On sangen osuvaa, että Euroopan vanhin yliopistokaupunki Bologna toimii näyttämönä maailman johtavalle elokuvan historiaan keskittyvälle festivaalille. Siinä missä kaupungin yliopistoon on kohta tuhannen vuoden ajan hakeuduttu oppia hakemaan, on Il Cinema Ritrovato tarjonnut elokuvasivistystä sitä janoaville pian kolme vuosikymmentä. Ensimmäisen kerran 1986 järjestetty, edetessään kahdeksanpäiväiseksi paisunut, elokuvafestivaali on vakiinnuttanut asemansa monen cinefiilin jokakesäisenä matkakohteena. Festivaalin johdossa toimivat Bolognan elokuva-arkiston johtaja Gianluca Farinelli, sekä Peter von Bagh (taiteellinen johtaja).

Vastustamattomaksi kenelle tahansa elokuvaharrastajalle Il Cinema Ritrovaton tekee sen hulppea ohjelmisto, johon tänä vuonna kuului esimerkiksi japanilaisia elokuvia 30-luvulta, intialaisia klassikoita 50-luvulta, puolalaisia uuden aallon elokuvia 60-luvulta, William A. Wellman-retrospektiivi, sekä lukuisat mykkäelokuvat joita esitettiin runsaasti osana eri ohjelmakokonaisuuksia. Festivaalin ydin ja monille varmasti kaikkein mieluisin ohjelmakokonaisuus oli “Recovered and Restored”, jossa esitettiin monipuolinen kimara tuoreimpia restaurointeja, joista monet olivat tänä vuonna pesunkestäviä klassikoita, kuten Tohtori Caligarin kabinetti (1920) ja Aavikon laki (1946). Olipa joukossa myös esimerkiksi italialaisia aktualiteettielokuvia (engl. actuality film) 1910-luvulta ja televisiota purevasti pilkkaava hippikauden sekoilu Brand X (1970).

Varsinaisia festivaaliteattereita on tapahtumassa kolme: Cineteca di Bologna, Cinema Arlecchino, joka soveltuu CinemaScope-elokuvien esittämiseen, ja Cinema Jolly. Ne sijaitsevat melko lähekkäin, noin muutaman sadan metrin päässä toisistaan, mikä tekee sukkuloinnista eri esityspaikkojen välillä helppoa. Cinetecassa saleja on kaksi kappaletta, joten päällekkäisiä esityksiä menee kaikkiaan neljä, ja valinnan vaikeus elokuvien suhteen iskee helposti, sillä useimmat esitetään ainoastaan kerran. Niille harrastajille, jotka haluaisivat nähdä suunnilleen kaiken, ovat nämä festivaalit mahdoton yhtälö, vaikka elokuvia esitetään aamuyhdeksästä puoleenyöhön asti. Muutoin tiukkaan ohjelma-aikatauluun, noin 15-30 minuutin tauot elokuvien välillä, oli mahdutettu sekä lounas- että illallistauko, jolloin elokuvia ei esitetty lainkaan. Riittävät tauot olivatkin omiaan ehkäisemään festivaaliväsymystä, eikä tarvinnut pohtia, kuten aina joskus elokuvafestivaaleilla, että mihin väliin ehtii syödä.

Akkreditointi festivaalille maksoi 80 euroa ja passi oikeutti koko ohjelmiston katsomiseen, lukuunottamatta oopperatalolla orkesterin säestyksellä esitettyä Cabiriaa (1914) (erillinen lippu 7 euroa!). Irtolippuja passin omistajan ei siis tarvinnut ostaa ja esittää, mikä oli sangen kätevää, mutta järjestely aiheutti paikoin pientä häiriötä kun ihmisiä tuli ja meni näytöksissä välillä miten sattuu, jotkut kaiketi ihan vain kurkkaamassa mitä oli milloinkin menossa. Lisäksi osa Cinetecassa esitetyistä elokuvista käännettiin simultaanitulkkauksella, mistä johtuen välillä näytösten alkaessa pongahti porukkaa ylös penkistä kuuntelulaitetta hakemaan. Nämä häiriötekijät olivat erityisen harmillisia silloin kun oli jokin mykkäelokuva menossa, sillä ne kaikki säestettiin livenä pianolla.

Bolognassa esitetään kaupungin aukiolla Piazza Maggiorella kaikille ilmaisia elokuvia läpi kesän, mutta festivaalin aikaan passin haltijoille on varattu valkokankaan edestä penkkejä, jotka vapautuvat kaikille vasta 10 minuuttia ennen elokuvan alkua. Festivaalivieraita osattiin totisesti hemmotella. Elokuvien katsominen ulkoilmaesityksenä Italian pimeässä, mutta lämpimässä kesäillassa, tuhansien muiden ihmisten joukossa, reppuun pakattuja virvokkeita kohtuudella nauttien, oli sangen huumaava kokemus.

The First Day of Freedom (1964)

Ohjattuaan Puolan elokuvahistorian kaikkien aikojen kassamenestyksen, Ristiritarit (1960), päätti Aleksander Ford tarkastella seuraavassa elokuvassaan lähimenneisyyttä, lopuillaan olevaa toista maailmansotaa. Elokuvan keskiössä on saksalaiselta vankileiriltä vapautuva puolalainen upseeri tovereineen, sekä saksalainen tohtori ja tämän kolme tytärtä, joista vanhin joutuu elokuvan alussa raiskatuksi epämääräisen kiertolaisjoukon toimesta. Puolalaiset upseerit päättävät ottaa tohtorin perheineen suojelukseensa hylättyyn taloon. Tilanne kärjistyy kun he huomaavat, etteivät taistelut kaupungissa ole tyystin lakanneet.

Elokuva ansiokkaasti kuvaa siviilien, etenkin naisten, kehnoa ja haavoittuvaa asemaa sodan jaloissa, sekä näiden erilaisia selviytymiskeinoja. Tyttäristään huolehtiva tohtori tukeutuu virkavalaansa, juoksennellen välillä enemmän hoitamassa tohtorin kiireitään, kuin viettäen aikaansa perheensä parissa, luottaen puolalaisten upseerien hyväntahtoisuuteen, joka uhkaa olla paikoin katkolla. Eräässä kohtauksessa yksi upseereista nostelee, lääppii ja riisuu tyttäristä vanhinta, aivan kuin tavaratalon mallinukkea hetkeä aiemmin.

The First Day of Freedom on filmatisointi Leon Kruczkowskin näytelmästä, mitä ei elokuvasta varsinaisesti huomaa, sillä sen verran taitavaa on sen komea, cinemascopena toteutettu mustavalkokuvaus. Toteutuksessa ei ole lainkaan teatraalista jäykyyttä. Elokuvan äänimaailma on myös hallitusti rakennettu. Välillä on aivan hiljaista, henkilöhahmojen odottava tunnelma välittyy, ja sitten taas taloon kantautuu epämääräisiä sodan ääniä. Näytelmäjuuret näkyvät paikoin pohdiskelevassa dialogissa, jota annostellaan sopivissa määrin, eikä se kuulosta tai maistu lainkaan paperiselta.

Itselleni tämä verrattain tuntematon elokuva nousi festivaalin kohokohdaksi, koska en lainkaan osannut odottaa tällaista riipaisevaa mestariteosta, jonka henkilöhahmoissa tiivistyy pitkittyneen sodan epätoivo, jota ei helpota edes nurkan takana häilyvä rauha. Elokuvan nimi on tietenkin syvän ironinen.

Oklahoma! (1955)

Kymmenien festivaalilla katsottujen elokuvien joukosta Oklahoma! oli yksi niistä, joka jäi parhaiten mieleen, eikä syynä ollut yksin tämän kanonisoidun klassikkomusikaalin ansiot, vaan myös sen sijoittuminen esitysaikataulussa siten, että sitä edelsivät The First Day of Freedom ja Wajdan Samson (1961). Kun on katsonut lähemmäs neljä tuntia toiseen maailmansotaan liittyviä mustavalkoisia ja masentavia puolalaisdraamoja, on iso, värikäs ja meluisa Broadway-musikaalin filmatisointi totisesti vaihtelua. Onneksi näiden välissä oli sentään lounastauko, joka tarjosi aikaa ja tilaa ryhmittyä katsojana uudelleen. Silti Oklahoman alkusoiton aikana tuntui sopimattomalta, ellei jopa hieman perverssiltä, uppoutua Rodgers & Hammersteinin sulosävelien eskapistiseen syleilyyn. Yksi selkeä yhteys toiseen maailmansotaan sentään löytyy: näyttämömusikaalin ensi-ilta Broadwayllä oli keväällä 1943.

Oklahoma on 1900-luvun alkuun sijoittuva kertomus cowboy Curlystä (Gordon McRae) ja farmari Judista (Rod Steiger), jotka kilpailevat maatilan tyttö Laurien (Shirley Jones) suosiosta. Ydinkysymyksenä elokuvan alkupuolella onkin, että kuka saa kunnian viedä  Laurien tanssiaisiin? Hieman jännitettä kuvioon tuo toinen kosijoista, Rod Steigerin  esittämä Jud, joka on yrmy ja epäsosiaalinen nurkissa hiiviskelijä, jota Laurie jopa vähän pelkää. Lisäksi elokuvassa  meneillään on myös toinen, koomisempi kolmiodraama, jonka osapuolina ovat cowboy, tyttö ja kiertelevä kauppias.

Fred Zinnemann kiinnostui Oklahoman ohjaamisesta, koska se tarjosi mahdollisuuden päästä tekemään elokuvaa uudessa 70 mm:n Todd-AO filmiformaatissa. Elokuva onkin erittäin komea spektaakkeli, jossa musikaaliteatteri yhdistyy aitoihin maisemiin (tosin Arizonan, ei Oklahoman!), ja huolimatta musikaalin romanttisesta pinnasta on siinä jokseenkin realistinen pohjavire. Elokuvasta esitettiin tuore 4K-restauraatio, joka teki erityisesti oikeutta musikaalin huippuhetkiin lukeutuvalle, vartin pituiselle ja tanssien toteutetulle unijaksolle, jossa Laurie uneksii kosijoistaan.

Kestoltaan yli kaksi- ja puolituntinen Oklahoma aloitti Hollywoodissa uudelleen trendin siirtää näyttämökappale teatterin lavalta lähes sellaisenaan valkokankaalle. Erityisen voimissaan suuntaus oli 60-luvulla, jolloin peräti neljä musikaalia voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Parin vuoden takainen Les Misérables (2012) osoitti tämän sapluunan olevan edelleen käyttökelpoinen, kunhan lähdemateriaali on riittävän tasokasta ja ohjaajalla näkemystä.

The Strange Death of Adolf Hitler (1943)

“Thing to do is sit tight and stay out of trouble. No concenration camp. No underground. Just get by the best you can. Believe me, things are looking up. Confidentially, we are losing the war“, julistaa elokuvan päähenkilö, itävaltalainen liikemies Franz Huber (Ludwig Donath), tyytyväisenä vaimolleen Annalle (Gale Sondergaard) töistä kotiin saapuessaan. Melko pian Huber joutuu kuitenkin Gestapon pidättämäksi, koska hänellä on taipumusta imitoida Hitleriä työpaikallaan ja hänet kiidätetään Berliiniin. Kuulustelussa Huber esittelee imitaattorin kykyjään, jonka päätteeksi hän päätyy vangituksi, sekä leikkaukseen, josta toivuttuaan hän huomaa omaavansa Hitlerin kasvot.

James P. Hoganin ohjaama ja Universalin tuottama b-leffa The Strange Death of Adolf Hitler lunastaa pitkälti ne lupaukset, jotka sen hilpeyttä herättävä nimi asettaa. Syksyllä 1943 ensi-iltansa saanut propangandapala repii huumoria melko tyypillisistä asioista, esimerkiksi natsitervehdyksistä, joita elokuvassa kuullaan lukuisia. Milloin käsi on vinossa, milloin tervehdys lausutaan laiskasti tai liiankin innostuneesti. Natsien pokkuroinnille on sopinut nauraa, mutta mikään tyylipuhdas komedia tämä ei ole, vaan esimerkiksi Huberin vaimon ja lasten kohtaukset on ladattu täyteen melodraamaa. Lapset ovat tietenkin poikia, jotka innostuvat Hitler-jugendin toiminnasta. Elokuvan mahdollisesti övereimmässä kohtauksessa pojat palvovat seinällä olevaa Hitlerin kuvaa, samaan aikaan kun äiti rukoilee heidän puolestaan.

Näppärimmillään, sekä surrealistisimmillaan elokuva on silloin kun Huber pakenee Hitlerinnäköisenä natsien kynsistä ja pyrkii tapaamaan perhettään. Hän esimerkiksi pitää puhuttelun pojilleen, jotka eivät tunnista häntä, vain huomatakseen että hänen maineensa on mustamaalattu petturiksi leimaamalla. Silloin Huber päättää ryhtyä toimenpiteisiin natseja vastaan.

Magic Face (1951)

Kuusi vuotta sodan loppumisen jälkeen valmistunut Frank Tuttlen Magic Face ei sisällä juuri lainkaan komediallisia elementtejä, vaan se tarjoilee sepitteensä vakavalla otteella. Natseille jälkeenpäin nauraminen ei tässä tapauksessa ollut tarpeen, eikä tarkoitus. Luther Adlerin esittämä traaginen hahmo, varieteetaiteilija Janus, joka on etenkin taitava imitaattori, esiintyy vaimoineen Hitlerille. Hitler kiinnostuu Januksen vaimosta, kutsuu tämän illalliselle ja kampoihin pistävä Janus toimitetaan vankilaan, mutta hänen onnistuu paeta näyttelijänlahjojensa turvin, jonka jälkeen alkaa pedata kostoa Hitlerille.

Elokuva alkaa Hitlerin bunkkerin raunioilta, joita katsojalle esittelee journalisti William L. Shirer, joka myöhemmin kirjoitti teoksen Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho. L. Shirerin onnistuu alustuksessaan herättää katsojan uteliaisuus ja saada tämä uskomaan elokuvan tarjoamaan vaihtoehtoiseen historiaan, ainakin elokuvan ajaksi. L. Shirer ei katoa elokuvasta alustuksen jälkeen kokonaan, vaan hänen kertojaääntään kuullaan sodan kulkua havainnollistavissa osuuksissa. Elokuvan vahvuus piileekin juuri siinä, että sen onnistuu pokkana temmata katsoja mukaansa siten, ettei elokuvan sepite historian kulkuun puuttuvasta imitaattorista tunnu lainkaan niin hölmöltä kuin miltä se kuulostaa. Osaamattomammissa käsissä tästä olisi saattanut syntyä tahaton komedia, eikä välttämättä edes hauska sellainen.

The Most Wonderful Evening of My Life (1972)

Ettore Scolan The Most Wonderful Evening of My Life yhdistelee genrejä jännittävällä tavalla. Ensi alkuun sen voisi luulla olevan tyypillinen rikoskomedia, kun Alberto Sordin näyttelemä liikemies Alfredo Rossi pakkaa rahasalkun autonsa kyytiin ja lähtee huristelemaan Sveitsiä kohti, tullakseen ainoastaan kauniin ja salaperäisen moottoripyörätytön harhauttamaksi. Auton alkaessa reistailla jossain keskellä Sveitsin metsämaisemaa, päähenkilö päätyy hevosrattaiden kyydissä vieraaksi läheiseen linnaan, jota asuttavat neljä eläköitynyttä lakimiestä. Komedia alkaa samaan kauhun ja mysteerin piirteitä kun asianajajat päättävät järjestää oikeudenkäynnin yhdistettynä illalliseen ja istuttavat Alfredon syytetyn penkille.Asetelmallinen juoniaihio toimii työkaluna Alfredo Rossin narsistisen, tekstiilibisneksessä hiljattain ylöspäin edenneen hahmon kuorimiseen. Elokuvan alussa hieman hupsunoloinen, talousvilppiin taipuvainen hahmo, paljastuu paljon oletettua epämiellyttävämmäksi tapaukseksi. Alberto Sordi vakuuttaa roolissaan kohkaavana moottoriturpana, jonka persous naiskauneudelle johtaa hänet ojasta allikkoon, tämän tekojen ja persoonan joutuessa vanhojen lakimiesten (mm. Pierre Brasseur viimeisessä elokuvaroolissaan) arvioitavaksi.

Elokuva pohjaa Friedrich Dürrenmattin 1950-luvulla julkaistuun romaaniin A Dangerous Game, jonka kirjailija kirjoitti oman radiokuunnelmansa pohjalta. Dialogilla onkin keskeinen rooli elokuvassa, mutta Scola pyrkii parhaansa mukaan hyödyntämään tunnelman luomisessa ja katsojan mielenkiinnon ylläpitämisessä niin keskiaikaisen linnan miljöötä, Campo Turesin jylhiä maisemia kuin myös sisäkkönä nähtävän Janet Agrenin suloja. Lisäksi juonessa on riittämiin yllätyksellisiä käänteitä, joista useimmat jopa sujuvia sellaisia, joten mistään pystyyn kuolleesta puhe-elokuvasta ei ole kyse, vaan herkullisesta, hieman Agatha Christie -henkisestä mysteeristä, jonka keskeinen elementti on kuitenkin huumori, paikoin nautittavan musta sellainen.

Itselleni The Most Wonderful Evening of My Life toimi Il Cinema Ritrovaton päätöselokuvana, eikä sellaisena lainkaan hassumpi tapaus, sillä oli ilo katsoa laadukasta italialaista elokuvaa melko hiljentyneessä Cinetecassa, muun katsojakunnan koostuessa pääosin paikallisväestöstä. Elokuvan jälkeen, kellon ollessa päälle yhdentoista illalla, Cinetecan pihalle pystytetty ravintolateltta ja seinälle maalatut, hupaisat Lumièren veljesten karikatyyrit houkuttelivat vielä fiilistelemään ja viipyilemään. Vaan ei auttanut. Festivaalit olivat ohitse. Suunnatessani siitä hiljalleen majoitustani kohti, hieman kärsien sekä väsymyksestä, että lukuisten katsottujen elokuvien aiheuttamasta ajatusten hajaannuksesta, mielessäni oli yksi ajatus ylitse muiden: tänne on ehdottomasti päästävä joskus uudemman kerran.