Sodankylän viimeiset kaksi päivää, lauantain ja sunnuntain, raportoivat Jyri Majuri ja Mikko Lamberg.
Pickpocket (1998)
Tony Raynsin mestariluokan neljä ensimmäistä näytöstä keskittyivät Kiinan viidenteen ohjaajasukupolveen. Viidennessä näytöksessä oli aika siirtyä uudempien kiinalaisohjaajien pariin, ja sukupolvenvaihdoksen sai kunnian toteuttaa yksi kiinalaisen independent-elokuvan tärkeimmistä teoksista, Zhang Ke Jian Pickpocket. Rayns myös täsmensi, että elokuvasta ei tulisi puhua sen englanninkielisellä nimellä, koska Pickpocket on hänen silmissään Robert Bressonin elokuva eri teemoista, ja Jian elokuvan alkuperäinen nimi, Xiao Wu, kertoo paremmin, mistä siinä on kyse. Xiao Wu on elokuvan päähenkilön nimi, ja elokuva keskittyy nimenomaan kyseiseen henkilöön eikä hänen ammattiinsa.
Alustuksessaan Rayns kertoi, miten Kiinan elokuvateollisuus muuttui 90-luvun alussa. Aikaisemmin valtio rahoitti myös vaihtoehtoiset elokuvat, kuten esimerkiksi juuri Raynsin mestariluokissa nähdyt viidennen ohjaajasukupolven tuotokset. 90-luvun alkupuolella valtio päätti lopettaa tämän prosessin, mikä pysäytti Kiinan elokuvatuotannon lähes kokonaan. Elokuvakouluista ei ollut valmistunut ihmisiä, jotka osaisivat tai haluaisivat edes lähteä tuottamaan uusia elokuvia, koska valtion rahoitus oli ollut normi Kiinassa jo pitkään. Jian kaltaiset ohjaajat olivat ensimmäisiä, jotka lähtivät kokeilemaan independent-elokuvan saralla. Jia myös julkaisi kiinalaiset elokuvaohjaajat yhdistävän manifestin, joka oikeastaan pelasti kiinalaisen riippumattoman nykyelokuvan.
Jian esikoiselokuva kertoo Xiao Wu -nimisestä pikkurikollisesta, joka ei suostu muuttumaan Kiinan nopean uudistumisen keskellä. Hän on ylimielinen ja vanhoihin tapoihin jämähtänyt, ja huomaa nopeasti jäävänsä yksin, kun entiset kaverit ja työtoverit katkaisevat yhteydet häneen. Kukaan ei halua olla tekemisissä vanhan jäärän kanssa, jonka ammatilla ei ole tulevaisuutta. Kehotuksiin muuttumisesta ja avoimesta mielestä uusia asioita kohtaan Xiao Wu vastaa vihaisesti huutamalla. Hän tekee asiat niin kuin on aina tottunut tekemään, ja se ajaa häntä yhä syvempiin ongelmiin.
Löydettyään rakkauden päähenkilömme yrittää vaiheittain pientä muuttumista. Hän esimerkiksi hankkii itselleen hakulaitteen, joka edusti elokuvan ilmestymisaikoihin uusinta teknologiaa kiinalaisissa pienkaupungeissa. Xiao Wu yrittää päästä muutoksen harjalle, mutta tässä vaiheessa se on jo liian myöhäistä, koska hänen asenteensa eivät ole muuttuneet. Elokuvan taustalla soivat 80-luvun lopun hongkongilaisten elokuvien soundtrackit onnistuvat tavoittamaan päähenkilön tilanteen loistavasti – hän kun on vahvasti kiinni menneisyydessä.
Visuaalisesti elokuva on tehty näyttämään äärimmäisen rujolta. Hyvin pehmeä 1.33:1-kuva saa elokuvan näyttämään tekovuottaan huomattavasti vanhemmalta, mikä toimii erinomaisesti päähenkilön muutoskyvyttömyyden kuvaajana. Kaikki on hidasta ja paikalleen jämähtänyttä, ja se auttaa katsojaa hienosti pääsemään sisälle elokuvan päähenkilön sielunmaisemaan. Lopputulos on äärimmäisen mielenkiintoinen tapaus. (JM)
Les Girls (1957)
Festareiden kunnioitetuin Suomi-vieras Taina Elg saapui tunnetuimman Hollywood-filminsä esitykseen, jota alusti näyttelyyn erikoistunut elokuvatutkija Foster Hirsch.
Les Girls, George Cukorin ohjaus, ei toki pitänyt sisällään vain Elgin näyttelijätärkarismaa, vaan Gene Kellyn viimeisen klassisen kauden musikaaliroolin, jonka jälkeen hän siirtyi muihin rooleihin (ja valitettavasti vähemmän menestyneiden elokuvien pariin). Myös Mitzi Gaynor ja Kay Kendall sulostuttivat kangasta. Ilahduttavasti, toisin kuin yleensä tällaisissa hehkutuksissa suomalaisten historiallisista saavutuksista on tapana, Elgin rooli on oikeasti saman kokoinen kuin kolmella muulla tähdellä ja nainen osaa oikeasti näytellä.
Filmin juoni on simppeli: on julkaistu kirja edesmenneen musikaaliryhmä Les Girlsin (Kelly ja naistähdet) edesottamuksista Pariisin yökerhoissa ja ennen kaikkea niiden kulissien takana. Kirjasta seuraa oikeusjuttu ja ryhmän jäsenet käyvät kukin vuorollaan antamassa oman kuvansa tapahtumista todistajanaitiossa. Luonnollisesti näkemykset poikkeavat toisistaan villisti, kullekin todistajalle suosiolliseen tapaan.
Kiehtovinta Les Girlsissä on sen vapaamielinen suhtautuminen hyvin aikuisiin aiheisiin. Hahmojen alkoholin käyttöä, valehtelua, selkäänpuukotusta ja seksuaalista hurjastelua kuvataan ilahduttavan vapaamielisellä otteella, vaikkei mitään suoraan sanotakaan. Yksi pitkä jakso filmin lopussa keskittyy vain ja ainoastaan niljakkaan Kellyn yrityksiin saada pesää tytöistä viattomimmalta, kuitenkaan siinä onnistumatta. Tällaiset molemminpuoliset seksuaaliset turhaumat ja siihen liittyvät kommervenkit välittynevät hyvin tuttuina ylitse sukupolvirajojen.
Vähemmän kepeässä elokuvassa aiheet olisivat varsin tummia. Aiheestakin teoksen rakennetta on verrattu Akira Kurosawan Rashomoniin, joka kuitenkin, aiheen syvällisemmän käsittelyn takia, on elokuvista jytäkämpi. Les Girls taas ottaa rakenteesta irti sen humoristiset tehot ja siinä se tarjoaakin mukavan pikkutuhmia nauruja ja muutamia komeita ja ilahduttavan kepeitä musikaalinumeroita, jotka on onnistuttu upottamaan ylipitkän elokuvan sekaan suhteellisen tyydyttävästi.
On viehättävää kuinka Hirschinkin mainitseman anekdootin mukaan Cukor ei koskaan pitänyt itseään musikaaliohjaajana, vaan miehenä joka teki elokuvia, joissa nyt joissain sattui olemaan musikaalikohtauksia seassa. Ihan hyvin herralta, joka on tainnut tehdä musiikki- ja musikaalielokuvista sen definitiivisimmän (ja yhden epätyypillisimmistä): loistokkaan 50-luvun version Tähti on syntynyt -tarinasta.
Valitettavasti tunnin kestäneet muistelut Hollywood-ajoilta ja yleensäkin leppoisalta vaikuttaneet turinat Elgin ja Hirschin kesken oli sijoitettu huonosti elokuvan jälkeen, sillä sen jälkeen alkoi isolla teltalla jo viimeinen elokuvajuhlien mykkäelokuvanäytöksistä. Toimitusryhmä joutui siis tekemään turhan pikaisen poistumisen takaoven kautta. (ML)
The Smiling Madame Beudet (1923)
Festivaalien viimeisen säestetyn mykkäelokuvanäytöksen aloitti Germaine Dulacin feministinen lyhytelokuva The Smiling Madame Beudet. Musiikista vastasi Maud Nelissenin johdolla toiminut orkesteri, joka soitti myös edellisen päivän mykkänäytöksessä, joskin hieman eri kokoonpanolla. Säestetyille mykkäelokuville tuttuun tapaan iso teltta oli täynnä ihmisiä.
The Smiling Madame Beudet on noin 40 minuuttia kestävä kertomus onnettomassa avioliitossa elävästä naisesta, rouva Beudet’stä. ”Onnettomassa avioliitossa, yhdessä vain tottumuksesta”, todetaan elokuvan ensimmäisessä tekstiruudussa. Beudet’n aviomiestä ei tule elokuvan aikana nähdä pahana ihmisenä, vaikka hänestä on tehty fyysisesti niin luotaantyöntävän näköinen kuin on pystytty. Lihava, hyvin ilkeän näköinen ja itseään joka välissä esiin tuova aviomies tukahduttaa läsnäolollaan rouva Beudet’n oman elämän, mutta hän ei missään välissä kohtele vaimoaan tietoisesti kaltoin.
Mies saa lahjaksi liput Faustin teatteriesitykseen. Kun rouva Beudet ei halua lähteä, tekee mies hänelle tutun pilan, eli ottaa pöytänsä laatikosta aseen, ja esittää tekevänsä itsemurhan. Tällä keinolla hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi. Nyt kuitenkin rouva Beudet romahtaa, ja päättää ladata miehensä aseen seuraavaa kertaa varten, jotta hän pääsisi eroon onnettomasta avioliitostaan. Tuohon aikaan avioeron saaminen ei ollut niin yksinkertaista kuin nykyisin, ja eronneen naisen ihmisarvokin olisi kärsinyt hyvin paljon.
Elokuvan kahden päähenkilön näyttelijänsuoritukset poikkeavat toisistaan hyvin paljon. Aviomies kuvataan hyvin paljon elehtivänä ja groteskina ilmestyksenä, joka ei anna muille suunvuoroa. Rouva Beudet taas kuvataan vähäeleisenä ja alistuvana. Ainoat suuret tunteenpurskahdukset rouva Beudet’ltä nähdään lopussa, kun hänen miehensä on oikeasti ampumassa itseään, ja nainen tulee toisiin aatoksiin. Mies päättää juuri sillä hetkellä muuttaa pilaansa, ja ampuukin vaimoaan kohti.
Luoti ei kuitenkaan osu kehenkään, ja aviomies tulkitsee ladatun aseen niin, että rouva Beudet aikoi tehdä itsemurhan. Tähän mies reagoi hätääntyneenä kysymällä, mitä hän olisi tehnyt ilman vaimoa. Tuo yksi lause ilmaisee erittäin selkeästi, että ajan arvojärjestelmässä mies tulee ensin, ja naisella ei ole sen suurempaa arvoa muuna kuin miehensä viihdyttäjänä. Suhde palaa status quo -tilaan, ja elokuvan lopussa nähdään sama väliteksti kuin sen alussakin: ”Onnettomassa avioliitossa, yhdessä vain tottumuksesta.”
The Smiling Madame Beudet on 1900-luvun alun feminismin kuvauksena erinomainen. Se ei kuvasta aviomiestä hirvityksenä, vaan kyseenalaistaa vallinneen arvomaailman. Aviomiehen hirvittävä ulkonäkö ei ole pelkästään hänen oikeaa rumuuttaan, vaan verrattavissa siihen, missä tilanteessa avioliitto on juuri rouva Beudet’n silmin. Tällaista feminismin tuleekin olla, jotta sillä voidaan vaikuttaa johonkin. (JM)
Sátántangó (1994)
En aio puuttua lauantain ja sunnuntain välisenä yönä esitettyyn Béla Tarrin Sátántangóon elokuvana tällä erää sen suuremmin. Tämä seitsentuntinen mammuttielokuva ansaitsee pidemmät sepostukset kuin meillä on tässä artikkelissa ja sen puitteissa mahdollisuus, ja se tullaan käsittelemään tässä lehdessä ennen pitkää kaikkien muiden Béla Tarrin elokuvien lisäksi. Kerrottakoon enemmän siis itse katselutilanteesta, tuntemuksista sen aikana.
Olimme toimitusporukan kanssa sopineet itäeurooppalaisen tunnelman nostattamiseksi, että avaamme elokuvan aloituskohtauksen aikana kaikki yhtaikaa pullot georgialaista, raikasta lähdevettä, siis borjomia! Iloisesti pullot sihahtivatkin. Tuli tehtyä seuraava huomio: Borjomi maistuu kylmänä todella virkistävältä – lämpimänä suunnilleen siltä, että joku tunkisi suun täyteen silakoita ja löisi sen jälkeen turpaan. Samoin pähkinät, suklaalevy ja Lapinsuuta vastapäätä sijainneesta teltasta ostetut valkosipulimuikut ovat hyvä lisäkombo selviytyä seitsemän tuntia pitkästä mestariteoksesta.
Esityksen mittaan useampi tuntui luovuttavan kesken, joskin yllättävän moni jäi vielä loppuun asti, mikä oli ilahduttavaa. Itse eturivissä, keskellä, koin Tarrin vision vyöryvän ylitseni vastustamattomasti. Muutamia huvittavia huomioita tuli tehtyä. Erään kulttuurilehden päätoimittaja nukkui iloisesti kuorsaten lähes koko näytöksen. Samoin eräs henkilö alkoi katsella kelloaan jo viisitoista minuuttia esityksen alkamisen jälkeen ja jatkoi sitä lähes koko filmin ajan.
On kertakaikkisen käsittämätöntä kuinka joku voi katsoa kelloa Sátántangón aikana. Koko Sátántangón pituus vastustaa ajatusta pitkästymisestä. Se on niin pitkä, että katsoja tietää, ettei sille voi kuin antautua, koska muuten kokemuksesta ei selviä. Tämä mielessä onkin kiehtovaa kuinka tavattoman sujuvasti ja nopeasti aika lentää filmin parissa. Erityisesti ensimmäinen osio oli ohi hujauksessa.
Sátántangón myötä olikin hyvä lopettaa festarit aamuyön tunnelmiin, joskin seuraavana päivänä muutamat meistä raahautuivat vielä viimeiseen Tony Raynsin mestariluokkaan. (ML)
Suzhou River (2000)
Omalta osaltani festivaalin viimeiseksi näytökseksi jäi Tony Raynsin mestariluokan kuudes ja viimeinen elokuva, Ye Loun Suzhou River. Ennen elokuvaa Rayns keskittyi lähinnä kertomaan elokuvan vaikeasta tuotantoprosessista. Alun perin TV-elokuvaksi kaavaillun teoksen koko budjetti kului noin 35 minuutin materiaalin tekemiseen, ja rahoitus elokuvan valmiiksi saamiseen tuli hankkia ulkomailta. Tuottajaksi löytyi ranskalainen Philippe Bober, jonka kanssa työskentelyä ohjaaja Ye kutsui täydeksi helvetiksi, vaikka hän saikin suhteellisen vapaat kädet elokuvan tekemiseen. Lopputuloksesta tuli kuitenkin yksi kiinalaisen independent-elokuvan menestyneimmistä tapauksista.
Suzhou River alkaa toimivasti kuvatuilla ensimmäisen persoonan kohtauksilla kertojana toimivan miehen elämästä. Hän makaa jokea pitkin kulkevalla laivalla, ja kertoo kuvaajan ammatistaan. Eräänä päivänä hän tutustuu Meimei-nimiseen tyttöön, johon hän rakastuu. Tämän jälkeen elokuvan fokus siirtyy Mardar-nimiseen lähettipoikaan. Mardar suostuu tekemään töitä myös rikollisille, ja alkaa siinä sivussa myös pitää huolta erään rikollispomon tyttärestä, Moudanista. Molemmat kehittävät tunteita toisiaan kohtaan, mutta Mardar päättää kidnapata tytön lunnaiden toivossa. Homma ei mene ihan niin kuin olisi pitänyt, ja Moudan hyppää jokeen sanoen tulevansa takaisin merenneitona.
Päähenkilöiden polut kohtaavat, kun Mardar päätyy etsimään jokeen hypännyttä tyttöä. Meimei tekee töitä uimalla rikkaille miehille merenneitoasu päällään, ja asia alkaa vaikuttaa selvältä, kun tyttö vielä näyttää täsmälleen jokeen hypänneeltä Moudanilta. Suzhou Riveriä on verrattu lähes kaikkialla Alfred Hitchcockin Vertigoon, ja yhteydet ovat kyllä aivan selvät. Tämän vuoksi Raynsin alustuksessa oli mielenkiintoista kuulla, että ohjaaja Ye ei ollut nähnyt kyseistä elokuvaa ennen Suzhou Riverin tekoa.
Elokuva ei kuitenkaan jaksa enää säilyttää mielenkiintoaan siinä vaiheessa, kun kaikki vain pohtivat, ovatko Meimei ja Moudan sama henkilö. Moudanilla oli esimerkiksi tapana liimata reiteensä hennatatuointeja, ja Meimei tekee täsmälleen samaa. Koko elokuva muuttuu niin alleviivatun mystiseksi, että se menettää otteensa aivan täysin. Loppupuolen twistit eivät onnistu enää palauttamaan mielenkiintoa, vaikka ne ovat parempi ratkaisu kuin täysin Vertigon kaltainen lopetus olisi ollut. On oikeastaan harmi, että tarinansa osalta Suzhou River ei jaksa kiinnostaa kunnolla, koska sen kuvaus on ensiluokkaisen upeaa ja harvoin ensimmäistä persoonaa onnistutaan vangitsemaan kameralle niin toimivasti kuin Yen elokuvan tapauksessa. (JM)
Lauantaina Laajakuva kävi vielä tarkastamassa Béla Tarrin Torinon hevosen.