Maa: Yhdysvallat, Sveitsi
Genre: Kauhu, zombie
Ohjaus: Henry Hobson
Käsikirjoitus: John Scott 3
Kuvaus: Lukas Ettlin
Leikkaus: Jane Rizzo
Sävellys: David Wingo
Näyttelijät: Arnold Schwarzenegger, Abigail Breslin, Joely Richardson, Laura Cayouette, Aiden Flowers, Douglas M. Griffin
70-luvun alusta, Wes Cravenin Last House on the Leftin ja Nicolas Roegin Don’t Look Now’n myötä, kauhuelokuvaa on kiehtonut lapsen kuoleman vaikutus vanhempiin. Yleensä tragedia kuvataan genressä äkillisenä, äärimmäisen traumaattisena ja odottamattomana tapahtumana. Pet Semataryssä lapsi jää rekan alle, kymmenissä muissa sarjamurhaaja kidnappaa tai murhaa pikkutytön. Yleensä elokuvan fokus on tämän jälkeen kostossa, mutta toisinaan liikutaan hieman syvemmissä, vakavissa vesissä kuvaamalla sitä, miten lapsen kuolemasta toivutaan, esimerkiksi Roegin elokuvan tapauksessa ajautumalla yhä syvemmälle hallusinaatioihin ja okkultismin maailmaan.
Tällaiset tutkimusmatkat kuitenkin harvoin antavat vastaavia menetyksiä kokeneille suurta lohtua. Etenkin genren itsensä rajoitteet pakottavat tilanteet fantastisiin suuntiin, ja tarjoavat tätä kautta korkeintaan eskapismia tunteiden todellisen kohtaamisen sijaan. Parhaimmillaan lähtökohtaa käytetään moraalisten dilemmojen tutkimiseen. Harvemmin lapsen kuolema, etenkään kauhuelokuvassa, on puhtaasti vahinko tai huonon onnen seuraus. Siksi onkin kumma, että harvemmin on tehty kauhuelokuvaa, jossa tilannetta katsotaan toiselta puolelta, ennen lapsen kuolemaa. Lapsen väistämättömän menehtymisen vierestä seuraaminen on kauheampaa kuin oikeastaan mikään demoni tai verenhimoinen psykopaatti. Nyt sellainen elokuva on viimein saapunut minunkin tietoisuuteeni. Henry Hobsonin Maggie on yhtä masentava kuin se on pelottava. Pelko ei kuitenkaan synny elokuvan sisältämistä hirviöistä tai jännityksestä. Se syntyy katsojan sisällä.
Zombie-maailmanloppu on koittanut. Maanviljelyn kautta levinnyt pöpö tartutti miljoonia. Ihmiskunta pisti kuitenkin kampoihin ja yhteiskunnan infrastruktuuri säilyi, vaikka sadot jouduttiin polttamaan. Yhdysvaltojen syrjäseuduilla vaeltelee yhä eläviä kuolleita siellä täällä, mutta leijonanosa on poliisin toimesta otettu kiinni ja toimitettu kaupunkiin karanteeniin, jossa heidät päästetään päiviltä. Tartunnan saaneet rekisteröidään tietokantaan ja päästetään elämään viimeiset viikkonsa rakkaidensa luona, jos he huolivat pian ihmisiä syöviksi epäkuolleiksi muuttuvat rakkaansa takaisin keskuuteensa. Tietyn ajan kuluttua poliisit hakevat heidätkin karanteeniin. Kaiken tämän keskellä vanha mies, Wade, hakee teini-ikäisen tyttärensä, Maggien, sairaalasta. Maggiella on muutama viikko elinaikaa. Isä vie tyttönsä takaisin maalle taloonsa, jossa he asuvat tytön äitipuolen kanssa. Wade ei voi tehdä muuta kuin seurata tyttärensä rappeumaa kohti elävää kuollutta. Iirikset valkaistuvat, iho harmaantuu. Mieli ja liikkeet jäykistyvät. Persoona poistuu kehosta.
Keskeiseksi kysymykseksi Waden osalla nousee se, mitä hän tekee viikkojen loputtua. Antaako hän Maggien poliisin vietäväksi vai nostaako hän itse aseen tytärtään kohti? Asia kuitenkin työnnetään pian pois mielestä. Miksi tätä pitäisi miettiä? Jos aikaa on vain muutama viikko, eikö se olisi parempi viettää tytön kanssa yhdessä? Tästä ajattelutavasta huolimatta Wade kävelee usein öisin poltettujen peltojensa keskellä. Tyhjyyteen tuijotellaan, ajatuksia yritetään siirtää muualle tutkimalla kasvustoa. Mikään ei kuitenkaan onnistu. Ajatus lapsen kuolemasta on alati läsnä. Hän ei valinnut tätä tietä, mutta sille on pakko antautua.
Maggiella ei ole sen helpompaa. Huoneeseen lukittautuminen ei enää toimi. Sosiaalinen media ei ole riittävä keino viemään ajatuksia muualle kädessä itävästä, mustasta puremasta. Öisin peilin edessä raavitaan käsivartta. Kavereita on, mutta ei niitä viitsi nähdä. Eivät he kuitenkaan ymmärtäisi. Poikkeuksena onneksi löytyy toinen kaverin kaveri, jota on myös purtu. Tuntoja lähestyvästä kuolemasta ei kuitenkaan paranna se, että seuraa vierestä toisen vastaavaa kohtaloa.
Wadeksi on roolitettu yleensä joko hölmöissä komedioissa tai tavattoman vahvoissa rooleissa nähty Arnold Schwarzenegger, mikä on nappisuoritus. Voimakas mies roolissa, jossa hänellä ei ole voimaa on yksi elokuvan hienoista kontrasteista. Toinen vastaava syntyy miljööstä. Yhdysvaltojen alaluokan asuinympäristöä ei ole erityisemmin tarvinnut muokata, jotta siitä saadaan uskottavan post-apokalyptinen. Tapahtumapaikasta välittyvä epätoivo on kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä hahmot kokevat. Kuten Béla Tarr on esimerkiksi Torinon hevosellaan todennut, ainoa maailmanloppu, jonka ihminen voi kokea, on hänen oman maailmansa loppu. Waden maailma ei lopu Maggien kuolemasta huolimatta, mutta siltä se todellakin tuntuu.
Tämän ymmärryksen kautta Maggie tarjoaa katsojalleen lohtua. Se tiedostaa sen, joka niin usein jätetään aihetta käsitellessä tiedostamatta; osa vanhemmasta kuolee aina lapsen mukana. Läheiset kohtaukset joissa isä halaa villieläimen tappamisen jäljiltä veren tahrimaa tytärtään keittiön lattialla tämän itkiessä sisäistä, loppumatonta tuskaansa, ovat oikeasti vaikeaa katsottavaa, koska koko tämä konteksti, joka on zombietauteineen täyttä hölynpölyä, katoaa sen ympäriltä. Jää vain vanhemman tuska katsoa vierestä lapsensa hidasta kuolemaa ja tulla ymmärrykseen sen kanssa, että hänen maailmanloppunsa tuntuu myös omalta. Vanhempi näkee aina lapsensa osana itseään, ja yleensä tämän osan menettämistä käsittelevät elokuvat ovat viimeisiä jotka oikeasti onnistuvat sen tiedostamisessa. Useimmiten elokuvissa kuollutta lasta glamorisoidaan ja nostetaan jalustalle sen sisäisessä kuvakielessä, kun todellinen uhri, vanhempi, joka on yhä täällä, ja hänen tuskansa, jatkavat niin paljon syvemmälle kuin yhteen itkukohtaukseen lapsen hautajaisissa. Tämän osa-alueen huomioimisen takia Maggie on julma elokuva. Se ei ole tarpeetonta julmuutta, vaan yleensä sivuutetun aihealueen mukaan ottaminen tekee siitä luonnostaan julman.
Tästä huolimatta Maggie ei ole pelkkää tylytystä. Se ei ole vailla toivoa, ja vaikka missä tahansa muussa elokuvassa kuolleen äidin puutarhan kukkiminen mitä lähemmäs varmaa kuolemaa edetään tuntuisi siirappiselta ratkaisulta, Maggiessa se saa oikeasti liikuttumaan, koska sen ympärillä seisovalle isälle ja tyttärelle siinä hetkessä on kaikki mitä heillä on enää jäljellä. Tällaisten hetkien kautta elokuva aiheuttaa toivonkipinöillään katsojassa pelkoa: kuolemasta, elämästä, kaiken sen lopullisuudesta ja sen lopullisuuden kyseenalaistamiseen pakottavasta tietämättömyydestä. Helppoa katseltavaa se ei ole, vaan poikkeuksellista.
