Maa: Ranska
Genre: draama
Ohjaus: Agnès Varda
Käsikirjoitus: Agnès Varda
Kuvaus: Louis Soulanes, Paul Soulignac, Louis Stein
Leikkaus: Alain Resnais
Sävellys: Pierra Barbaud
Näyttelijät: Philippe Noiret, Silvia Monfort
La Pointe-Courte – elämää laitakaupungin laidalla
“Luonnon helmassa, kesä kukkii, värit hohtavat, aurinko kimmeltää…” – Sakari Toiviainen
Mies leikkaa kulmakarvojansa… Partaterä viiltää lähes silmää. Äkkiä sykähdyksenomainen kuvasarja: kolmikon Louis Soulanes, Louis Stein ja Paul Soulignac filmikamera yhdistettynä A. Resnais’n viileäpäiseen korkeaan matematiikkaan tuottaa kiehuville verkkokalvoillemme sokaisevana välähdyksenä buñuel-trumbomaisen hallusinaation höystettynä R. Benedict–Chaplin-filosofialla, joka nakkaa pääkoppaan kaikkien tunteman deliriumpäisen kaappikohtauksen ammattiryöstäjän mustassa pesässä, yksityisalueella, tervahelvetissä, hulluuden ja pyhyyden rajamailla, kaapista ryömivien ötököiden ja nilviäisten keskellä (I. Bergmanin uskotaan saaneen Personaansa eniten plagioituun kuvaan juuri tästä elokuvasta kimmokkeen).
Joenniemekkeet, kaartuva jokilaakso, laitakaupungin ränsistyneet, eroosion nakertamat hökkelitalot… lapsen kuolema. Köyhyys varjostaa tätä pientä kalastajakylää, mutta henkinen köyhyys asuu jossakin toisaalla… Byrokraatit, poliisit, vakoojat ja valtion lähettiläät keskeyttävät jatkuvasti kylän proosallista aherrusta. Nämä moraalinvartijat tunkeutuvat paikkaan, jossa moraalilla ei voisi olla vankempaa jalustaa. He keskeyttävät onnen ja työn milloin milläkin verukkeella, ja sitten, tietämättä mihin ruutuun keskittyä, elokuva alkaa syvälle tunkeutuvan kamera-ajon tyyliin luostata avioparin leppoisaa tragediaa kuin työntäen syrjään virkavallan toivottomuuden rakkauden kehässä: vaimo ei rakasta enää miestään. Vaimo pohtii tämän jättämistä. Mies on käynyt vieraissa. Vaimo saattaa sittenkin rakastaa häntä. He palaavat Pariisiin…
Jotakin tämän kaltaista sössötystä voisi heittää, jos alkaisi muotoilla muotoilematonta, eli selostamaan elokuvan tai tapahtuman juonta eli sitä, mikä lähes aina tuhoutuu tapahtuman aikana runouteen. Sen sijaan olemme nyt Agnès Vardan elokuvan kehyksissä, vaikka voisimme yhtä hyvin olla Michaelangelo Antonionin varhaisten, ei vielä ehdottoman täydellisyyden harmonian, mutta viehättävän ensihaparoimisen – kuin kokeiltaisiin kevätjäätä puskutraktorilla – elokuvien unenkaltaisissa alitajunnan, mikäli sellaista on olemassa, tiloissa, tai Etelä-Ranskan levollisilla taajamilla (Cuesmesissa, Ettenissa, karmiininpunaisen viinin (Merlot, Cabernet, Franc, Malbec, Sauvignon Blanc, V. Woolfin Sémillonissa, Petit Verdot, Muscadella Cháteau Petrus – maailman kallein punkku – Cháteau d’Yquem – maailman kallein valkku) maassa Toulon’ssa, Drenthessa, Haagassa, Nuenenissa, Antwerpilla, Arlesissa, Heuvenissa, oliivipuun Valenciassa tai Lyhyt elokuva tappamisesta -vihreän Etampes’n taajamilla, Marseillessa, Bordeuaxissa, Lourdessa…), joissa nuori V. Van Gogh maalipurkkeineen, kankaineen piippu huulessa ja tuhat tulista kevättä päässään hengasi.
Miten oikeutettua, sikäli kun oikeuksia ei ole edes olemassa (J-P. Sartre), on puhua enää tämän elokuvan yhteydessä Carl th. Dreyerin Du skael aere din Hustru, Luchino Viscontin Maa järisee, Roberto Rosselinin Matka Italiaan -elokuvien hengestä: kaksi viimeksi mainittua ovat luokittelijoiden mukaan neorealistisia elokuvia ja sopisivat siksi tämän kanssa samaan ryhmään, ensimmäistä puolestaan yhdistää Vardan elokuvaan teemojen yhdenmukaisuus, ja Maa järisee -elokuvaa Vardan debyyttiin yhdistää niiden miljöön keskittyminen kalastajakylään, mutta muoto-, rakenne-, teema- ja sommittelytyyliltään kyseessä on neljä hyvin erilaista elokuvaa. Luokittelijoiden ansa raukeaa viimeistään kun Agnès Varda itse kirjoittaa: “En tiennyt mitä elokuva oli, 
koska en ensinnäkään koskaan käynyt elokuvissa ja 25-vuotiaana olin nähnyt korkeintaan 20 elokuvaa… Tein sen (La Pointe-Courten) kuin runon, joka jätetään pöytälaatikkoon ja jota katsotaan uudentaan vasta vanhana. Siinä oli kuvia ja sanoja. Mutta en ollut koskaan nähnyt elokuvakameraa, en studiota enkä elokuvatyöntekijöitä.”
Verrattuna Maa järisee -elokuvaan La Pointe-Courte on valokuvauksellisempi, visuaalisesti tyylikkäämpi, mutta sen sartremaisesti vaikuttunut sisältö on pinnallisempaa, sen ajattelu on paljon lapsekkaampaa ja enemmän vieraantuneempaa kuvaamistaan kohteista edellä mainittujen syiden takia. Voin tietysti olla väärässäkin, kuten Fellini sanoo Fellini on Fellini -kirjassaan. Vaikka 
kalastajakylän ihmisten yksinkertaisen dialogin avulla pidetään homma jokseenkin maanpinnalla, sisällön, eli lähestymistavan, tasolla se häviää sekä Maa järisee -elokuvalle että Matkalle Italiassa, ehkä juuri sen ranskalaisuuden takia.
Kissa toimii A. Vardan elokuvan sävelenä, iteraationa, intonaationa, toistona, kohottavana motiivina, ikuisena ulkopuolisena katselijana, laiskana osallistujana, kuumuuden kollina. Hän näkee kaiken; hän näkee kuinka työläisten, yrittäjien, eläkeläisten, kotiäitien, kalastajien, bakkanaaleissa hyljättyjen pikkukakaroiden ja merimiesten arkea häiritsevät lakkaamatta viranomaisten keskeytykset, taukoamaton byrokraattinen tarkkailu (jotkut byrokraateista jopa tietävät toteuttavansa maailmanlopun suunnitelmaa!). Kissa näkee lapsen kuoleman, kissa näkee väkivallan, kissa näkee orjuuden, kissa näkee paradoksit, kissa näkee filosofien syvyyden läpi kuin puhtaan, raikkaan ilman, ja ennen kaikkea kissa näkee sen, minne ollaan menossa (hautaan) ja mistä ollaan tulossa (kiveksistä).
Kissa näkee, että byrokraatti on vain ihminen, kuten parasiitti on parasiitti, ja että he kaikki kiehuvat muutoksen yhtämittaisessa poreammeessa ja sitä muutosta säveltävät valinnan lajit. Hän näkee tämän kaiken, mutta hän ei tule kertomaan siitä mitään. Sen sijaan että tämä ainut tosi anarkisti kaikista maailman olioista sitten ameeban, kruunattaisiin vaikka maailman valtiaaksi, hukutetaan hänet tervaan ja häntä kohti lyödään känninen nyrkki. Näemme hänen kurkistavan aidan raosta, löhöilevän kesähelteessä kukkaruukussa, juoksevan leppoisasti pihan poikki kuin omaten tuhansien jumalten 
viisaudet… miksi niin? Blaa blaa. Lopuksi kasa kissanpentuja heitetään jokeen jokiveneestä, sillä helteessä he eivät selviäisi. Mutta sentään yksi pelastuu, pienen pojan ansiosta…
Agnès Vardan ja Alain Resnais’n huikean poeettis-filosofis-kafka-rafkamaisen pieneen William “pahvinmakuinen” Faulknerin Villipalmujen muotokokeilua plagioivaan mestariteokseen sopisivat Charles Baudelairen valtavat sanat: “Kaikki se mikä syntyy ilman vaivannäköä ja tulee Jumalasta riittävät suuren runoilijan rakennusaineiksi”, vaikka siinä ei ole vielä läheskään mitään sellaista taiteellista kypsyyttä ja tarkkanäköisyyttä kuin esimerkiksi leikkaavan Resnais’n elokuvissa Yö ja usva, Patsaatkin kuolevat, Van Gogh, Maailman kaikki muisti, 
Gauguin, Guernica (luottelematta näitä elokuvia paremmuusjärjestyksessä).
Nämä kaikki edellä mainitut kiekot ovat vasta alkusoittoa ja itse asiassa tehty jo ennen La Pointe-Courtea! tulevien töiden Hiroshima rakastettuni, Amerikan setä, Viime vuonna Marienbadissa, Rakastan sinua, rakastan sinua tai Sota on loppunut nerokkuuden kavalkadissa ne kalpenisivat. Mutta mielestäni taitaviin elokuvantekijöihin, kuten kirjailijoihinkin ja maalareihin pätee ajatus siitä, että he tekevät lopulta vain yhden teoksen ja kaikki siitä on aistittavissa jo heidän ensimmäisessä työssään: Siksi on turha vähätellä niitäkään töitä, joissa muotoa ei olla aivan täydellisesti vielä löydetty. Muoto kun ei ole yhtä kuin sisältö ja sisältö on yhtä kuin tyyli, eli ajatuksen ylivoima. Tässä on silti muistutettava, että vielä se, että ajattelee ei suinkaan ole todistus siitä että on olemassa! Mutta voin olla väärässäkin, kuten Fellini sanoo, vaikka sillä onko väärässä vai oikeassa ei ehkä ole mitään merkitystä. Siitä ja kaikesta huolimatta: jos joku vielä löytää Taiteen tämän maankamaralta piilopaikasta, saa kiikuttaa sen eteeni, niin annan sille mojovan potkun perseeseen.