Halloweenin ratoksi olen koonnut epäonnisen kolmentoista lyhärin verran suosikkejani kauhuanimaation kieroutuneesta maailmasta.
Animaatio ja kauhu on aina ollut sidoksissa toisiinsa. Etenkin tekniikkana efekteille se on ollut perinteisesti yksi kauhuelokuvien pääelementeistä. Georges Méliès‘n stop trick -elokuvista lähtien lukemattomat pahikset stop-motion-hirviöistä nykyajan digihirvityksiin ovat animoituja.
Merkittävin yhteys nykypäivänä animaatiolla ja kauhulla on videopeleissä, joista löytynee suurin osa kauhuanimaation K-18 -merkityistä julkaisuista. Ellei pengota japanilaista hentai-osastoa. Anime- ja etenkin hentai-tyyppinen kauhu on usein hieman kaukana kauhugenrestä, aivan kuten pitkä liuta kosmeettisesti kauhuromantiikalla ratsastavia, ison rahan animaatioita.
Kauhu mielletään yleensä fiktiiviseksi näytelmäelokuvaksi, mutta kauhua kokee vähintään yhtä vahvasti muiden audiovisuaalisten taiteiden parissa: Animaation, dokumenttielokuvan ja videopelin, miksei teatterin, sirkuksen ja musiikinkin. Perinteinen kauhuelokuva on oikeastaan jäänyt hieman junnaamaan, joskin animoitua kauhuakin leimaa vahva digitaalisen aikakauden tunnelmattomuus.
Turhan usein näytelmäelokuvissa on ongelmana yksinkertaisesti huono ja epäuskottava näytteleminen. Dokumenttielokuvia katsoessa herkistyy ihmisten aidoille tunteille. Animaatioelokuvissa hahmot saadaan juuri niin uskottaviksi kuin niiden luoja pystyy ne tekemään. Animaatioelokuvan maailma on muutenkin vahvasti omansa. Niiden lavasteisiin voi uppoutua painajaismaisena tilana aivan erilailla.
Vanhan koulukunnan painostavat syntikkasoundit. Rujolla tavalla äärettömän kauniit tekniikat luoda tarinaa ja valta ohjailla hahmoja. Animaatioelokuvan leikkaaminen on myös täysin erilainen prosessi kuin näytelmäelokuvan. Kauhuanimaation suurin legendakin, Jan Švankmajer, hylkäsi rakastamansa teatteritaiteen aiemmin halveksimaansa elokuvailmaisuun vain leikkauksen antamien mahdollisuuksien vuoksi.
Olen ollut itsekin aktiivinen ja innokas kauhuelokuvan kuluttaja, mutta genre osaa yksinkertaisesti liian harvoin uusiutua ja innovoitua. Uusia juttuja on löydettävä yksinkertaisesti jostain muualta. Animaation parissa työskentelen muutenkin tällä hetkellä niin paljon, että hyviä valintoja ei sieltä tarvitse paljon miettiäkään. Saadakseni listan tiivistettyä epäonniseen kolmeentoista, joutui myös luopumaan monesta hyvästä.
Seuraavassa siis kolmetoista painostavaa, kammottavaa ja vainoavaa animaatiolyhäriä, joissa tekninen taituruus ja äänimaailmallinen äly toimii saumattomasti. Tekniikalla pystytään paljonkin vaikuttamaan tapahtumien tehokkuuteen ja joissain tapauksissa se riittäisi itsessäänkin.
Alkukuvien käyttö olisi suotavaa muillekin kuin pelkille Pixar-pätkille. Käytän tässä listassa lyhäriä introna muille lyhäreille. Se on kokeellinen elokuva, joka johtakoon oikeanlaiseen tunnelmaan. Se asettaa tarvittavan tunnelman seuraavia narratiivisia kauhuelämyksiä varten, sillä nimenomaan tunnelmanluonnista ja painostavasta ilmapiiristä on nyt kyse shokeerauksen sijaan.
Intro – David Lynch: The Alphabet (1968)
The Alphabet on eroottispainajaismaista kauhukuvaa, jossa Marcel Duchampin dadakuvitelmien sattumanvaraisuutta muistuttavat, täydellisen sopusuhtaiset asetelmat kohtaavat konemaisuutta ja kauhukuvastoa kauniisti. Lähes kymmenen vuotta ennen Eraserheadia David Lynchin kauhupainosteinen maailma oli jo näin valmis. Jos The Alphabet taas tuntuu liian teennäiseltä ja halajaa jotain oikeasti häiriintynyttä, sitä David Lynch tarjosi vasta 35 vuotta myöhemmin; DumbLand: Get the Stick! (2002).
Ottaen huomioon kuinka järjettömän suosittu David Lynch on ollut sitten Twin Peaksin, on hieman outoa, kuinka vähälle huomiolle hänen lyhärinsä ovat jääneet. Playstation 2 -mainokset ovat jääneet mieleen, koska niitä tuputettiin kovalla volyymilla televisiosta. PS2-mainoksissa Lynch tuntui jo tekevän pastissia itsestään, eikä toisaalta edes kyennyt vainoavimpaan videopelimainokseen. Siitä myöhemmin.
I. Peter Foldes: La Faim (1974)
Kanadalainen La Faim on yksi ensimmäisistä tietokoneanimaatioista. Sen tarina on varoittava esimerkki ahneudesta ja ylensyönnistä, joskin katsojalta valahtavat paskat housuun jo painostavan ääniraidan ja kuumottavan vintage-CGI:n tähden. Alkukantaisessa tietokonegrafiikassa on oma vainoava puolensa. Se on epäuskottavan näköistä ja konemaisen lineaarista, mutta jo siksikin niin vaikuttavaa.
Alkukantaista tietokoneanimaatiota ovat ihmiset onneksi päässeet todistamaan niinkin vähän, että sitä katsellessaan se pystyy edelleen vaikuttamaan. Kaiken mässäilyn ja liikennihdän epäluonnollisuuden märehdittyään elokuva läiskäisee katsojalle todellisen terrorihien päälle vasta lopussa, juuri kun ajattelee, että elokuvan luomat pelkotilat muodostuisivat vain tekniikasta ja tunnelmasta.
II. Raoul Servais: Harpya (1979)
Raoul Servaisin elokuvan painajaismaiseen tunnelmaan vaikuttaa vahvasti piksallaatio, tekniikka, joka on jo itsessään hyvin käytettynä kylmäävä tapa esittää tarinaa. Piksallaatio tarkoittaa ihmisten animointia, jonka vuoksi totutun kaltainen liikehdintä tuntuu arvaamattomalta. Katsoja on tottunut näkemään elokuvissa ihmisen toimivan kuten oikeastikin ja täten piksallaatio kykenee pitämään katsojan koko ajan jännitystilassa.
Servais osaa hommansa taitavilla säikäytyskuvilla, demonisella harpyijallaan ja jatkuvalla otteella katsojan pelosta. Tarina on periaatteessa klassinen ja suorasukainen. Mies menee väliin kadulla näkemäänsä pahoinpitelyyn. Hän on nähnyt tilanteesta vain toisen puolen ja iskee luonnollisesti hyökkääjän kimppuun, saaden riesakseen uhriksi luulemansa alistavan syöjättären.
III. Jan Švankmajer: Down to the Cellar (1983)
Tsekkianimaation suurimpiin kuuluva Jan Švankmajer tunnetaan groteskeista stop-motion-elokuvistaan, joista Little Otik ja Alice ovat hänen pitkistä elokuvistaan parhaita. Hänenkin kohdallaan eräät merkittävimmistä on silti lyhäreitä. Niistä eräs vähiten huomiota saanut on Down to the Cellar, joka sisältää lähes olemattoman määrän animaatioita, mutta on avainelokuvia toisaalta juuri siksi.
Pieni tyttö astelee pimeään kellariin kori kädessään. Siellä tapahtuu kummallisia, kammottavia asioita. Tyttö astelee pidemmälle, vaikka vähän pelottaakin. Animoitua ei ole kuin takaisin laatikkoon kipuavat perunat, hiiltä miehen päälle lapioiva lapio ja muutamat nälkäiset nahkakengät. Siksi efektin tehokkuus on sitäkin voimakkaampi. Jos animaation mestari on ennestään täysin tuntematon, kannattaa alkaa tai jatkaa klassikoilla Dimensions of Dialogue, Meat Love ja Flora.
IV. Georges Schwizgebel: Ravissement de Frank N Stein (1982)
Tuhannen ja yhden yön tarinoissa on tarina, jossa sankarin on ylitettävä vuoristopolku saavuttaakseen jotain, mutta polun varrella on kivisiä hahmoja: Patsaita, jotka kiroavat ja rienaavat ohikulkijoitaan. Jos matkaaja vilkaisee heihin, tai kääntyy ympäri, hän muuttuu kiveksi. Tässä elokuvassa on samanlainen fiilis ja pelko kuin tuossa tarinassa.
Elokuvan graafinen tyyli muistuttaa erehdyttävästi first-person viewiä videopeleissä. Erona liikkeen hallitsemattomuus. Katsoja on elokuvan luojan armoilla, ja luoja haluaa katsojansa etenevän luolastossa huone toisensa jälkeen. Jokainen huone eroaa aavistuksen verran edellisestä.
Kaikki on vielä mukavaa, kunnes ohitse alkaa painaa hitaasti liikkuvia, kasvottomia hahmoja. Katsoja ei näe tai pysty seuraamaan heidän liikkeitään kameran ajaessa pelkästään kohtisuoraan. He voivat olla millä hetkellä tahansa katsojan takana tai vieressä. First-person view on harvoin käytetty, oikeasti toimiva, tehokeino elokuvissakin. Suuri merkitys on myös soundtrackin vapaasti vellovalla synteettisellä kaaoksella.
V. Tim Burton: Vincent (1982)
Tim Burtonin työskennellessä vielä Disneyllä, Topin ja Tessun parissa, hän halasi rakastamansa esteettisen kauhukuvaston pariin ja saikin lopulta rakkaan Vincentinsä valmistettua. Edgar Allan Poe ja Vincent Price yhdistyvät Burtonin elokuvassa tavalla, jota hän ei ole oikeastaan koskaan enää ylittänyt. Vincent on Burtonin täydellisin elokuva, kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kliseisyydessään.
Hänen pitkät elokuvansa Ed Woodiin asti lukeutuivat yhdysvaltalaisen viihteen kärkeen, mutta tavaramerkiksi noussut saksalaista ekspressionismia mukaileva goottiromantiikka on esikaupunkialueiden idylliin yhdistettynä parhaimmillaan tässä. Burton-näyttelyssä Prahassa paljastui myös pitkä liuta potentiaalisia suunnitelmia Vincentin malliin, jotka eivät ikävä kyllä saaneet isojen produktioiden tieltä koskaan tuulta alleen.
VI. Jacques Drouin, Bretislav Pojar: Nightangel (1986)
Tsekkiläinen animaatiolegenda, Bretislav Pojar, ja lähes ainoana maailmassa eurooppalaista pin screen -tekniikkaa ylläpitävä kanadalaisen animaatiokoulun kasvatti, Jacques Drouin, yhdistivät voimansa ja tekniikkansa yhdessä kaikkien aikojen hienoimmista audiovisuaalisista teoksista. Nightangel on kylmääviä tuntemuksia luovaa, inspiroivaa katseltavaa, upean aavemaisella musiikilla.
Maagisesti odottavaa tunnelmaa huokuvassa, visuaalisesti aistillisessa stop-motion-nukkeanimaatiossa päähenkilö menettää onnettomuudessa hetkellisesti näkökykynsä. Sen vuoksi hänen sokeat tuntemuksensa avautuvat katsojille mustavalkoisella neulatekniikalla säestettynä, luoden tarinalle ainutlaatuisen maailman. Romanttisen kammottava ja kaunis elokuva.
VII. The Quay Brothers: Street of Crocodiles (1987)
Quayn veljekset ovat amerikkalainen duo, joka innostui niin paljon eurooppalaisesta tavasta käsitellä animaation mediumia, että he muuttivat tänne pysyvästi tekemään elokuvaa ja opettamaan. Pääosin tsekkiläisestä animaatiosta, Jan Švankmajerista, sekä stop-motionin suurimmasta pioneerista, Ladislav Starewiczista, inspiroitunut pari on ennemminkin pastissien luoja kuin tyylin täydellistäjä.
He vievät näkemänsä ajatukset ja kuvastot loppuun. Ehkä juuri siksi he jäävät aavistuksen verran autenttisen slaavianimaation jalkoihin. Parhaimmillaan veljekset olivat alkuaikoinaan, luoden pohjan omalle visuaaliselle tyylilleen teoksellaan Street of Crocodiles, joka on verrattain hidastempoinen ja odottava, mutta lopulta palkitseva elokuva. Jopa eurooppalaisiin standardeihin nähden se sisältää karmaisevan hienoja nukkehahmoja.
Mainostauko – You Cannot Beat Us (1987)
Nintendon historiasta löytyy omat kyseenalaiset hetkensä, ollakseen markkinoitu niin vahvasti lapsiyleisölle. Yksi mielenkiintoisimmista vedoista on Australian markkinoille suunnattu mainos, jossa pelien hahmot vanhakantaisella, kolmiulotteisehkolla animaatiollaan täyttävät koko ruudun, hokien hyvin uhkaavaan sävyyn, ettet voi voittaa heitä. Menestystä tuo legendaarinen konsoli ei ikinä saavuttanut sillä mantereella.
VIII. Paul Berry: The Sandman (1992)
Saksalaista ekspressionismia mukailevan goottikauhun nukkumattina on vääräleukainen ja ilkeännäköinen veijari, jonka pieni poika pelkää saapuvan hänen luokseen, jahka loputtomalta tuntuva matka petiin on vihdoin taitettu.
The Sandman on kohtalaisen tyly ja armoton veto, joka avasi ohjaajalleen ovet Burtonin ja Henry Selickin liigaan. Paul Berry ehti The Sandmanin jälkeen osallistua animaattorina elokuvien Painajainen ennen Joulua ja Jaakko ja Jättipersikka tekoon, kunnes kuoli vain 40 vuoden iässä. Berry olisi aivan hyvin voinut olla tänä päivänä Coralinen kaltaisista vedoista vastannut mestari, jos vain olisi saanut elää elinajanodotusten mukaisesti.
IX. Alexandre Bubnov: Clinic (1993)
Toistaiseksi yksi viimeisistä mestarillisista ukrainalaisista elokuvista, Clinic, lainaa reippaasti Nikolai Gogolia, ennen kaikkea hänen teostaan Viy. Painajaisen ja valveellisen unettoman tilan välimaastossa tapahtuvat kuvat fyysisesti väkivaltaisilla klinikoilla käyvät väkisinkin iholle. Clinic on terrorisoivan painajaismaista ja graafista kauhuväkivaltaa pursuava koettelemus.
Kaikki animaatio kuoli suureksi osaksi Euroopassa 1990-luvun taitteen geopoliittisten muutosten johdosta. Siitä kärsi monen muun hienon animaatiokulttuurin mukana myös ukrainalainen koulukunta, joka oli juuri alkanut kukoistaa. Kievnauchfilmin ja Borisfen-S-studion teoksista kannattaa tarkistaa ainakin: Michael Titovin The Meeting (1984) ja The Battleground (1986), Nazim Tulyakhodzayevin There Will Come Soft Rains (1984), Sergei Kushnerovin 9½ Minutes (1993) ja lopulta Alexander Bubnovin Blue Beard’s Last Wife (1996).
X. Robert Morgan: The Man in the Lower-Left Hand Corner of the Photograph (1997)
Robert Morgan on vanhoja kauhukuvia kunnioittaen, stop-motionin standardeja esille tuova Quay-veljesten harrastelijaversio, jonka uran alku oli ihailtavan kompromissitonta. Morganin suurin mestariteos, ja pitkähkön nimen otsakkeekseen saanut The Man in the Lower-Left Hand Corner of the Photograph, alkaa ikimuistoisesti luikertelevasta ruumismadosta. Siitä onkin hyvä pudottaa muumiomaisia naamanpiirteitä omaavaan keskushenkilöön.
Morganista on sittemmin kasvanut puoliammattimainen tekijä kauhun saralla, eikä alkukantaisen mädännäisiä kuvia enää voi odottaa, vaikka kauhuelokuvan genren ideana olisikin olla pudottamatta pelistä primitiivistä kauhun ja kuvotuksen luomisen taitoa. Tässä elokuvassa pääsee kuitenkin nauttimaan inhottavan kalseasta ja toivottomasta maailmasta.
XI. Piotr Sapegin: One Day a Man Bought a House (1998)
Humoristinen, poelaisen runollinen, klassisen jännittävä kauhutarina syrjäiseen taloon muuttavasta miehestä, joka yrittää päästä eroon taloksi asettautuneesta rotasta. Kyynisen huvittavalla kertojaäänellä varusteltu moderni mestariteos on listauksen komediallisin valinta. Mustan huumorin ytimeen tuore katsoja päässee vasta kauhutematiikan vieraannuttaessa itsensä ylitseampuvalla surrealistisuudellaan.
Norjalaistuneen, alkujaan venäläissyntyisen, Piotr Sapeginin elokuvassa on hyvin vahva poemainen lyyrisyys. Ohjaajalla on ilkikurinen tapa kertoa tarinaa ja leikitella katsojalle luomiensa mielikuvien kanssa. Kertojaääni vain vahvistaa leikittelyn tunnetta. Huumorillisesta sävystään huolimatta, haastaisin mielellään vasta uuteen taloon muuttaneita arvottamaan elokuvan luomia tuntemuksia.
XII. Suzie Templeton: Dog (2001)
Suzie Templetonin reilu viisiminuuttinen tiivistää parhiten, ettei nukkeanimaatiossa ole kyse leikistä. Dog lähestyy lapsen kokemaa pelkoa ja kauhua havahduttavalla tavalla. Se ei tule lähtemään mielestä. Se ei päästä helpolla. Isä tuudittaa uneen pienen poikansa toteamalla, ettei hänen äitinsä kärsinyt lainkaan. Valot sammuvat ja poika jää yksin sängynvastaiseen tapettiin tuhriutuneiden roiskekuvioiden kanssa.
Dog on paha elokuva. Se kertoo väkivaltaisesta luovuttamisesta, tuhon levittämisestä vastoin tahtoaan, neuroottisesta sairaudesta, jonka uhriksi joutuvat viattomat. Toivonpilkahdukset tai häivähdyskään mustaa huumoria eivät kuulu Templetonin elokuvaan. Elokuva voi jättää epämukavan kalseat tunnelmat vielä pitkään tämän Halloween-matinean jälkeen.
XIII. Charles Burns: Fear(s) of the Dark -episodi (2007)
Kauhuepisodeista koostuva animaatioelokuva Fear(s) of the Dark on epätasainen kokonaisuus, vaikka kunnianhimoinen ja arvostettava lajissaan onkin. Sarjakuvataiteilija Charles Burnsin alkupäähän sijoittuva pätkä on episodeista omaa luokkaansa. Hyvin vahvasti William Friedkinin Bugin ja David Cronenbergin Kärpäsen henkisellä hiipivällä hyönteiskauhulla mennään.
Nuori ja arka poika on äidiltään salaa pyydystänyt ja kadottanut omituisen hyönteisen sänkynsä alle. Hän on kuulevinaan haamusirinää vielä vuosienkin päästä. Kun hän saa ensimmäistä kertaa ihastuksensa sänkyyn, alkaa tämä pian käyttäytyä omituisesti. Elokuva on paranoiaa ja klassista novellikauhua animoituna synkän sarjakuvamaiseen muotoon.
Outro – Don Hertzfeldt: Clown In the Dumps (2014)
Don Hertzfeldt on merkittävin yhdysvaltalainen indie-animaation tekijä, ja myös viimeisin animaatiotaiteilija, joka on päässyt luomaan Simpsoneihin uuden sohva-gagin. Alusta asti toistuvan vitsin variaatioista on tullut yllättäen yksi sarjan ainoista anekdoottisista ja taiteellisista puolista. Surkuhupaisaa. Vielä surkuhupaisampaa on Hertzfeldtin tributoivan animaation sisältö.
Avaus on ironisen kriittinen koko sarjan jatkumista ja tuotteellistamista kohtaan, aivan kuten Banksynluoma alkutunnari oli animaatiotuotannon etiikkaa kohtaan. Simpsoneiden perhe, kymmenien tuhansien vuosien päästä hokee edelleen aivottomana samoja iskulauseita ja rahastavat sisällöttömällä brändillään, kuten ovat tehneet jo vuosien ajan. Silti sarjan jokaisen aivottomimmankin jakson näkee useampi kuin tällä listauksella olevat elokuvat yhteensä.
Bonus – David Dutton: The Shining 8-Bit Cinema (2013)
Bonus kauhusession jälkeisenä kevennyksenä. Bittitaiteen suurimpiin helmiin kuuluva, Maniac Mansionia mukaileva versio Hohdosta. Animaatio on osa CineFix-tubettajien 8 Bit Cinema -sarjaa, joka on poikkitaiteellinen kunnianosoitus elokuville ja vanhan koulukunnan videopelitaiteelle.
Stanley Kubrickin Hohto on kieltämättä kaikkien aikojen kauhuelokuva. Sitä on lainattu ja parodioitu loputtomiin ja viimeistään tällä, kevyellä ja hyväntuulisella versiolla voi halutessaan saattaa Halloween-näytöksensä happy endingiin.