Perjantai 13. päivä aloitti buumin, jota seurasi tusinoittain kökköjä slashereita. Yleensä näiden ideana oli vain kopioida tuttua ja turvallista kaavaa. Madman
solahtaa juurikin tähän tylsään kategoriaan, jossa elokuvalla ei ole mitään uutta annettavaa. Olihan ensimmäinen Perjantai 13. päivä -filmi jo pelkkä John Carpenterin Halloweenin groteskimpi kopio.
Yllätyksettömästi tarina sijoittuu leirintäalueelle, jossa joukko nuoria leiriohjaajia joutuu Madman Martz –nimisen tappajan jahtaamiksi. Homma polkaistaan käyntiin, kun vanhempi ohjaaja kertoo iltanuotiolla kauhutarinan mielipuolisesta Martzista, joka yhtenä synkkänä iltana täyden kuun aikaan päätti teurastaa perheensä. Alkukohtaus lupailee hyvää slasher-viihdettä, mutta tämän jälkeen filmi menee kirjaimellisesti metsään.
Voisin yrittää puolustella elokuvan gore-efektejä, vaikka nekin jäävät monien virkaveljien varjoon. Valitettavasti satunnaiset tappokohtaukset tulevat pitkien ottojen jälkeen, joissa joku leiriläisistä on ensin kävellyt pimeässä metsässä viisi minuuttia tai pidempään. Tekijöiden näkemys aiheesta on ollut kuolemanvakava tavalla, jota ei voi nähdä edes tahattomasti hauskana. Eräs kohtaus, jossa yksi lukuisista kirvesmurhaajan uhreista piiloutuu jääkaappiin, on sentään absurdilla tavalla hitusen huvittava.
Hahmoina nähdään tyypillisesti liuta pallinaamaisia kiima-ajasta kärsiviä nuoria kolleja sekä näiden seksinnälkää tyydyttämässä olevia daameja. Alun perin Vincent Pricelle kaavaillun vanhemman ohjaajan roolin hoitaa tyylikkäästi Frederick Neumann. Jostain syystä suuri osa elokuvan näyttelijöistä on käyttänyt salanimiä. Tähän lienee syynä elokuvan totaalinen paskuus.
Loppuratkaisu on hätäisen oloinen, vaikka se omalla tavallaan on varsin yllättävä. Huhujen mukaan Madmanista oli tarkoitus tehdä pidempi elokuvasarja, mutta potentiaali katosi jo ensimmäisen osan tekovaiheessa. Tämä tekee sen lopetuksesta turhan mutta ymmärrettävän.
En lähtisi suosittelemaan Madmania kenellekään, vaikka slasher-genre tuntuisi siltä omalta jutulta. Tarjolla on paljon paremminkin tehtyjä pienen budjetin rainoja. Kyseessä lienee yksi Arrow Videon heikoimmista blu-ray-julkaisusta myös jälkikäsittelynsä puolesta. Jälkimmäiseen syynä ovat öiset tapahtumat, jotka saavat printin näyttämään suttuiselta ja usvaiselta. Asiaa ei helpota, että lähes koko elokuva on kuvattu pimeässä.
Katsoin myös dokumentin, jossa kerrataan tarinan tapahtumia ja haastatellaan näyttelijöitä noin 30 vuotta elokuvan julkaisun jälkeen. Viimeistään From Justin to Kelly -pökäleen apulaisohjaajana uransa vessanpöntöstä alas vetänyt tuottaja Gary Sales muistelee filmiä harvinaisella lämmöllä. Muullakaan tekijätiimillä ei tunnu olevan harmainta hajuakaan siitä, että he tekivät todella kuraisen kasan paskaa. Joka ikinen heistä hehkuttaa leffaa slasher-helmeksi, jolla on kulttistatus. Myös ohjaaja saa valtavasti kehuja, joille ei ole mitään perusteita.
Jollain ihmeen ilveellä fanikulttuuria filmin ympärille kuitenkin on päässyt muotoutumaan. Muutamat fanit keräilevät intohimoisesti Madmaniin liittyviä figuureita, julisteita ja videokasetteja. Quentin Tarantinokin mainitaan moneen kertaan elokuvan suurena ihailijana. Tämä selittänee jonkun verran sen kulttistatusta nykyaikana. Täytyy muistaa, että Tarantino on hehkuttanut maasta taivaaseen myös Manos: the Hands of Faten, jota pidetään yleisesti yhtenä maailmankaikkeuden heikoimmista elävistä kuvista. On mahdollista, että Tarantino sadistina ja narsistina haluaa vain nähdä, kuinka hän voi hehkuttamalla saada fanipojat innostumaan sonnasta.