Maa: Turkki
Genre: Rikos
Ohjaus: Natuk Baytan
Käsikirjoitus: Safa Önal
Kuvaus: Orhan Kapkı
Näyttelijät: Cüneyt Arkın, Bilal İnci, Aliye Rona, Perihan Savaş, Turgut Özatay, Nejat Özbek
Kummisetä on monessa yhteydessä äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Sen gangsteriestetiikassa on jotain, jossa valtavirta sekä kriitikot ovat yhtä mieltä. Suuren arvostuksen ja suosion vuoksi ei olekaan yllätys, että turkkilaiset ovat tehneet elokuvasta oman kalkkunansa. Elokuvan ohjauksesta vastasi Natuk Baytan, joka oli tullut tunnetuksi eeppisten seikkailuelokuvien ohjaajana. Kummisedän roolissa nähtiin itseoikeutetusti Cüneyt Arkın. Baytanin ja Arkınin yhteinen elokuvahistoria juontaa aikansa nimenomaan seikkailuelokuvien ajalta. Tästä johtuen Kılıç Bey on ainakin kuriositeettina mielenkiintoinen elokuva.
Kılıç Beyn tarina ei mene aivan yksiin Coppolan Kummisedän kanssa. Arkınin esittämä Kılıç esitellään katsojalle oikeudenmukaisena johtajana, joka tukee vähäosaisten tarpeita, vierailemalla nimeään kantavassa orpokodissa ja antamalla leluja lahjaksi tuntemattomille lapsille sekä pitämällä huolta kuolleen ystävänsä tyttärestä. Kılıçin toiminta herättää paheksuntaa muissa mafiapiireissä ja hänen hyväntahtoisuutensa saa toisten perheiden johtajat raivon partaalle. Niinpä hän saakin palkkatappajat kintereilleen.
Kuten totesin, Kılıç Bey ei ole suoraviivainen kopio, vaan se varastaa asioita sekä ensimmäisestä että toisesta Kummisedästä. Tästä huolimatta tarina on yllättävän eheä kokonaisuus. Tosin paikoitellen poukkoilevat leikkaukset ja värimaailman muutokset tuovat siihen koomisuutta, samalla hajottaen katsojan keskittymistä. Suorasukaisuus olisi kaivannut tarkempaa leikkaustyötä, koska kyseessä ei ole tarpeeksi sekava elokuva, jotta sitä voisi mitenkään verrata Inançin ja Arkınin psykedeliasekoiluihin. Baytan on ohjaajana selkeästi Inançia määrätietoisempi ja valmiimpi tekemään vakavia elokuvia. Suurimmaksi ongelmaksi tässä muodostuu se, että koko muu tekijätiimi on täynnä kädettömiä amatöörejä.
Vedetään vähän takaisin, sillä Arkın tietysti on karismansa kanssa vahvasti läsnä. Hänen roolisuorituksensa mafiapomona on elokuvan tyylikkäin. Arkınin viileät katseet ovat mitä parhaimpia, kun kyseessä on sympaattinen, mutta samalla arvaamaton henkilöhahmo. Kılıç tuntuu myös olevan joku epämääräinen välimuoto Vito ja Michael Corleonesta. Tämä on jokseenkin hämmentävää, koska se tekee hänestä kummallisen sekoituksen vanhaa viisautta sekä nuorta temperamenttisuutta. Muiden roolien osaltaKılıç Bey on pettymys. Tietysti viiksekkäitä pahiksia on paljon, mutta he eivät ole sitä niin sanottua turkkilaista kermaa. Elokuva olisi kaivannut vähintään Hüseyin Peydan juonittelemaan ja yrmyilemään.
Turkkilaisen elokuvan ollessa kyseessä on varmaa, että tekijänoikeuksia rikotaan. Siksipä ei olekaan yllätys, että Nino Rotan säveltämää Puhu hiljaa rakkaudesta -kappaletta käytetään paljon. Melko karu temppu. Kaupan päälle äänitysjälki on korvia särkevän huonoa ja soittohetket äärimmäisen epäkorrekteja. Muiltakin osin elokuvan äänimaailma on jopa turkkilaisella mittapuulla aivan järisyttävän surkea. Kummisedän tunnari ei jaksa toimia kuriositeettina, koska kyseessä on hyvin yllätyksetön ääniraita. Hetken ajan siitä saattaa saada revittyä huumoria, mutta lopulta se vain alkaa ärsyttää.
Lopputuloksena Kılıç Bey on suuri pettymys. Se ei sisällä lainkaan ikimuistoista tomintatykitystä: Oikeastaan se ei sisällä edes yhtä ainoaa kunnon toimintakohtausta, jossa Arkın huutaisi ja mäiskisi kasapäin pahoja poikia kumoon. Kaiketi tässä on yritetty vähän liikaakin tehdä oikea elokuva. Tämä on todella harmillista, sillä ronskimmalla sekoiluotteella Baytan olisi voinut tehdä tästä psykedeelisen version gangsteriklassikosta. Nyt koko hommasta jää tympeä fiilis. Katsojille oli tarjolla turkkilainen herkkulautanen, mutta sen sisältämä kalkkuna-annos on liian tuhtia, jotta siitä voisi nauttia.