Julia Matinniemi, huhtikuu 2026, nro 1

Kurdistan on historiallinen ja poliittinen kokonaisuus, joka ei koskaan ole muodostunut yhtenäiseksi omaksi valtioksi. Kurdeja on arvioitu olevan 30–45 miljoonaa, mikä tekee heistä maailman suurimman kansan ilman omaa valtiota. Ottomaanien valtakunnan kaatumisen jälkeen Sevresin rauhansopimuksessa esitettiin mahdollisuus itsenäiselle Kurdistanille. Lopulta kuitenkin vuoden 1920 Lausannen sopimuksessa piirrettiin alueen uudet valtiorajat ilman Kurdistanin huomioimista. Tämä jakoi kurdialueet Turkin, Irakin, Iranin ja Syyrian valtiorajojen sisään. Kurdistan jakautuu neljään alueeseen: Bakur (Turkki), Basur (Irak), Rojhelat (Iran) ja Rojava (Syyria). Kurdikielen kaksi päämuotoa ovat kurmandji ja sorani.

Ensimmäinen kurdit valkokankaalla esittävä elokuva on Hamo Beknazaryanin Zare, armenialaisen elokuvahistorian toinen pitkä mykkäelokuva, vuodelta 1926. Zare on teoksena ja kulttuuriselta asemaltaan ristiriitainen. Osa kutsuu sitä merkkipaluuksi, sillä se tekee kurdit ensimmäistä kertaa näkyväksi elokuvan muodossa, ja täten näkyväksi aikana, jolloin heitä pyrittiin häivyttämään nuorten kansallisvaltioiden toimesta. Toiset kieltävät sen kategorisoimisen kurdielokuvaksi sillä perusteella, että ohjaajan intentio on ollut runsaasta kurdikulttuurin representaatiosta huolimatta esittää jesidikurdit rasististen stereotypioiden pohjalta.

Läpi 1900-luvun kaikki kansallisvaltiot, joiden rajojen sisällä Kurdistan on, ovat harjoittaneet politiikkaa, joka tavoittelee kurdien assimiloitumista valtakulttuuriin. Tätä on toteutettu esimerkiksi kurdin kielen käyttämisen kieltämisenä, taiteen sensuurina, kansallisuuksien pois ottamisena, pakkoevakuointeina ja kurdikylien kolonisaationa, kurdinkielisen opetuksen kieltämisenä, poliittisen vallan rajoittamisena sekä poliittisten ryhmittymien terroristeiksi leimaamisena. Yksi tämän politiikan kulminaatiopiste oli kurdien itsenäisyysliikkeen tuhoamista tavoitellut Anfal-kampanja: 80-luvun lopulla Irakissa toteutettiin 50 000–100 000 kurdin kansanmurha.

Kurdien kulttuuriin kohdistuva häivytyspolitiikka sekä konflikteja vilissyt vuosisata näkyvät kurdielokuvien olemattomuutena 1900-luvulla. Zaren ja seuraavan kurdit valkokankaalla esittävän elokuvan, kurdiohjaaja Yilmaz Güneyn ja turkkilaisen Zeki Öktenin Lauman, välillä on viisikymmentäkaksi vuotta.

Turkissa elokuvia tehnyt Yilmaz Güney on varhaisen kurdielokuvan keskeisin hahmo. Güneyn aikana kurdinkielisen elokuvan tuottaminen Turkissa, jossa kurdin puhuminen kouluissa, mediassa ja kaikilla julkisilla paikoilla oli kiellettyä ja kurdeja kutsuttiin ”vuoriturkkilaisiksi”, olisi ollut mahdottomuus. Turkin harjoittamaa politiikkaa vastustanut Güney kuitenkin toi kurdilaisuutta valkokankaalle, minkä vuoksi joutui uransa aikana usein napit vastakkain valtion kanssa.

Cagneyn, Bogartin ja Lancasterin työtä valkokankaalla ihaillut Güney aloitti uransa näyttelijänä turkkilaisissa toimintaelokuvissa, joissa hän esitti usein yhteiskunnan rakenteiden pakottamana väkivaltaan nojautuvia bandiittihahmoja. Hän nousi 1960-luvulla yhdeksi Turkin suosituimmista näyttelijöistä. Usein Clint Eastwoodiin verratun auteur-ohjaajan yhteensä 111 elokuvan ura kameran edessä ja takana on uskomattoman tuottelias ottaen huomioon, että hän eli vain 47 vuotta, ja näistäkin vuosista hän vietti yhteensä 12 vuotta vankilassa.

Güneyn läpimurtorooli oli vuoden 1959 elokuvassa The Fallow Deer, mutta nousukiito loppui lyhyeen. Hänet vangittiin pian elokuvan ilmestymisen jälkeen kahdeksi vuodeksi lukiossa kirjoittamastaan ”kommunistisesta tarinasta”. Tämä ei kuitenkaan nujertanut Güneyn uraa. Vuonna 1965 hän näytteli 21 elokuvassa, mainittuna vuonna Turkissa tehtiin 215 elokuvaa. 1960-luvulla Güney perusti oman tuotantoyhtiönsä Güney Filmcilik eli Güney Films. Güney vangittiin jälleen 1972 kytköksestä vastarintaliikkeeseen. Hän pääsi vapaaksi 1974 mutta joutui heti samana vuonna viimeistä kertaa telkien taakse saatuaan tuomion oikeistolaisen tuomarin murhasta yökerhossa. Kerrotaan, että Güneylla oli tätä tuomiota lusiessaan erikoislupa vierailla toisinaan elokuvateatterissa. Eräs tällainen visiitti vuonna 1981 päättyi siihen, että ohjaaja otti hatkat. Hän onnistui pakenemaan Sveitsin kautta Ranskaan. Maanpaossa hän leikkasi tunnetuimman teoksensa, Tien (1982), jonka hän oli kirjoittanut ja ohjannut vankilasta käsin salakuljettaen ohjeita assistentilleen Serif Görenille.

Vankilalomalla olevien kurdimiesten tarinaa kertova Tie voitti Cannesin Palme d’Or -palkinnon. Sen esittäminen oli kiellettyä Turkissa vuoteen 1999 asti, ja tällöinkin se saatiin esittää julkisesti vain versiona, josta kaikki kohtaukset ja dialogit, joissa kurdeihin viitataan erillisenä sorrettuna etnisenä ryhmänä, oli poistettu. Ristiriitaisesti, Tie on kategorisoitu ensimmäiseksi Palme d’Orin kilpasarjan turkkilaiseksi elokuvaksi. Elokuvan teon aikana Turkki oli sotilasdiktatuurin alla, jolloin vähemmistöjen oikeudet, etenkin aikanaan vuoriturkkilaisiksi kutsuttujen kurdien, olivat erittäin rajattuja. Vastarinta ja aktivismi valtiota vastaan leimattiin terrorismiksi, ja ne johtivat nopeasti vankilatuomioihin – tämä näkyy myös Güneyn jatkuvissa tuomioissa ja valtion linssin alla olemisessa.

Miten kurdilaisuus näkyy Güneyn elokuvissa, jos sitä ei saanut eksplisiittisesti esittää? Puhuessaan Laumasta, Güney sanoo: ”Lauma on kurdien historiaa, mutta emme voineet käyttää kurdin kieltä elokuvassa; jos olisimme, kaikki elokuvan teossa mukana olleet henkilöt olisi lähetetty telkien taakse.” Elokuvan dialogi onkin turkiksi, mutta esimerkiksi avauskohtauksessa kuullaan laulu kurdin kielellä. Kolme ratsastavaa miestä voidaan tunnistaa kurdilaisiksi heidän vaatteistaan. Laajat kuvat nivovat hahmot osaksi vuoristomaisemaa. Güneyn teoksissa kurdilaisuus on tuotu audiovisuaaliseen kieleen esimerkiksi turkinkielisessä dialogissa murteina ja ”läikkinä”, puvustuksella, eleinä ja maisemina. Hahmot esitetään usein laajakuvassa yhdessä maiseman kanssa yhdistäen ihmiset heitä ympäröivään maahan.

Monet kohtaukset esimerkiksi Tiessä tapahtuvat Itä-Turkin kurdialueella. Kolmen vankilalomalla olevan miehen tarinat tuovat esiin eri tavoin Turkin harjoittamaa vapauden riistoa ja kurdien asemaa Turkissa. Kontrolli on esitetty tarkastuspisteinä, passinsyynäyksinä ja sotilaiden vallankäyttönä. Tiessä, kuten muissakin Güneyn elokuvissa, kurdilaisuus ei ole koskaan eksplisiittistä, vaan rakentuu elokuvan eri osa-alueiden suhteesta toisiinsa. Kurdilaisuus saa muotonsa elokuvan eri osa-alueiden vihjeistä, runollisesta kerronnasta ja kuvien sommittelusta.

Güneyn viimeiseksi elokuvaksi jäi Ranskassa tuotettu The Wall (1983); hän kuoli vuonna 1984 Ranskassa. Hänen elämäntyönsä oli voimakas alkusysäys kurdilaiselle elokuvalle ja kurdilaisuuden representaatiolle valkokankaalla.

Siinä missä Yılmaz Güney joutui tuomaan kurdilaisuuden valkokankaalle epäsuorasti, 1900-luvun loppuun mennessä kurdilainen elokuva alkaa vähitellen siirtyä kohti avoimempaa itseilmaisua. Tämä ei johdu sensuurin katoamisesta, vaan poliittisten mannerlaattojen liikkeestä. 1990-luvun jälkeinen kurdielokuvan kehitys ja sen saama kansainvälinen huomio on liitetty yhteen vapautusliikkeiden vahvistumisen kanssa sekä kurdikysymyksen polttavuuteen kansainvälisessä politiikassa. Vuoden 1991 Persianlahden sota ja Yhdysvaltojen tunkeutuminen Irakin, Iranin ja Syyrian alueille kiinnittivät kansainvälistä huomiota kurdikysymykseen. Diaspora Euroopassa voimistui 1980- ja 1990-lukujen suurten muuttoaaltojen, minkä myötä kurdielokuva nousi voimakkaana esiin Kurdistanin ulkopuolella. Myös Turkin hinku päästä Euroopan Unioniin on esitetty syyksi kurdielokuvan määrän nousulle.

1990-luvun alkupuolella tehtiin filmatisointeja merkittävistä kurdien kirjallisista teoksista. Vuonna 1991 ilmestyi Ümit Elçin ohjaama Mem ja Zin, joka perustuu Ehmede Xanin samannimiseen, usein Romeoon ja Juliaan verrattuun kurdikirjallisuuden klassikkoteokseen. Samana vuonna ilmestyi Siyabend ja Xece, Sahin Gökin filmatisointi traagisesta kansalliseepoksesta.

Vuosi 1992 on merkittävä kurdielokuvan historiassa. Silloin ilmestyi A Song for Beko, joka tunnetaan ensimmäisenä pitkänä kurdinkielisenä elokuvana. Teoksen ohjasi laulajana ja säveltäjänä tunnettu Nizamettin Arıç. Arıç tuomittiin 1979 vankilarangaistukseen propagandan levittämisestä esitettyään kotikaupungissaan kurdinkielisen rakkauslaulun yleisön pyynnöstä. Aric onnistui saamaan turvapaikan Berliinistä ja välttyi vankilalta. Aricin ainoaksi jäänyt elokuva kuvattiin Armeniassa sen Kurdistania muistuttavan maiseman vuoksi.

Ensimmäinen Kurdistanin alueella kuvattu kurdinkielinen elokuva ilmestyi vuonna 2000. Bahman Ghobadin Juopuneiden hevosten aika voitti Cannesin Camera d’Or-palkinnon ja lisäsi kurdielokuvan kansainvälistä näkyvyyttä. Teosta on kutsuttu myös kurdilaisen kansallisen elokuvan aluksi. Iranissa työskennellyt Ghobadi aloitti elokuvauransa Abbas Kiarostamin assistenttina kurdikylään sijoittuvassa teoksessa The Wind Will Carry Us (1999).

Ghobadin Marooned in Iraq on vuoden 2002 poeettinen road movie, jossa joukko muusikoita ylittää rajan Iranista Irakin Kurdistaniin etsimään kaksi vuosikymmentä sitten rajan ylittänyttä Hanarehia. Kauniisti laulavan Hanarehin rajanylitys sijoittuu elokuvassa Iranin islamilaisen vallankumouksen vuodelle, jolloin naisten laulaminen julkisilla paikoilla kiellettiin. Mirza, Rojan ja Barat ajavat moottoripyörällä kurdikylästä toiseen kohdaten ihmisiä ja erilaisia sodan runtelemia kohtaloita. Elokuvassa huumori ja tragedia kietoutuvat inhimilliseksi kieleksi, joka kertoo kurdiyhteisön sinnikkyydestä ja yhteisöllisyydestä systemaattisen hävityksen alla. Marooned in Iraqin kontekstissa road movie symboloi kurdien liikettä ja migraatiota.

Turtles Can Fly ilmestyi vuonna 2004 ja oli ensimmäinen Kurdistanissa ilmestynyt elokuva Saddam Husseinin hallinnon kaaduttua. Elokuva on kuvattu pakolaisleirillä pitkälti amatöörinäyttelijöillä. Se sijoittuu Irakin sotaa edeltäviin aikoihin. Lapset keräävät Satellite-nimisen hahmon johdolla rahaa vastaan räjähtämättömiä miinoja Irakin ja Turkin rajalla. Rajan teema on yleinen Ghobadin filmografiassa; myös A Time For Drunken Horses ja Marooned in Iraq sisältävät narratiivin tasolla paljon rajanylityksiä – niin fyysisiä kuin symbolisia – ja niissä korostuu rajojen fiktiivisyys sekä mielivaltaisuus.

Miinojen keräämisen lisäksi Satellite asentaa asukkaille antennitelevisioita, jotta he voivat seurata nurkan takana odottavan sodan alkamista. Tämä kuvastaa 90-luvulla alkanutta uutta katsojakulttuuria kurdiyhteisöissä niin Kurdistanissa kuin diasporassa. Euroopan diasporasta satelliitin kautta lähetetystä kurdinkielisestä MED-TV:stä tuli merkittävä tekijä kurdilaisen audiovisuaalisen kielen luomisessa 1990-luvulla. MED-TV oli ensimmäinen kurdinkielinen satelliittikanava. Se esitti dokumentteja, musiikkia, uutisia, lastenohjelmia ja kulttuuriohjelmia. Kanava oli aktiivinen vuodesta 1995 vuoteen 1999, jolloin se jouduttiin sulkemaan Turkin diplomaattisen painostuksen takia. Nykyään kurdinkielisiä satelliittikanavia on useita, mutta ne joutuvat edelleen taistelemaan olemassaolostaan.

Tutkija Amir Hassanpour, joka kuvailee MED-TV:tä metaforisesti autonomiana taivaissa, pitää televisiota ylivertaisena radioon tai printtijulkaisuihin verrattuna, sillä se ylittää lukutaidottomuuden, kielen, iän, sukupuolen ja uskonnon sosiaaliset rajat yhdistämällä visuaalisuuden, äänen ja kielen. Näin se toimii voimakkaana työkaluna kansallisen identiteetin ja kulttuurin vahvistamisessa ja luomisessa. Television lailla elokuvalla on samanlainen voima.

Ghobadin No One Knows About Persian Cats ilmestyi vuonna 2009. Hän kuvasi teheranilaista underground-yhtyettä seuraavan dokumenttielokuvan pienellä budjetilla ja ilman valtion lupaa. Valtio kielsi elokuvan levityksen. Tästä huolimatta Ghobadi levitti elokuvaa jakamalla siitä fyysisiä DVD-kopioita. Teatterilevityksen rajoitusten vuoksi usein ilmaisten fyysisten kopioiden kautta tapahtuva levitys on ollut merkittävä tapa kurdielokuvien levitykseen. Esimerkiksi vuonna 2008 ilmestynyttä Kazim Özin Bahoz-elokuvaa jaettiin kohtuuttoman lyhyen levityksen vuoksi DVD-kopioina.

Ghobadin teosten, joihin lukeutuvat yllä mainittujen lisäksi esimerkiksi Half Moon (2006), lisäksi muita 1990- ja 2000-lukujen taitteessa pintaan nousseita kurdien tekemiä ja kurdilaisuutta valkokankaalle nostavia elokuvia ovat Hiner Saleemin Vive la mariée… et la Libération du Kurdistan (1999) ja Vodka Lemon (2001), Kazim Özin Fotograf (2001) ja Bahoz (2008), sekä Jano Rosebianin Jiyan (2002). Nämä ovat kuitenkin vain muutama esimerkki ajalta, jolloin kurdielokuvan ääni voimistui pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Kurdilainen elokuva on erottamatonta turkkilaisesta, iranilaisesta, irakilaisesta ja syyrialaisesta. Ilman omaa valtiollista rahoittajaa kurdielokuva on samojen valtioiden tuen varassa, jotka yrittävät häivyttää sen edustamaa kulttuuria. Tästä syystä valtaosa kurdielokuvista on eurooppalaisia tuotantoja tai kansainvälisiä yhteistuotantoja. Kurdielokuvasta puhutaan usein myös ylirajaisena diasporaisena genrenä.

Kurdielokuvan vahvistuminen diasporassa 2000-luvulla johti ensimmäisen kurdielokuvaan keskittyneen elokuvafestivaalin perustamiseen. LKFF, eli London Kurdish Film Festival, perustettiin vuonna 2001. Nykyään Euroopan suurimmista kaupungeista löytyy omia kurdifestareita, joista merkittäviä ovat LKFF:n lisäksi esimerkiksi AKFF (Amsterdam) ja KFFB (Berliini). Yhdysvalloissa tärkeitä festivaaleja ovat LAKFF (Los Angeles) ja New York Kurdish Film Festival. Vuodesta 2024 asti järjestetty Zagros Film Festival on kokonaan internetissä tapahtuva festivaali. Kurdistanin alueella järjestettäviä festivaaleja ovat esimerkiksi KIIFF (Kurdistan International Film Festival), Slemani International Film Festival ja DIFF (Duhok International Film Festival).

Kurdielokuva on vapautunut ajasta, jolloin kurdilaisuus pystyttiin esittämään valkokankaalla vain implisiittisesti. Elokuvafestivaalien, Kurdistanin alueella voimistuvien tiedotusvälineverkostojen ja voimakkaan diasporaisen kulttuurikentän vahvistuessa sekä kansainvälisen rahoituksen myötä kurdien historiaa on tuotu yhä enemmän valkokankaalle heidän omasta perspektiivistä.

Hezhwan Zendin vuonna 2023 julkaistu elokuva 1988 käsittelee Saddam Husseinin johtaman Irakin armeijan toteuttamaa joukkomurhaa Halabjan kurdikylässä. Anfal-kampanjan aikaan sijoittuvassa vinjettimäisessä elokuvassa tutustutaan eri ihmisiin ennen kaikkien aikojen suurinta siviilejä vastaan tehty kaasuhyökkäystä. Elokuvan lopussa esitetään valokuvia, joita elokuva toisentaa useassa kohtauksessa. Fiktioelokuvassa nähty nivotaan voimakkaasti yhteen todellisen historian kanssa, ja mahdollinen fiktion tuoma suojamuuri murennetaan.

Dokumentaristi Karzan Sherebaynin on kuvaillut kurdielokuvan ongelmaksi, että se jää usein poliittiseksi tiedotukseksi, jonka ensisijainen pyrkimys on tuoda esiin kansan kärsimystä, jolloin taiteellinen ilmaisu jää toissijaiseksi. 1988-elokuvan ajoittain nopeaan tahtiin vaihtuvissa kohtauksissa dialogi painottuu poliittisen tilanteen ja taustan selittämiseen selkeästi. Lyhyet kohtaukset on pakattu täyteen hahmojen keskusteluita, joiden kautta välitetään informaatiota todellisista historian tapahtumista. Tämä johdattelee pohtimaan palestiinalaisen runoilijan Marwan Makhoulin tunnettua lainausta suhteessa kurdien historialliseen ja tämänhetkiseen tilanteeseen:

”In order for me to write poetry that isn’t political, I must listen to the birds, and in order to hear the birds, the warplanes must be silent.”

Vuoden 2022 Kobane kertoo fiktioelokuvan keinoin vuoden 2014 ja 2015 taiteessa tapahtuneesta Kobanen saarrosta ja YPG:n (Kansan suojelukyksiköt) ja YPJ:n (naisten suojeluyksiköt) voitokkaista taisteluista Isisiä vastaan. Monet elokuvan näyttelijät ovat vapaustaistelijoita. Kobanen on tehnyt Rojavan elokuvakommuuni.

Länsimaisen sotaelokuvan kaanonissa on ihme, jos näkee naisen päähenkilönä ilman, että tämän sukupuolta tai sukupuolistereotyyppisiä trooppeja ei tehdä keskeiseksi osaksi tarinaa. Kobanen päähenkilön Zohran esittäminen ilman naiseuden korostamista niin visuaalisessa kielessä kuin draaman tasolla heijastaa Rojavan itsehallinnon keskiössä olevaa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Pohjois-Syyriassa sijaitsevassa Rojavassa vuodesta 2015 asti toimineen elokuvakommuunin tavoitteena on rakentaa vahva paikallinen elokuvakulttuuri tuottamalla teoksia sekä järjestämällä näytöksiä ja kansainvälistä elokuvafestivaalia. Se tarjoaa myös horisontaalisesti toimivaa elokuvakoulutusta, ja kommuunin ytimessä on hierarkiaton yhdessä työskentely.

Elokuvakommuunin toiminnan keskiössä on elokuvan merkitys ja vastuu kurdien vapautumisessa. Kulutustuotteen sijaan elokuvalla on aktiivinen vallankumouksellinen rooli. Pyrkimyksenä on tehdä elokuvaa, joka toimii yhteiskunnan uudelleen kuvittelun keinona. Tämä muistuttaa bolševikkivallankumouksen elokuvantekijöiden ajatusmaailmaa – Sergei Eisensteinille elokuvanteko ei ollut vallankumouksen representaatiota vaan itse vallankumousta.

Tällä hetkellä elokuvakommuunin ja alueen vapaan elokuvallisen ilmaisun tulevaisuus on uhattuna Syyrian valtio on pyrkinyt vuoden 2026 alusta asti sulauttamaan itsehallintoalueet takaisin keskushallinnon alaisuuteen.

Kurdielokuvan historia tekee näkyväksi, miten elokuva ja politiikka ovat erottamattomia toisistaan. Poliittiset valtasuhteet ja tapahtumat heijastuvat niin teosten sisällössä kuin levitystilastoissa ja tehtyjen elokuvien lukumäärässä. Güneyn ura antoi kurdielokuvalle alkusysäyksen tuomalla kurdien ahdingon Turkin valtion puristuksessa näkyväksi. 1990-luvulla kurdielokuva vahvistui merkittävien kurditarinoiden filmatisoinnilla sekä laulujen ja kielen tuomisella osaksi audiovisuaalista kerrontaa. 2000-luvulla kulttuurisesti aktiivisen diasporan merkitys korostuu, ja kansainvälinen rahoitus sekä kulttuuritoiminta itsehallintoalueilla mahdollistavat vapaamman kulttuurisen ilmaisun, historian audiovisuaalisen kertomisen kurdien perspektiivistä ja yhteiskunnan uudelleen kuvittelun elokuvan keinoin.

Lähteet:

• ECU Film Festival. https://ecufilmfestival.com/examining-the-case-of-kurdish-cinema/
• El Sur -elokuvablogi. https://elokuvablogielsur.wordpress.com/2021/07/15/auteur-mysteeri-nimelta-yilmaz-guney/
• European Parliament. https://www.europarl.europa.eu/meetdocs/2009_2014/documents/d-iq/dv/03_kurdishgenocidesofanfalandhalabja_/03_kurdishgenocidesofanfalandhalabja_en.pdf
• Gundogdu, M. (2025). An Introduction to Kurdish Cinema. London Kurdish Film Festival. https://www.lkff.co.uk/wp-content/uploads/2025/03/An_Introduction_to_Kurdish_Cinema-by-Mustafa-Gundogdu.pdf
• Genocide Watch. https://www.genocidewatch.com/single-post/cultural-genocide-and-the-kurdish-struggle-in-iran
• Harvard Film Archive. https://harvardfilmarchive.org/programs/yilmaz-guney-from-ugly-king-to-poet-of-despair
• Human Rights Watch. https://www.hrw.org/reports/1993/iraqanfal/ANFALINT.htm
• IndieWire. https://www.indiewire.com/features/general/between-iraq-and-a-hard-place-bahman-ghobadis-kurdish-tale-marooned-in-iraq-79767/
• Jacobin. https://jacobin.com/2026/01/rojava-kurds-sdf-syria-war
• Khalid, M. (2021). Kurdish National Identity in the films of Yilmaz Guney and Bahmani Ghobadi. Journal of University of Human Development, 7(3), 69–73. https://doi.org/10.21928/juhd.v7n3y2021.pp69-73
• Koçer, S. (2014). Kurdish cinema as a transnational discourse genre: Cinematic visibility, cultural resilience, and political agency. International Journal of Middle East Studies, 46(3), 473–488.
• Komîna Fîlm a Rojava. https://kominafilmarojava.org/
• Kurdistan Regional Government. https://gov.krd/boi-en/why-kurdistan/region/facts-figures/
• Los Angeles Times. https://www.latimes.com/archives/la-xpm-2010-apr-18-la-ca-cats18-2010apr18-story.html
• London Kurdish Film Festival. https://www.lkff.co.uk/wp-content/uploads/2025/03/An_Introduction_to_Kurdish_Cinema-by-Mustafa-Gundogdu.pdf
• Middle East Theatre Academy Journal. https://me-t.org/journal/en/issues-unraveled/Yilmaz-G-ney—The-father-of-Kurdish-Cinema
• New York Kurdish Cultural Cenre. https://nykcc.org/yilmaz-guney/ ja https://nykcc.org/mem-u-zin/
• Renaz Ebrahimi (12.2.2026). Kurdistan – Historia, jakautuminen ja nykytilanne [Instagram-kuva]. https://www.instagram.com/p/DUp9r1-jIvf/?img_index=1
• Rojava Information Center. https://rojavainformationcenter.org/
• Rudaw. https://www.rudaw.net/english/opinion/050520191
• Senses of Cinema. https://www.sensesofcinema.com/2005/great-directors/guney/
• Turkish Minute. https://turkishminute.com/2024/10/09/turkey-culture-ministry-banned-kurdish-movie-rojbash-in-theaters/
• Voima. https://voima.fi/artikkeli/2026/rojavaan-toivotaan-vakautta/
• Encyclopaedia Britannica. https://www.britannica.com/place/Kurdistan

Filmografia:

• Zare (Zarê). Ohj. Hamo Beknazaryan. Armenia, 1926
• Sürü (Lauma) (Sûr). Ohj. Zeki Ökten, käsik. Yılmaz Güney. Turkki, 1978
• Yol (Tie) (Rê). Ohj. Şerif Gören & Yılmaz Güney. 1982
• Duvar (The Wall) (Dîwar). Ohj. Yılmaz Güney. Ranska, 1983
• Mem û Zîn (Mem û Zîn). Ohj. Ümit Elçi. Turkki, 1991
• Siyabend û Xecê (Siyabend û Xecê). Ohj. Şahin Gök. Turkki, 1991
• A Song for Beko (Stran bo Beko). Ohj. Nizamettin Arıç. Armenia / Saksa, 1992
• A Time for Drunken Horses (Demekî hespên serxweş). Ohj. Bahman Ghobadi. Iran, 2000
• Marooned in Iraq (Gomgê li Iraqê). Ohj. Bahman Ghobadi. 2002
• Turtles Can Fly (Kûsî dikarin bifirin). Ohj. Bahman Ghobadi. 2004
• Half Moon (Nîvê heyvê). Ohj. Bahman Ghobadi. 2006
• No One Knows About Persian Cats. Ohj. Bahman Ghobadi. 2009
• Vive la Mariée… et la Libération du Kurdistan (Bijî bûk… û azadiya Kurdistanê). Ohj. Hiner Saleem. 1999
• Vodka Lemon. Ohj. Hiner Saleem. 2001
• Fotograf (Wêneger). Ohj. Kazım Öz. 2001
• Bahoz (Bahoz). Ohj. Kazım Öz. 2008
• Jiyan (Jiyan). Ohj. Jano Rosebiani. 2002
• 1988 (1988). Ohj. Hezhwan Zendi. 2023
• Kobane (Kobanê). Tuotanto: Rojava Film Commune. 2022