Lewis Carrollin absurdi klassikko Liisa Ihmemaassa on toteutettu valkokankaalla monta kertaa. Harvinaislaatuisia ovat versiot, jotka on suunnattu varttuneemmalle yleisölle, joilla on enemmän ymmärrystä kaikista tarinan sisältämistä nyansseista. Carrollin tarkoitus oli tehdä Liisasta Ihmemaassa pelottava ja synkkä, ja sitä se onkin, mutta suuren yleisön mielikuvat tuntuvat olevan läpeensä koomisen, barokkisen ja ilmeeltään valoisan Disney -animaation kyllästämät. Liisa Ihmemaassa sai parhaiten romaania kunnioittavan elokuvaversion 120 vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen.
Tšekkiläisen animaatiomestarin Jan Svankmajerin filmatisointi tavoittaa Carrollin tyylin ja keskeisimmät aiheet selväpiirteisesti ja ymmärrettävästi. Tämä ei tarkoita yksioikoisuutta vaan fokuksen selkeyttä. Svankmajer pitää rönsyilevän juonen koossa ja on keskittynyt päähenkilössä tapahtuvaan muutokseen. Tarina itsessään on lähellä alkuperäistekstiä, ja Svankmajer noudattaa alkuperäisiä aiheita tarkemmin kuin tunnetummat versiot Disneyltä (1951), Tim Burtonilta (2010) tai ABC:n televisiotuotannolta (1999). Svankmajerin elokuva on osuvasti yhdistelmä näyteltyä elokuvaa ja nukkeanimaatiota. Ohjaajan oma käsikirjoitus esittää mustan huumorin keinoin pilkkaa viktoriaanista tapakulttuuria ja yhteiskuntaa kohtaan, mutta satiiri toimii myös oman aikakautensa peilinä. Elokuvan valmistumisen aikaan Tšekkoslovakian sosialistinen järjestelmä alkoi rakoilla peruuttamattomasti.
Kristỳna Kohoutovan esittämä Liisa on kaunis, energinen, rohkea mutta hivenen yksinkertainen tyttö, joka elää keskellä rutiineja ja kaavoja. Vaikka Liisan vanhempia ei näytetä, on näiden vaikutusvalta läsnä kaiken aikaa. Liisan huoneen sisustusratkaisut henkivät yksitotisuutta, symmetriaa ja mielikuvituksettomuutta. Tytön maailma on järjettömän ylikontrolloitu, joten päätyminen absurdiin Ihmemaahan voisi tuntua tervetulleelta vaihtelulta. Pian käy kuitenkin ilmi, että Liisa joutuu ojasta allikkoon, sillä mielipuolinen Ihmemaa voi olla ihmiselle ihan yhtä vahingollinen kuin reaalimaailma. Kyseessä ovat kolikon molemmat puolet, joista toisella kaikki on sääntöjä, toisella ei ole mitään sääntöjä.
Tarinan voi nähdä psykologisena kasvukertomuksena, jossa murrosiän kynnykselle kasvaneen tytön alitajunta kamppailee aikuisten maailman velvotteiden ja lapsuuden huolettomuuden ristipaineissa. Liisan kokemat muodonmuutokset ovat tästä selkein osoitus. On oltava riittävän pieni päästäkseen ovesta satumaailmaan mutta riittävän iso voidakseen puolustaa itseään. Kaikissa tapauksissa omana itsenään oleminen on rittämätöntä. Ihmemaa on täynnä fyysisten entiteettien päällekkäisyyksiä. Kuolemaa ja fysiikan sääntöjä pilkataan, sisuskalut valuvat ulos kehosta, ihminen elävöityy omista ruumiinjätteistään. Minuuden rajat häilyvät maailmassa, jossa, kulunutta fraasia noudattaen, vain muutos on pysyvää.
Liisa vaeltaa halki maailman, jossa ei ole mitään järkeä, logiikkaa tai koherenssia. Episodimaista elokuvaa katkovat oviaukot, joista pääsy edellyttää aina tiettyä valikoitua ominaisuutta. Bisarrissa miljöössä pään menetys on konkreettinen ja hyvinkin todennäköinen uhka. Kontekstiin sijoitettuna mestausobsessiivinen Herttakuningatar vaikuttaa oikealta demonilta, kun muistetaan, miten kommunistinen Tšekkoslovakia lahjakkaimpia ohjaajiaan ja muita taiteilijoitaan kohteli. Järkyttävyyteen asti absurdi sosialistinen yhteiskunta löytää ykseytensä oikeussalikohtauksesta, jossa Liisa joutuu lukemaan pöytäkirjaa, joka on silkkaa hölynpölyä. Ohjaajan vahva symboliikan taju kulkee läpi koko elokuvan. Eräs muistettavimmista yksittäisistä vinjeteistä on kohtaus, jossa Hullu Hatuntekijä ja Jänö pelaavat korttia taroteilla – hienovarainen nyökkäys Seitsemännen sinetin suuntaan. Äkkinäisen ja brutaalin kuoleman läsnäolosta muistuttavat pääkallot.
Ihminen on usein taiteis
sa yrittänyt sovittaa unensa todelliseen maailmaan, ja seurauksena on aina pateettista ambivalenttia kompurointia. Svankmajerin visio vaikuttaa poikkeukselliselta verrattuna useimpiin muihin Ihmemaa-filmatisointeihin. Unikuvat muodostuvat arkisista detaljeista, lavasteet on rakennettu käsityönä, efektejä on käytetty säästeliäästi. Lopputulema on odottamattoman normaali, vaikka kyse on nonsense-fiktion perusteoksesta. Se voisi toisaalta olla tulkinta vaikeudesta erottaa toisistaan fantasia ja todellisuus, surrealismi ja realismi. Liisan matka Ihmemaahan ja Ihmemaassa soljuu saumattomasti. Päähenkilö hämmentyy siinä missä kuka tahansa, mutta on pohjimmiltaan erikoislaatuisessa miljöössä kuin kotonaan. Se ei välttämättä ole lohdullinen ajatus: Svankmajer vie näkemyksensä Ihmemaasta lähelle painajaisuutta. Animaatio kuitenkin etäännyttää tarinaa niin, ettei katsomiskokemus kehkeydy liian ahdistavaksi. Sitä paitsi fantasiaa ei aina tarvitse ottaa liian vakavasti, olivat lajin sisältämät piiloviestit ja vertauskuvat miten painokkaita hyvänsä – ja Liisa Ihmemaassa ei fantasialajin kentällä hevillä haastajaansa löydä.
Koska tarina tapahtuu päähenkilön päässä, ovat esitettyinä lukuisat psykologiset defenssit. Siksi Svankmajer on siirtänyt agraarin Ihmemaan taloon, joka on toiminut ihmismielen vertauskuvana lukemattomissa elokuvissa ennenkin. Talo on klaustrofobinen ja stagnaattinen, ja tuntuu ehkäisevän vapaan inhimillisen kehityksen. Liisa on sekä marttyyri että pyöveli. Mitä pidemmälle hänen matkansa Ihmemaassa etenee, sitä syvemmälle hän uppoutuu omaan itseensä ja mielen mekanismit avautuvat lukoistaan. Liisa voisi olla valmis heräämään aikuisten maailmaan. Mutta ensi töikseen hän aikoo mestata jäniksen myöhästelyn takia. Kuolemalla ei vieläkään ole konkreettista merkitystä. Hänen suunsa toimii ajatusta nopeammin, kuin pikaistuneessa mielentilassa.
Elokuvan hahmot ovat päähenkilöä lukuunottamatta karikatyyrisiä, yhden hallitsevan luonteenpiirteen tyyppejä. Siksi jokaisesta kontaktista tarttuu Liisaan jotakin. Yksiviivaiset hahmot liikkuvat hienovaraisesti stop motion -maailmassa. He ovat nukkeja sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti, ja juuri heidän kauttaan ohjaaja yksinkertaistaa surrealismiaan. Liisakin muuttuu aika ajoin nukeksi, oman ihmisyytensä representaatioksi. Lapsen maailmassa lelutkin tuntuvat joskus eläviltä. Svankmajerin Ihmemaassa ne kaikki vain sattuvat olemaan ilkeämielisiä ja hyveellisimmilläänkin ainakin ilkikurisia.
Edellä mainittujen ansioiden lisäksi on syytä nostaa esiin erinäisiä huomionosoituksia. Pelkistetty musiikki ja ääniefektit korostavat vaikutelman kouriintuntuvuutta. Varsinaista scorea ei ole, lopputekstejä lukuunottamatta. Tehosteet vastaavasti terävöittävät katsomiskokemusta niin, että Ihmemaan audio tulee erittäin lähelle. Dialogia on säästeliäästi – joutuuhan Liisa kommunikoimaan nukkejen kanssa. Tämäkin on perusteltu ratkaisu: Klassisen kasvatuksen mukaisesti lapsen tulee näkyä, ei kuulua muutoin kuin tarvittaessa. Kasvatus on saanut Liisasta otollisen maaperän. Kaiken sekopäisyyden keskellä hän muistaa käytöstavat, pyyhkii jalkansa, niiaa ja tottelee. Hän ei kyseenalaista mitään, vaikka onkin luonteeltaan utelias. Uni on ainoa keino paeta kodin ahdistavaa tapakulttuuria. Traagista vain, että unesta ei juurikaan ole apua.
Kokonaisuutena Svankmajer on versioinut Carrollin rikkaan ja symbolistisen romaanin onnistuneesti ja persoonallisesti. Carrollin kertomus kuvasi kaipuuta lapsuuden viattomuuteen ja taianomaiseen uskoon, Svankmajer kertoo kasvuprosessin kivuliaisuudesta. Lapsuus on kurjinta, mitä voi olla, mutta aikuisuus on vielä pahempaa. Ikävintä on olla siinä välimaastossa, jossa yhdistyvät lapsuuden kahleet ja aikuisuuden odotukset ja velvoitteet. Lopulta Liisa kuitenkin tuntuu pääsevän sinuiksi uuden elämänvaiheen kanssa. Hän ei enää halua olla mykistetty ja nujerrettu pikkutyttö, sillä maailma jyrää sellaiset auttamatta alleen.
Elokuva on pitkä vaellus, jonka kuvat muodostavat hämmentävän kokonaisuuden, jota hallitsevat kieroutuneet audiovisuaaliset ratkaisut ja jossa logiikka on alistettu kuvitteelliselle, toissijaiselle maailmalle. Elokuva on ohjaajansa sielunkuva, ja Svankmajer sai viimein kykyilleen yhteismitallisen kodin Lewis Carrollin Ihmemaasta.