Lisbon Story (1994)

Kun ottaa huomioon, että elokuvan päähenkilön, Euroopan halki matkaa taittavan äänittäjä Philip Winterin (Rüdgier Vogler) alluranpunainen Toyota Corolla pirstaloituu juuri Portugalin rajalla, voi sanoa, että kaikki ei ala hyvin. Sitä paitsi hänen vasen jalkansa on murtunut. Syyksi hän myöhemmin ilmoittaa, että on noussut väärällä jalalla sängystä, ja se osuu hyvin yhteen kaiken muun kanssa. Kaiken lisäksi hän on mämmikoura ja epäonnenvaris: rengas on osunut tiellä lojuvaan naulaan ja puhjennut, mutta vielä enemmän: Winter on siirtäessään renkaita tönäissyt vahingossa kaiteen päälle jättämäänsä ainoaa vararengastaan; se on vierinyt mereen.

Seuraava bussi, joka saapuu – tiedä kuinka pitkään hän on sitä odottanut – onkin täpötäynnä. Stoalainen (stoalainen, koska sitä ennen olemme nähneet mykkäelokuvista ja sittemmin Godardin “uudesti keksimän” leikkauksen, jossa kameran iiris sulkeutuu ja vastaten avautuu) leikkaus jättää Philip Winterin keskelle ei mitään, autiomaahan, maailmojen välipisteeseen, tyhjyyteen, Espanjan ja Portugalin rajamaille, samaan välimaailmaan, jossa melkein koko Theodoros Angelopoulosin – vaikka siinä kuljetaankin Kreikasta Saksaan – Usvainen maisema tapahtuu. Melkein suurempaan sielun tyhjiöön, jota Kira Murtova kuvaa Asteettisessa oireessa. Vieressään pirstoutunut Toyota, matkalaukkujen verran äänitystarvikkeita, joista suurin osa, myöhemmin selviää, on krääsää ja leluja, ja pari korillista limonaadia, jotka hän sai bussissa olleilta turisteilta, hän on käytännöllisesti katsoen kusessa.

Kun muuta liikennettä ei näytä olevan, ainoaksi keinoksi jää kaataa limsat kärryn tankkiin ja yrittää päästä niiden voimalla niin pitkälle kuin tietä riittää. Ironia – siitä ei ole koskaan mitään hyötyä millekään – ei voisi olla mustempaa. Mutta kyllä se on: limonaadien nimi kun on vielä Freeway, eikä niillä pääse kovin pitkälle. Winter tulee katumaan, ettei vain juonut niitä, kuin olisi uskonut, että niiden nimi auttaisi jotenkin hänet umpikujasta.

Kaiken lisäksi hän ei edes osaa kunnolla kieltä, jota on yrittänyt opetella kaseteilta matkallaan, vaikka hallitsee sen sentään juuri sen verran, että pystyy saamaan kyydin ydinkeskustaan vain tullakseen huomaamaan, että hänen etsimä ohjaaja, hänen työnantajansa, on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kukaan ei tunnu tietävän tarkalleen missä hän on, mutta asunnolle on yhtenä päivänä ilmestynyt tuntematon lapsi, ja sitten kokonainen kiertelevä orkesteri ja laulaja. Sen sijaan, että Winter kärsisi toimintakyvyttömyyden aiheuttamasta syyllisyydentunnosta, hän lähtee itse äänittämään kaupungin ääniä ryhtyen samalla tekemään elokuvaa Lissabonista, tosin autuaan tietämättömänä ohjaajansa liikkeistä. Kaikki ei todellakaan ala hyvin.

Tämä on Wim Wendersin elokuvien koomisin alku sitten Kings of Roadin, jonka alku ei tosin ole yhtä selvällä tavalla koominen (löyhäksi muistutukseksi, mikäli elokuvaa ei olisi heti saatavilla: siinä mies katsoo naisen kuvaa ja ajaa autonsa sitten mereen, vain tutustuakseen sen jälkeen sattumalta, jos sattumaa on edes olemassa, ventovieraaseen projektoristiin ja aloittaakseen sitten matkan tämän kanssa halki Saksan maan), mutta sisältää samankaltaista tragikomiikkaa.

Yhtäkkiä muistamme, että Wim Wenders oli nuoruudessaan elokuvakirjoittaja, kriitikoksi hän katsoi rakastavansa elokuvaa liikaa; parranajokohtauksessa näemme Buñuelin Andalusialaisen koiran ja Chaplinin Diktaattorin välisen vuoropuhelun sulautuneena Wendersin omaan mietiskelevään ja lempeäsydämiseen maailmaan. Jo heti alkukohtauksessa Wenders tuntuu poistavan kaikki rajat kuin Henry Millerin ”rajat ovat vain pelkureita varten” – lauseen hengessä; Wenders kulkee rajojen läpi, understatementina tämän ajan politiikalle, mutta käyttää poliittiset panokset (nekin ovat vain kumia) jo heti alussa voidakseen keskittyä itse tarinaan paremmin.

Jokin ärsyke on aina valmis hyökkäämään Philip Winterin psyykettä vastaan. Äänet hyökkäävät hänen kimppuunsa; hän yrittää tallentaa niitä voittaakseen kamppailun niiden kanssa, siksi hän on varmasti valinnut äänittäjän ammatin: pitääkseen maailman ääniä hallinnassa; asia, joka ei tuosta vain onnistu mieheltä, joka ei pääse edes viimeisen rajan ylitse. Ei ole välttämättä ihme, että mies rakastuu laulajaan (Teresa Salgueiro), onhan tällä ääni joka tuntuu laittavan kaikki maailman äänet harmoniaan, ja se on Philip Winterille, epäharmoniaan syntyneelle miehelle, enemmän kuin armoa. Dilemma on melkein käänteinen ”rakastamista rakastavalle” (toistuva lause Wendersin elokuvissa) elokuvantekijällä (Manoel De Oliveira), joka tuntee maailman pienenevän sitä mukaa, kun hän tallentaa sitä kameraansa. Lähes sama tuntemus, joka Wendersillä itsellään oli tehdessään hienoa, pientä-suurta Tokyo-Gataan, Yasujiro Ozun henkeä etsivää elokuvaa; sitä vähemmän hän tuntui Japanista muistavan, mitä enemmän hän tallensi sitä kameralle.

Rüdgier Volger on täsmälleen oikea keskus vastaanottamaan tämän maailman. Hän näyttää juuri kolostaan nousseelta paljaaksi ajellulta myyrältä, jolla on kerubin sydän. Hänen saksalais-venäläinen-monikansallinen luonteensa elää omassa ajassaan, rakentaen omanlaista hitaasti syntyvää miestiskelevää filosofiaansa. Hänen ainoa aseensa naisen edessä on ryppyinen otsa. Samalla tässä laiskanoloisessa, kuin vasta maailmaan heränneessä miehessä, on ihmeellisiä akrobaattisia kykyjä; kuin hän olisi harjoitellut lapsena balettia tai telinevoimistelua. Mutta ne nousevat esiin vain yllättävissä tilanteissa: jokin mitätön ärsyke saattaa laukaista hänet tanssimaan yhdellä jalalla tuolissa ja läpsäyttämään Fernando Pessoan kirjalla itikan.

Kuten on käynyt aiemmin ilmi, epäonni tuntuu suosivan Philip Winteria. Jopa hänen sukunimensä on nimetty talven mukaan. Etunimi voisi olla taas viittaus Philip Marloween. P. Winterissä kun on myös yksityisetsivän vikaa. Wenders teki aiemmin elokuvan toisesta amerikkalaisesta maailman tuntemasta dekkarikirjailijasta eli Marlowen hahmon luoneesta Raymond Chandlerista. Nimi siis tuskin on vailla tarkoitusta, enemmän se voi olla jälkikapinan ilmaus. Hammett (1982) kun oli rajoittuneista tuotanto-olosuhteista ehkä Wendersin koko uran suurin pettymys, eniten hänelle itselleen. Yhtä paljon ikävyydet vetävät P. Winteriä ja P. Marlowea puoleensa kuin maanvetovoima vetää kappaleita sen pinnalle.

P. Winter pystyy suhtautumaan kaikkeen hänelle tapahtuvaan tyynellä itseironialla. Ainoa hetki, jolloin hän todella raivostuu, on kun hän löytää etsimänsä ohjaajan. Silloin hän huomaa, että tämä ei tunne vähintäkään syyllisyydentuntoa siitä, ettei ole ilmoittanut olinpaikastaan. Winter ei tunnu olevan kovin pitkävihainen. Melkein heti tuon jälkeen hän tajuaa ihailevansa niin paljon elokuvantekijää, että unohtaa kokonaan kuluttaneensa kolme viikkoa elämästään ohjaajan vuoksi tallentaen ääniä elokuvaan, jota ei koskaan heidän elinaikanaan tulla näkemään. Se kun on suunnattu tulevia sukupolvia varten.