La femme d’à côté (1981)

Tekniikan taituruus käy ilmi jo ensimmäisestä tenniskentän edessä tapahtuvasta kohtauksesta. Siinä elokuvan kertoja esittelee tarinan alun. Tunnelma on kuin jossain halvassa ranskalaisessa kioskijännärissä, johon Alfred Hitchcock olisi voinut tarttua intohimolla ja älykkyydellä, ei sillä että ne puuttuisivat tästä elokuvasta, ja hioa siitä esiin omien perversioidensa kudelman. Tenniskentän nainen sanoo, että kaikkea ei näe lähikuvassa, jolloin kamera ajaa tyylikkäästi taaksepäin ja hänen jalkaproteesinsa paljastuu. Tenniskentästä tulee elokuvassa motiivi, miljöö johon palataan alituisesti, kuin jokin ruumis jota elokuva kiertää lakkaamatta.

Tarinan asetelma on perinteinen: entiset rakastavaiset tapaavat sattumalta, kun toisen aviomies on ostanut asunnon salaa toisen kodin vierestä. Menneisyyden rakkaus syttyy uuteen liekkiin katsekontaktin välityksellä. Alkaa syrjähyppyjen rykelmä, salailua, yhdessäoloa tai totaalista välttelyä. Sakari Toiviainen kirjoittaa: ”Truffaut’n maailma on moniulotteinen, siinä on sekä selkeyttä että syvyyttä, elämän perustavia kysymyksiä. Hänen näkemyksensä on romanttinen, mutta se on sitä aidosti, tunteiden liikkeitä yksinkertaisesti ja täsmällisesti rekisteröiden.”

Fanny Ardantin otsan hienoiset vaot, untuvasuu, johon tahtoisi sukeltaa ja hiukset, jotka ovat se vaahto, josta Venus syntyi vs. Gerard Depardieun omissa ajatuksissa liihottava, neuroottinen ja koomisuuteen asti häikäilemätön käytös. Andre Bretonin Hullu rakkaus on ollut mielessä kuvauspaikalla, mutta myös Alfred de Muset’n sanat tuntuvat kuohuvan läpi elokuvan: ”Ainoa totuus maan päällä on rakkaus vailla järkeä.” 

Fanny Ardantin Mathilden hulluus tiivistyy hänen nenänvartensa yläpuolelta pilkistävään hikihelmeen. Hän tukahduttaa oman hätänsä kuvitellen, että se poistuisi, kieltää ahdistuksen ja rakkauden ja joutuu kohtaamaan ne kaikki äkkinäisesti iskevän huimauksen lailla. Tukahdutettu polte iskiessään parkkipaikalla katalepsian persoonallisuudella saa hänet pyörtymiskohtauksen valtaan.

Truffaut kuvaa ulkoisesti kauniita ihmisiä, joiden sisältä löytyy tiedostamatonta epätoivoa, arpia, mätää. Ihmisiä, joiden näennäisen onnen, hyvännäköisen ulkomuodon ja taloudellisesti vakaan aseman alla jäytää epävakaa minuus. Hän kuvaa neurooseja, joita omistavat ihmiset porvarillisessa yhteiskunnasta ja jotka täyttävät nykyaikana psykiatrien vastaanotot. Kuten Kurt Vonnegut sanoo: ”Mielenterveystyöntekijät ovat eri aikoina ja eri puolilla maailmaa todenneet, että heitä pyydetään tekemään onnellisemmiksi täysin terveitä ihmisiä, joita ympäröivä kulttuuri ja yhteiskunta on tullut hulluksi.”

Afroditen ja Thanatoksen erottamattomuus kulkee läpi elokuvan mitä luonnollisimpana teemana ohjaajalle, joka teki Pehmeän ihon. Myös Proust ymmärsi sen, mitä tuskaa rakkaus pystyy aiheuttamaan, kirjoittaessaan esimerkiksi näin: ”Rakastettu on vuoron perää tauti ja lääke, joka auttaa taudissa ja pahentaa sitä.” Lause tuntuu tiivistävän tämän elokuvan oivallisesti. Mutta Truffaut’n elokuva huolimatta ulkoisen muodokkuuden ja sisäisen haurauden sotaisasta ristiriidasta, taidokkuudesta ja saumattoman tekniikan näkymättömyydestä – orkestroinnista ja selvänäköisen elokuvantekijän ristiriitaisten teemojen tasapainottelusta, musiikin kuohahtavuudesta (miksausta tehdessä Truffaut’lla, George Deleruella, Martine Barraquella ja kumppaneilla on varmasti ollut mielessä se Howard Hawksin tokaisu, että mestarillinen elokuva tarvitsee vain viisi hienoa kohtausta), adagion, allegron ja parkaisujen synteesin tiivistymisestä kaikkien edellä mainittujen kanssa saumattomaksi emergenssiksi, on silti kuin useampi porvarillinen elämä. Pinnalta, ja melkein aina sisältäkin, mitäänsanomaton.

F. Truffaut tuntuu tekevän samankaltaisia psykologista realismia (Claude Autant-Laran Maailman vanhin ammatti, Punaista ja mustaa, Yves Allégret’n Pikku pyhimys harhateillä, Yksi on liikaa, Jean Delannoyn ja Marcello Paglieron Kohtaloita ja niin edes päin, kaikki nimiä, jotka Cahiers Du Cineman kriitikot pyyhkivät surutta historian limakaivoihin), joka korvasi, tosin vain väliaikaisesti, ranskalaisessa elokuvassa runollisen realismin (Jean Vigon L´Atalante, Jean Renoirin Ihmispeto, Pelin säännöt, Suuri Illuusio, Boudu, Virta, Marcel Carnén Paratiisin lapset, Sumujen laituri ja niin edes päin) ja tyrehdytti sen suuruuden ajat tasapaksulla banaaliudella, ”laatuelokuvia”, joita vastaan hän vuonna 1954 vasta 22-vuotiaana hyökkäsi artikkelissaan Une certaine tendance du cinema francais eli suomeksi Eräs ranskalaisen elokuvan suuntaus. Siinä Truffaut kirjoittaa eritellessään Aurenchen ja Bostin työtä:

 ”In their view, every story must include characters A, B, C and D. Within that equation, everything is articulated according to criteria known only to themselves. People jump into bed with each other according to a well-organised symmetry, some characters are written out, others are thought up, and the script gradually departs from the original and becomes a shapeless but brilliant whole: a new film, step by step, ceremoniously enters the pantheon of the Tradition of Quality.” *

Ja sitten 27 vuotta myöhemmin hän tekee melkein samankaltaisen elokuvan, jota kuvaus sivuaa, Antti Alasen mukaan ”tuhoisan intohimon tragedian”. Poetiikasta on siirrytty proosallisuuteen, nuoruudesta siirrytty vanhuuteen. F. Truffaut kuvaa keskiluokkaa ja heidän sisäisiä tuskiaan aavistamatta sitä, että keskiluokasta on mahdoton tehdä kiinnostavaa elokuvaa, vaikkakin Luis Buñuel Tuhon enkelissä ja Porvariston hillityssä charmissa tekikin niin. Kysymys kuuluu: Miksi pitäisi kuvata vaaleiden huoneiden harmittomia sänkyjä, petoksista aiheutuvaa tuskaisuutta ja kuvottavaa itsesääliä, kun kamerat voi suunnata henkisiin liekkeihin, kaduille ja räkäisiin betonikortteleihin joissa kampurajalat ja rammat kouristelevat olevaisuuden puutos- ja täyttymistiloissa, jossa kohtaa viina-aaltojen huuhtomia kasvoja, absesseja, scarlatinaa, morfiinilla huumattuja merimiehiä? Elämässä on liian vähän aikaa angstiin, vaikka sen luultaisiinkin olevan intohimon seurausta. Kohtalokas nainen on varmasti taidokas ja ammattimaisesti tehty työ. Siinä ei ole paljon puutteita, eikä mitään muutakaan.

*Artikkeli on luettavissa kokonaisuudessaan täältä.