I
“Kohtalon hallinta.”
Eräänlaisena kommenttina käytyyn keskusteluun vakoojista ja salaliitoista sekä toivottavasti rakentavana johdantona kyseiselle aiheelle lisään oman pohdintani tähän joukkoon: on perin yhdentekevää, että jonkun vakoilijan eli kytän elämä olisi niin aivokuollutta, että hän luuraisi päivätolkulla jonkun toimittajan elämää tai mulkkaisi jotain Big Brotherin tapaista ohjelmaa passiivisuudesta harmaana, ohjelmaa jostakusta meistä – sinun Truman Showtasi. Periaatteessa sillä ei olisi mitään merkitystä; tosin on hyvin vaikea uskoa, että maailmassa, jossa voi hyvinkin olla jotain kaiken tiedon tallentavia ja niitä ohjaavia, vaikkapa sensuroivia ja muokkaavia ohjelmia (vaikka uskoisin, että jos niitä olisi, niin kenenkään taidot eivät lopulta riittäisi hallitsemaan sellaisia koneita – ja koneet itsessään ottaisivat vallan*), olisi tuolle tiedolle jotain käyttäjiä. Ajatus siitä, että jollakulla riittäisi mielenkiintoa seuraamaan vaikkapa sinun elämääsi, on sangen vainoharhainen. Ja jos riittäisikin, niin se on hänen ajanhukkaansa – ei sinun. Sitä paitsi, jos jotakuta vakoillaan, kenties siihen onkin syytä: ehkä hän salailee jotakin.
Mitä helvetin väliä sillä olisi, kysyn ainakin itseltäni, jos minua vakoiltaisiin? Minulle sillä ei olisi mitään väliä. Siitä huolimatta pienenä ajatusleikkinä: on varsin epätodennäköistä, etteikö orwellimainen yhteiskunta, jossa siis ajattelun- saati sananvapautta ei ole olemassa, olisi mahdollinen nykyään. Ainakin tulevaisuudessa alati kehittyvän teknologian saatanan avulla voisi kuvitella, että jonkin ideologisen ryhmittymän olisi varsin helppo kontrolloida aivan kaikkea.
Jopa niin, ettei kukaan tiedä tulleensa kontrolloiduksi: jokainen valitsemasi liike, jokainen vapaa siirtosi, jokainen rakentamasi polku – sattuma ja valinta – elämässäsi olisi siis ennalta ohjattu niin hyvin, että vapauden illuusio vain kasvaisi alati kasautuvista epäilyistä (jopa epäilysi olisivat ennalta suunniteltuja), eikä niiden liikkeiden laatija olisi enempää Jumala kuin jokin tunteeton, epäinhimillinen ja täysin matemaattinen keskusjärjestelmä kuudennessatoista kerroksessa, joka vain omana hupinaan pitäisi sinua itsensä sadistisena ajatuksena, pienenä hetkenä keskusjärjestelmälle; välähdyksenä joka ihmisestä tuntuisi ikuisuudelta ikuisuuden perään. Ehkä se on siis moderni Jumala itse, joka ohjelmoisi kaikkea entisen Jumalan – sen jonka ihmiset tappoivat – haudan päälle rakennetusta valtaisasta pörssirakennuksesta.
Ajatus ihmisistä jonkin Jumalan kaltaisen olennon sadistisina ajatuksina on paljon vanhempi kuin ensimmäisetkään ajatukset tietokoneista tai Internetistä, jota voidaan muuten pitää kommunismin selvänä seurauksena. ”Kansakunnat ovat psykoottisia, ja johtavat voivat olla psykoottisia”, joku – en muista nyt kuka – sanoi.
II
“Maailma harhana.“
Luovan taiteilijan – joka haluaa säilyttää markkinavoimissa uskottavuutensa – elämään kuuluu kai uudistua ainakin kerran radikaalisti uransa varrella. Matteo Garronen aiempi elokuva, vallan mainio Reality (2012), kuvasi tarinan suoraan perhepiirinsä koettelemuksista, oman vaimon veljen, kalakauppiaan, Big Brother-paineiden laukaisemasta paranoidisuudesta; siitä kuinka mieli vähä vähältä pirstaloituu, kun ajautuu olosuhteisiin, joissa se on mahdollista ja kuinka se on lopulta pirstaleina kollektiivisestikin nykyaikana, jolloin todellisuus on hukkunut kaikkien realitysarjojen ja joka puolelle levinneiden tiedotusvälineiden sakeaan veteen.
Vainoharhat ovat todellisia, mutta useimmiten ne toteutuvat siksi, että joku on niin vitun typerä, että ajautuu tilanteisiin, joissa ne käyvät mahdollisiksi. Todellisuudentajun pirstaloitumista kuvatakseen Garrone käytti pääosassa elinkautisvankia, miestä joka on lusinut yli 20 vuotta (tapettuaan miehen), saadakseen hänet pällistelemään todellisuutta, josta hänet oli suljettu. Nykymaailmassa rällätessään miehen mieli häviää nopeasti kokonaan hulluuden pyhyydelle, ja hän alkaa käyttäytyä kuin pappi-Nazarin konsanaan. Tosi-tv-sarjan tuoman luulotellun kuuluisuuden synnyttämässä kiirastulessa hän päätyy luulemaan katossa roikkuvaa heinäsirkkaa kyseisen televisiosarjan hamstraamaksi vakoojaksi. Kokemus voi siis olla totta suhteessa johonkin ihmisen kallon sisällä tapahtuvaan, mutta täysin merkityksetön koko ulkomaailmalle.
Kuuluisuus eksyy usein keskinkertaisten kykyjen luokse. Johtuuko se siitä, että keskinkertainen ihminen tavoittelee kuuluisuutta enemmän kuin normaalit ihmiset? Kuuluisuus ja sen havittelu on syvää luonteen heikkoutta eläessä, ja kuoleman jälkeen kuuluisuudella ei tee mitään. Mistä johtuu sitten, että jotkut janoavat sitä niin paljon? Garrone esittää tämän kysymyksen, muttei anna siihen vastausta. Hän vain kuvaa luulotellun kuuluisuuden seurauksia, ja tulee siinä heijastaneeksi oikeidenkin kuuluisuuksien mielentiloja. Sisaruselokuviksi sille voi mainita loistavan Le meraviglien (2014) ja Valkoisen sheikin (1952), jossa paljastuu, että odotukset joita asetamme johonkin kuuluisuuteen, kääntyvät usein todellisuuden paljastuessa katkeraksi pettymykseksi.
III
“Yhdenlainen rakkaus ei sulje pois toisenlaista.“
Kun nykyaikaa kuvaavassa Realityssä oli yllä sadunomaisuus, Tale of Tales (2015), joka on yhtä hyvin, ellei paremminkin, heijastus nykyajastamme (esimerkiksi kuvatessaan alati kasvavaa taloudellista kuilua rikkaiden ja köyhien välille; rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät), on kokonaan satujen fantasiamaailmaan sijoittuva.**
Siinä missä pitkillä kameraotoilla pääosin tehty Reality oli vielä puhdasta traagista farssia (mainiota sellaista!), maalattu kameraan niin realistisella otteella, että sen parissa paikoin luulee katsovansa oikeaa dokumenttia, seuraavalla elokuvalla Garrone siirtyi kokonaan toiseen aihepiiriin jättäen käsivarakuvauksen, vaihtaen amatöörinäyttelijät maailmankuuluihin ammattilaisiin, äidinkielensä englantiin ja siirtyen tekemään groteskia kauhufantasiaa italialaisista saduista.
Elokuvan toinen stoori potkaistaan käyntiin lupaavalla pillunnuolenta- ja lesboilukohtauksella, jossa Vincent Casselin tuskin edes näyttelemä panohaluinen kuningas kokeilee kielensä mekanismeja hevosvankkureissa. Ensimmäisessä stoorissa puolestaan melonirintaisen Salma Hayekin esittämän kuningattaren miehen on anastaakseen isyytensä sukellettava lahden pohjalle ja nyljettävä siellä lymyävän meripedon rinnasta sydän. Sydäntä keitellessään neitsyt kokee ilmestyskirjamaisen raskauden, ja piika ja kuningatar synnyttävät identtiset, hapannaamoja muistuttavat albiinokaksoset. Anastaakseen hedelmällisyyden on siis sadun mukaan tapettava laiskiintunut peto, joka monessa sadussa on kultakasojen päällä lepäilevä lohikäärme, mutta tässä lahden pohjalla turvassa nukuskeleva limanuljaska.
Kolmas stoori kertoo puolestaan ihokirpustaan obsessoituneesta kuninkaasta, joka myy tyttärensä vuorilla asustavalle autistiselle jättiläiselle. Kirppu on kasvanut helvetillisen suureksi Eraserheadin (1977) avaruusoliota ja Possessionen (1980) makuukamarissa lymyävän niljakkaan muukalaisen risteytystä muistuttavaksi tuppisuiseksi loiseksi. Näemme myös lannevannetta pyörittävän karhun ja vuorien solissa lymyävän tietokoneella rakennetun pedon, joka muistuttaa Kuninkaan paluun (2003) Lukitarin ja Silmät ilman kasvoja –elokuvan (1960) kasvottoman naisen risteytyksen ja kreivi Draculan rakkauden hedelmää.
Ruhtinaan verellä elättämän iholoisen voi nähdä groteskina vertauskuvana kuolemaa tekevälle keskiluokalle: keskiluokka häviää, ja ristiriidat ihmisten välillä kasvavat, kun pelkästään porvarit hallitsevat ja päätöksillään aiheuttavat tuloerojen repeämisen. Mikään ei toimi kauaa niin, että toisilla on koko ajan liian vähän, ja toisilla koko ajan liian paljon. Elokuva näyttää mihin päädytään, kun iholoinen eli keskiluokka kuolee: alemman kastin jättiläinen, jonka voidaan katsoa symbolisoivan sitä vihaa, joka syntyy nyt köyhtyvän luokan hädästä, aiheuttaa verilöylyn.
Hän edustaa sokeaa raivoa, ehkä jopa ennustettuakin ja laskelmoitua liikettä, joka on täysin kiinnitetty struktuuriin, ja ilmiselvä seuraus mahdottomista ja häpeilevistä leikkauksista, jotka tappoivat paisuneen loisen, keskiluokan. Sen keskiluokan, jota Buñuelkin muisti aina pilkata tosin unohtaen, että surrealistit – joita hän joskus, jos muistan oikein, sanoi vihaavansa – hänen nuoruuden ystävänsä, olivat kaikki porvareiden lapsia, siis porvareita lähes itsekin.
Loisen voi nähdä myös kaiken kulttuurin vertauskuvana, sillä kulttuuri on pitkälti taloudellinen kysymys, ja sekin kuolee, tai ainakin kouristelee kuollakseen ruhtinaan myrkyksi paljastuneesta verestä, ja jonka onkin sadussa ja elokuvassa kuoltava syntyäkseen uudelleen: kommunismissa se syntyy ilman tuollaista loismaisuutta, ilman sitä, että sen täytyisi imeä toisen verestä olemassaololleen voimaa, kuten porvarillisen kirjallisuuden tai porvarillisen elokuvan yläluokasta.
Jättiläisen amok on pikemminkin sääntö näytelmässä kuin sitä horjuttava särö; kuvaavaa on, että vielä huonommissa oloissa elävä jättiläinen suuntaa silmittömän raivonsa alakastiin kuin joku kouluampuja, joka aiheuttaa massamurhan omiaan kohtaan, joista kokee olevan erkaantunut joutuen samaistumaan liian vähän sivullisuuteensa. Sillä jos hän kykenisi samaistumaan siihen suuremmin, niin hänen ei enää tulisi pyrkiä ilmaisemaan omaa kaipuutaan perin kyseenalaisin keinoin. On kuin hänen konekiväärinsä musiikki, sillä jonkun valitsemat olosuhteet – ja viimeisenä: valinnat itsessään – ovat antaneet hänelle kiväärin kitaran tilalle, kouraan nyljetyn eläimen luun, olisi tukahdetun, epätoivoisen rakkauden viimeinen keino ilmaista itseään.
Itse ruhtinas jää sadussa, ja todellisuudessakin, vahingoittumattomaksi. Murhaa ei suunnattu, jos näin voi sanoa, ajatellen. Joskin ruhtinaankin murhaaminen olisi ollut tarpeetonta: uusia tulee aina tilalle, joskus myös alaluokasta. Jättiläisen tuhoisat raivokohtaukset voi nähdä myös vertauskuvana katumellakoista, joissa huligaanit rikkovat tuttujensa vaivalla hankkimia autoja, samaan aikaan kun jonkun rakenteista vastuussa olevan oma limousine istuu tarkoin vartioidun palatsin pihalla, kaukana koko sotkusta. Kuten Lacan sanoo: totuudella on aina fiktion rakenne.
IV
“Ja he elivät onnettomina elämänsä loppuun asti.“
Ahneus, halut, himot ja pakkomielteet sekä vääjäämättömät vanhuuden vaivat ja ikuisen nuoruuden tavoittelu ainaisessa halujen taistelukentässä puikkelehtivat elokuvan teemoina kuin keskenään sotivat magian voimat. Siinä missä Garronen aiemmat elokuvat halusivat olla kaikkea muuta kuin kaunista katseltavaa “hulppeaksi satuelokuvaksi” kuvailtu Tale of Tales on maisemiltaakin tajuttoman komeaa silmänruokaa, tuntuen välillä antiteesiltä ohjaajan muuhun tuotantoon – ja siksi onkin niin kiinteä osa sitä. Luulisi, että jotain efektejä tai koppakonsteja olisi käytetty sen maisemakuvien rakentamisessa, mutta vain vähän: suurin osa niistä kuvattiin oikeissa miljöissä, Andriassa, Ragusassa, Chietissa, Apulianissa, Florencessa, Toscanassa.
Ohjaaja Matteo Garrone, entinen tennistähti, aloitti uransa taidemaalarina. Yhtymäkohtia Tale of Talesista hakisi enemminkin juuri maalaustaiteesta kuin muusta elokuvasta, Francisco de Goyasta (esimerkiksi Saturnus ahmii poikaansa, 1819, käy mielessä), Diego Velazquez’sta tai John Constablen linnamaalauksista, Kittelsenin hirviöistä. Kalle Kinnunen löytää yllättäviäkin intertekstuaalisuutta: “Sitä voi verrata Pier Paolo Pasolinin Decameroneen tai Walerian Borowczykin elokuviin. Barokkisesta ja mässäilevästä ilmeestä mieleen tulevat välillä John Miliuksen Conan Barbaari ja Paul Verhoevenin Lihaa ja verta“, kirjoittaa Kinnunen.
Monilla on käynyt mielessä Guillermo del Toron Pan’s Labyrinth (2006), lähinnä varmaan labyrinttikohtausten ja paljolti ilman tietokoneita rakennetun merihirviön ja musiikkien takia, mutta Fellinin nerokkuudesta ollaan vielä kaukana, Pasolinin runoutta tuskin hipaistaan, eikä elokuvassa ole mitään Verhoevenin mainiosta huumorista, puhumattakaan Argenton tunnelmoinnista Suspiriassa (1977) tai Phenomenassa (1985).
Siskosten tarina tuo mieleen nykyaikaiset ihonleikkaukset, nuorennukset, joita varakkaat tähdet ja kuuluisat artistit saattavat tehdä halutessaan näyttää ikinuorilta. Kun aika jäytää merkkinsä muuhun ruumiiseen, perse unohtaa vanheta. Siksi jotkut rikkaat näyttelijät näyttääkseen kasvoistaan nuoremmilta ovat siirrättäneet paloja perseestään kasvoihinsa. Se mitä näemme heidän ikinuorissa kasvoissaan voi olla perseestä napatulla lihakudokselle uudelleen kasattu naamavärkki. Katsoessamme komeita ja kauniita näyttelijöitä, saatamme katsoa perseitä. Perseitä jotka nauravat, hymyilevät, syövät, esittävät milloin mitäkin, näyttelevät kohtauksia tässä halujen taistelukentässä. Ja ai niin: tuottavat paskaa!…
* Ajatuskokeena voidaan miettiä tiedemiehen rakentamaa konetta, joka olisi äärimmäisen älykäs, älykkäämpi kuin kukaan ihminen, ja voisi hetkessä ottaa koko ihmiskunnan valtaansa – sillä se tietäisi paremmin kuin kukaan meistä, mikä on oikein – ja käyttää sitä hyväkseen kartuttaakseen omia päämääriään, sellaisia joista me emme edes tietäisi sitä, ettemme tietäisi niitä, kehittämällä vaikka jonkin kemikaalin, jonka vallassa ihminen ei tietäisi olevansa, vaan päinvastoin: luulisi olevansa täysin vapaa tai sitten vangittu, mutta jonkin toisen kuin itse tuon vahingoittuman koneen vangitsema. Ihminen tekisi siis hommia kuin Mantshurian kandidaatin (1962) hypnoosissa olevat sotasankarit. Toisin sanoen kone muodostaisi hallituksen, joka määräisi pienemmäkin liikkeemme ja vartioisi ajatuksiammekin, niin että emme saisi edes tietää siitä. Jopa kapinamme olisi suunnattu, ei konetta kohtaan, vaan jotain muuta kohtaan. Kone olisi laskenut siis kaiken etukäteen.
** Realityn käänteisenä versiona toimii kapitalistinen Jali ja suklaatehdas; Reality päättyy silti samaan ryysyistä rikkauksiin ja voittoon -ratkaisuun, tosin näennäiseen sellaiseen: “Sillä maailma on sellainen, kun me sen miellämme olevan.” Realityn Luciano mieltää sen lopulta olevan BB-talo, jonne hän ei todellisuudessa päässyt, mutta jonne hän mielessään sentään pääsi: illuusioiden vapaudessa hän valitsi mieleisensä maailman herätäkseen syvempään uneen.