminen Jennifer Lawrencea, joka ansaitsee kaiken, mitä on tällä läpimurtotyöllään saavuttanut.
Kiehtovasta keskeisestä teemasta huolimatta elokuvassa on kokonaisuutena ongelmia, jotka ovat vahvuuspuolen tavoin perua edellisistä elokuvista. Suurimpana puutteena on tökkivä rytmitys. Katnissin kärsimysten niputtaminen yhteen pakkopullamaisen kolmiodraaman kanssa onnistui vielä jotenkuten edellisosissa, mutta tässä se kärsii venytyksestä. Osasyynä on noin 350-sivuisen romaanin jakaminen kahteen elokuvaan ihan vain siksi, että Harry Potter ja kuoleman varjelukset osoitti, että joskus kuolevakin hevonen kantaa yllättävän pitkälle. Niinpä tapahtumat laahaavat vailla kiintopistettä erityisesti jälkimmäisellä puoliskolla, joka lähinnä pelaa aikaa tarinan finaalia vältellessään.
Nälkäpeli-sarja on löytänyt loputtomalta tuntuvasta young adult -tulvasta paitsi oman erottuvan konseptin myös sille johdonmukaisesti käsiteltävän sydämen. Nyt vain Katnissin kohtaloakin suuremmaksi jännitysnäytelmäksi muodostuu, saako se käsiteltyä tarinansa kunnialla loppuun.
Haluaisin kovasti pitää näistä elokuvista juuri mainitsemistasi syistä: Ne tuntuvat oikeasti pohjautuvan enemmän hahmojen tutkimiseen kuin käsikirjoittajan/kirjailijan usein varsin typerän mielikuvitusmaailman tai fantasioiden toteuttamiseen. Valitettavasti, oli Lawrence kuinka vakuuttava tahansa, en pysty nauttimaan siitä. Minusta oikeasti tuntuu, että näiden elokuvien tapa yksinkertaistaa ihmisten tunteelliset kriisit siihen, että esimerkiksi uusimmassa osassa mennään hengailemaan jonnekin ilmastointikäytävään hetkeksi kunnes hobo-Harrelson tulee sanomaan että kaikki on hyvin, tavallaan vieraannuttaa minua päähahmosta. Kun sitä yhteyttä tai edes oikeasti mielenkiintoista, analysoitavaa sisältöä ei saada aikaan, jää käteen vain jokin hyvin näytelty, pliisu scifi-eepos.
Suhdettani näihin elokuviin ei auta se, että nyt kahdella putkeen niistä ei ole ollut minkäänlaista varsinaista tarinallista lopetusta. Toivottavasti siinä vikassa nyt oikeasti on sellainen.
Pohdin huvikseni ja keskustelun herättämiseksi seuraavia juttuja: voisiko olla niin, että nämä elokuvat (ja kirjat) ovat osa sitä valtavaa aaltoa, jossa aikuiset ihmiset nauttivat
ns. young adult -genren teoksista kuin ne olisivat samoista lähtökohdista ponnistavia kuin varttuneemmille, siis aikuisille, suunnatut elokuvaviihde ja kirjallisuus.
Harry Potter ikään kuin aloitti tämän trendin, jossa ”aikuinenkin saa nauttia nuorille
suunnatusta” kirjojen puolella. Elokuvien puolella sälyttäisin vastuuta jonnekin Dreamworksin ja Pixarin animaatioiden puolelle.
Tietysti tällaisia teoksia on tehty jo pitkään (ajoittaisin buumin alkamisen 1960–70-lukuihin); trendillä tarkoitan sitä, että tätä ilmiötä on kasvavassa määrin korostettu ja siitä on tullut oikeasti käsiteltävissä oleva iso juttu. Myös videopelikulttuurilla ja populaarimusiikilla on oma lusikkansa sopassa.
Tämä on mielestäni jokseenkin kuvaavaa kulttuureissa, jotka arvostavat yhä enemmän nuoruutta ja kuin väkisin nuoruuteen tarttumista. Taka-ajatuksena isoilla firmoilla tämän kulttuurin edistämisessä on tietysti se, että nuoret kuluttavat ja heistä on myös kasvatettava kuluttajia.
Harry Pottereitakin kiiteltiin ”yleisönsä mukana kasvamisesta”, vaikka mitä ihmettä teossarja olisi edes voinut tehdä: maksaneet asiakkaat on pidettävä kiinni tuotteessa. Käytännössä tämä kuitenkin tarkoitti sitä, että elokuvat kuvattiin kasvavassa määrin siniharmaansävyisinä ja muutama hahmo teoksissa kuoli. Ydin pysyi lopulta edelleen nuorille suunnattuna.
Ajattelen, että ennen kehitys oli sellainen, että lapset ja nuoret vähän kerrassaan siirtyivät heille suunnatusta kirjallisuudesta ja elokuvista eteenpäin aikuisten teoksiin.
Näin ainakin tein itse ja aika usein koen olevani viimeistä sukupolvea, joka näin vielä saattoi tehdä. Myönnän, että kiinnostukseni ei riitä tarttumaan enää Harry Pottereihin tai välttämättä edes katsomaan Nälkäpelejä – en yksinkertaisesti koe olevani kohderyhmää; siis minua kiinnostavat ihan muut asiat kuin mainituissa teoksissa käsitellyt.
Tämä ei ole kritiikki näistä teoksista nauttivia kohtaan. Samoin jos joku nyt tulkitsee, että leimaan tässä Potterit ja Nälkäpelit ja muut jotenkin ikäviksi asioiksi itsessään, ansaitsee läimäyksen ympäri korvia silkasta lukutaidon puutteesta.
Tästä huolimatta joku voisi edelleen inttää, että oma on menetykseni. Ehkä niin, mutta onneksi minullekin maailmassa aika lailla asioita, joista pidän ja joista saan jotain irti.
Elämään lapsuuden ja nuoruuden kirjoista ja elokuvista aikuisillekin toki jäävät sitten ne todelliset klassikot, oikeasti moniulotteiset teokset. Niihin toki tulee palattua. Nälkäpelienkin kohdalla kestävyyden osoittaa lopulta aika.
Ennen siis näin. Nykyään kehitys tuntuu olevan sellainen, ettei taiteen(kaan) saralla tällaista symbolista siirtymistä nuoruudesta aikuisuuteen edes tapahdu, koska jakoa lapsiin, nuoriin ja aikuisiin halutaan tehdä yhä vähemmän.
Tämä on vähän nurinkurista, koska lapset, nuoret ja aikuiset ovat niin yhteiskunnallisesti kuin psykologisesti omia ryhmiään ja olisi hyvä, että myös näille ryhmille olisi olemassa täysin omia juttujaan. Nyt vaaka on kallistunut yhä enemmän nuorille suunnatun viihteen puolelle, jota sitten suunnataan myös vanhemmalle väelle.
Minusta tämä on vieraannuttavaa, siis ettei näitä teoksia tunnuta edes käsittelevän genrensä ja viiteryhmänsä sisällä, nuorille suunnattuina tuotteina.
Sen sijaan yhä uusien ja uusien teosten kohdalla jaksetaan ihmetellä sitä kuinka ne ovat saaneet faneja eri ikäryhmistä, vaikkei se edes nykyään ole temppu eikä mikään vaan vakio.
Nälkäpelien (eikä vain niiden) kohdalla mieleeni hiipii, että ihmisille on ikään kuin haluttu takoa kalloon, että on ihan ok pitää kakaroille suunnatuista jutuista ja tätä kalloon takomista on jatkettu jostain Star Warseista asti niin kauan, että ihmisistä on tehty lopulta aika infantiileja kuluttajia.
Näin nuorille suunnatuista tuotteista voidaan tehdä helpommin kaikille suunnattuja, ja yhdellä teoksella on huomattavasti laajemmat markkinat. Koska kaikki haluavat leikkiä olevansa nuoria. Mutta yritetäänpä tehdä sama toisin päin, siis tarjota jotain joka voitaisiin brändätä jotenkin ”aikuiseksi” myös nuorille… vaikeampaa on. Koska aikuisuus on tietenkin mielikuvissa aina mälsää ja ikävää ja mielikuvituksetonta… eikä lainkaan niin helposti markkinoitavissa.