En kirjoita seuraavaa koko Laajakuvan puolesta vaan otsikossa mainitun lehden lukijana ja kokijana.
Kun aloitin elokuvataiteeseen perehtymisen, Suomessa oli tasan kaksi vakavasti otettavaa elokuvalehteä. Ne olivat Elitisti (verkossa) ja Filmihullu (printissä). Episodi ei palvellut minulle mitään tarkoitusta, koska se keskittyi uutuuksiin ja populaarimpaan nykykulttuuriin elokuvan historian ja unohtuneiden teosten sijasta. Se oli siis poissa laskuista (ja on vieläkin).
Elitisti ja Filmihullu olivat sopivasti toisistaan eroavat instanssit. Elitisti oli nuorekas, anarkistinen ja postmodernistisemmin elokuvataidetta katsova, revisionistinenkin. Sen sivuilla toimittajat eivät epäröineet sanoa, että Werner Herzogin The Wild Blue Yonder olisi ollut mielenkiintoisempi, jos ”ohjaaja olisi tehnyt omasta paskastaan hatun ja kävellyt tämä hattu päässänsä vaikka Punaista toria ympäri” eivätkä he kaihtaneet pitkien artikkeleiden tekemistä niin barbaarielokuvista kuin Ernest-elokuvistakaan, siinä missä syväluotaavan kritiikkisarjan tekemistä Tarkovskista. Elitistin asenne oli – ja on – nuorekas ja toki nokkava, mutta aina looginen. Elokuvia tarkasteltiin niiden omista ansioista käsin. Kaanon heitettiin nurkkaan.
Filmihullu edusti vanhan koulukunnan jääräpäisyyttä ja norsunluutornista huutelua, mutta samalla huomattavan laajaa elokuvallista yleissivistystä, jota sen toimittajat aina aika ajoittain väläyttelivät. Ohjaajien tai genrejen ympärillä pyörivät teemanumerot olivat sivistäviä lukupaketteja, joiden ansiosta oli hyvä kestää suomalaisen elokuvan ympärillä pyörivä pakkopullanumero. Viisi numeroa kuudesta per vuosi tanakkaa asiaa ei ollut huono juttu. Luin lehteä ensin kirjastossa ja lopulta päätin tilata sen. Tilasin sitä joidenkin vuosien ajan, joten nurkkaan ehti kertyä aikamoinen pino lehtiä. Saatoinpa lähettää kerran jonkun tekstin kokeilumielessä lehteen itsekin, mutta en koskaan saanut vastausta. Ja sataprosenttisen varmasti aiheesta! 16–17-kesäinen kirjoittaa harvemmin laadukasta elokuvakritiikkiä.
Näiden suomeksi kirjoitettujen kahden instanssin varassa kehittyi oma makuni elokuviin, siinä missä lukuisten englanniksi kirjoitettujen nettisivustojen, elokuvafoorumeiden ja muiden lähteiden suoman annin parissa. Filmihullu oli tärkeä osa elokuvasivistyksen karttumista. Sitten tapahtui jotain. Liekö kyse omasta henkisestä kasvusta ja elokuvallisen ymmärryksen laajenemisesta vai lehden tason laskusta, mutta Filmihullu alkoi menettää otettaan. Enkä tarkoita otetta vain minuun, vaan myös ympäröivään todellisuuteen.
Filmihullu lehtenä elää, nähdäkseni, jonkinlaisessa 60–70-lukulaisen vasemmistolaispoliittisen radikalismin katoamisen jättämässä tyhjiössä. Sinne aikakoneella matkustaessaan matkan varrelta meille kuolevaisille huutelevat niin päätoimittaja Peter von Bagh kuin tietyt nuoremman sukupolven kirjoittajat. Mutta koska Suomi on aivan toisenlainen kuin lehden aloittaessa, kritiikki on taantunut huuteluun ja vanhojen mantrojen toisteluun. Vasemmistolainen, poliittinen kärki on kadonnut tai ainakin tylsynyt. Palo sanoa jotain on kuitenkin edelleen tallella, joten vanhan mallinen iskulauseretoriikka ja väärässä oleville tahoille keljuileminen on säilynyt, vaikka tekstien poliittinen sisältö on usein haparointia. Vanha konsti on Filmihullussa parempi kuin säkillinenkään uusia.
Tyypillinen esimerkki ovat von Baghin pääkirjoitukset, jotka ovat muuttuneet jo itseparodisiksi. Elokuvaharrastuspiirissäni alkoi vuosia sitten kehittyä vakiovitsiksi lukea uusimman lehden yhteydessä heti ensimmäisenä pääkirjoitus, jotta saisimme nähdä mihin elokuva taiteena on tällä erää kuollut ja kuka sen nyt on tappanut – audiovisuaalinen arkisto, kokoomus, digitaalisuus, elokuvateatteriketjut vai Yle. Eräänä vuonna pelasimme samalla porukalla Sodankylässä Peter von Bagh -bingoa, jossa ruksimme ylitse bingolapulta näitä samoja mantroja, kun ne tulivat esille joissain von Baghin alustuksissa. En muista mitä voittaja sai palkkioksi.
Ehkä julmaa vanhaa miestä kohtaan, mutta minkäs teet. Von Baghin asema tällaisesta tuskin järkkyy. Jonkun soisi kyllä häntä useammin kritisoivan. Kritiikin puutteen huomaa surullisesti myös joistain hänen teksteistään viime vuosina koostetuista kirjoista, joissa näkyy faktojen tarkistamisen huolimattomuutta, samaa paikallaan jankkaamista kuin Filmihullussa ja silkan surrealismin tasolle nousevaa tekstiä sellaisista elokuvien piirteistä, joita nyt ei yksinkertaisesti ole siellä, paitsi ehkä von Baghin mielikuvituksessa. Esimerkkinä mainittakoon Chaplin-kirjassa osoitetut ylistykset Chaplinin ensimmäisille töille neorealismin mestariteosten veroisina ihmiskasvojen tallentajina, kun kyseiset filmit koostuvat pääasiassa siitä, että Chaplin kävelee hassusti ja potkii ihmisiä perseille.
Toisaalta nuoremman polven elokuvakulttuuria käsitellään yliolkaisesti ja piilotellun halveksuvasti. Suosittelen lukemaan esimerkiksi genrejä käsittelevästä Lajien synty -teoksesta Star Warsia käsittelevän luvun. Se on aikamoista kyytiä. Kuvioon kuuluu tietysti sekin, että DVD:t ja digitaalisuus ovat saatanan lähettiläitä – viis siitä, että digitaalisuus on sallinut ilmaisumuodon monille köyhimpien maiden elokuvantekijöille ja samalla elokuvasivistyksen räjähdysmäisen leviämisen nuoremman polven keskuudessa, kiitos erinäisten nettisivujen, striimauskanavien ja jopa laittomasti lataamisen.
Villiä mielikuvitusta hyödynnetään lehdessä toki muutenkin. Kari Salminen kirjoitti Turun Sanomissa Filmihullun historian varrelta tekstejä koonneesta antologiasta purevan kritiikin, jossa hyökkäsi erityisesti nuorempaa kirjoittajasukupolvea vastaan, aiheestakin. ”Kai tälle joku tautiluokitus on olemassa”, tiivisti sanoman aika hyvin. Tyypillisesti lehti viljelee todellisia ja kuviteltuja vihollisia ympäriinsä ja sivaltelee ties mihin suuntaan. Yleensä kerrotaan ensin kuka on väärässä ja siten pilannut jotain ja sitten kerrotaan miten asian todellinen laita on.
Moni Filmihullun kirjoittaja elää tietynlaisessa Kekkoslovakian aikaisessa, vai pitäisikö sanoa, kaurismäkeläisessä romantiikassa, jossa todelliset elokuvantekijät ovat 1.) miehiä, 2.) kanonisoituja, 3.) mieluiten tupakkia savuisissa kahviloissa vetäviä boheemeja. Jos johonkin väliin voi heittää jonkun hassun pilluvitsin, sillä osoitetaan kuinka filmintekijä ei ole kuitenkaan vielä etääntynyt rehevästä kansanhuumorista. Ranskan uuden aallon ajoilta periytyvä auteurismin palvominen on tietysti myös yksi leimallisimpia piirteitä ja yksi suurimpia teemallisesti jarruttavia tekijöitä lehdessä. Tämä asenne heijastuu myös lehteä toimittavan porukan muihin tekemisiin – kun Harriet Anderssonilta kyseltiin Sodankylän filmifestivaalien aamukeskustelussa kysymyksiä, jotka pyörivät yksinomaan hänen kanssaan työskennelleiden ohjaajien ympärillä, teki mieli alkaa huutaa.
Viimeinen pisara omalle Filmihullun tilaukselleni ja vähän kerrassaan kerrostuneelle pettymykselle oli numero 2/2012, jossa kirjoittaja, Kari Pirhonen, kirjoitti siitä kuinka oppi runkkaamaan ja yhdisti tämän sekä erään bordellikäyntinsä Twin Peaksiin. Tympääntynyt huokailuni ei johdu siitä, että kirjoitus olisi ollut jotenkin ”hyvän maun vastainen”, vaan siitä, että se oli niin huonosti kirjoitettu, että sitä oli noloa lukea. Jos lehden julkaisuseula on tätä tasoa, on selvää, ettei seulaa ole enää ollenkaan tai sitten kirjoituksista on vakavasti pulaa. Sama linja jatkui lehden lopussa olleessa Pirhosen ja Lauri Timosen jonkin sortin gonzoa edustavassa tekstissä, jossa jutellaan mukavia slovakialaisten elokuvantekijöiden kanssa. Mitään suoranaista syytä tekstin julkaisulle ei ole, kunhan näytetään, että tällaisten tyyppien kanssa hengailtiin. Asia selvä. Sääli, koska lehdessä oli sitten vastapainona loistavaakin tavaraa, kuten Velipekka Makkosen ja Pentti Straniuksen juttu Alina Rudnitskajasta ja muista venäläisistä naispuolisista dokumentintekijöistä. Muu lehti käsitteli pääasiassa David Lynchiä, josta voidaan ihan aidosti kysyä onko hänen teostensa käsitteleminen lukuisten kirjojen, artikkeleiden ja henkilökuvien jälkeen enää millään tavalla mielekästä, edes suomeksi. Tai Peckinpahin. Tai Billy Wilderin. Tai Godardin tunnetuimpien töiden.
Lopetin lehden tilauksen jo parisen vuotta sitten, mutta aina välillä kuulee tai kirjastossa tulee luettua uusista kohelluksista Suomen vanhimman elokuvalehden töräyttäessä milloin mitäkin ulos. Nyt viimeisimpänä sama toimittaja Pirhonen päästeli, että suomalaiset naisohjaajat ovat vain omista kuukautisistaan kiinnostuneita hormonikimppuja – taas yksi Filmihullussa nähtävistä menneisyyden kaiuista; siis niitä konservatiivisen aatteen kulmakiviä, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta ”AKAT HILIJAA”. Ikään kuin suomalaisten miesten tekemät elokuvat olisivat jotenkin aikuismaisempia (Kummeli? Napapiirin sankarit? Vuonna 85? Kaikki äijäily- tai sikailuelokuvat kuten Varekset tai Juoppohullun päiväkirja?) saati jotenkin olennaisesti mielenkiintoisempia. Ja mitenkäs sen runkkailun kanssa nyt olikaan? Siitä ja Twin Peaksin seksuaalisuudesta kirjoittaminen oli ajankohtaista ja asiallista?
Mitä sitten pitäisi tehdä? Tavallaan jo tällaisenkin huomion antaminen on jo liikaa, koska jos jokin vahvistaa hyvä-veli-kerhon syvintä olemusta, se on se, että heitä kohtaan kollektiivina esitetään kritiikkiä. Samoin on vaara tulla väärinkäsitetyksi ja että kirjoittaja väittäisi koko instituution painuneen syvään kuiluun. Toivoisinkin, että Filmihullussa tehtäisiin seuraavina vuosina radikaali päätös ja siirryttäisiin kokonaan verkkoon tai ainakin että uusimpien numeroiden jutuista suuri osa julkaistaisiin myös netissä. Koska lehti ilmestyy vain printissä ja kaikenlainen netissä tapahtuva kommunikoiminen on tasoa nolla, se on pystynyt eristäytymään nätisti omaan kuplaansa, jossa dialogia ei käydä, vaan lehden sivuilla huudellaan mitä sattuu. Fyysinen lehti on eräänlainen turvapaikka, tukikohta.
Niinpä olisikin mielenkiintoista, jos dialogille annettaisiin oikeasti sija. Jos kerran mitään ei nykyään saa sanoa suoraan, kuten Pirhonen Helsingin Sanomille väittää, Filmihullu voisi vaikka ottaa ja siirtyä verkkolehdeksi. Samalla verkossa voitaisiin julkaista lehden vanhoja tekstejä, niitä todella arvokkaita, joista voisi olla iloa vielä jälkipolvillekin ja joiden julkaiseminen voisi palvella sitä yhteistä elokuvahyvää, mitä lehti on ollut omien sanojensa mukaan niin usein ajamassa. Hyvät kirjoittajat, joita lehden sivuilla tietysti myös on, saisivat potentiaalisesti laajemman yleisön. Ratkaisu voisi palvella lehteä kokonaisuutena ja raahata sen mukaan siihen kaivattuun keskusteluun elokuvakulttuurista. Todennäköisesti tämäkin ajatus kuitenkin torpattaisiin sillä, että lehti haluaa ”taistella printin puolesta” tai vaikka juuri sillä, että, ihme ja kauhistus, jokaisella tosiaan olisi mahdollista tekstejä kommentoida suoraan ja vapaasti. Se on myös sääli siksi, koska Filmihullussa on edelleen hyviä yksittäisiä teemanumeroita.
Epäilyttäisikö tekijöitä se, että Filmihullun todellinen nykyinen relevanssi paljastuisi luultua pienemmäksi? Nähtäisiin moniko kirjoittaja todella pääsee samalla tasolle kuin vaikkapa loistava Olaf Möller. Kommenttikenttään juttujen alle voisi raapustella kuka tahansa mielipiteensä. Rohkeat ja mielenkiintoiset lehden väitteet erottuisivat silkasta turhanpäiväisestä vouhkaamisesta jo saadun huomion määrällä. Heikot jutut eivät vetäisi parempia mukanaan alas. Ennen kaikkea, kun lehti lähtisi mukaan samaan leikkiin kuin muutkin lehdet, saataisiin nähdä millainen vaikutus sillä todella on. Jos lehti on niin laadukas kuin se uskaltaa väittää olevansa, sen kirjoittajat varmasti kestävät kritiikin, osaavat dialogin ja pystyvät kirjoittamaan tekstejä, jotka erottuvat massasta.