EPOOKIN VARJOSSA: Hymyilevä mies
“Kun tätä noin kymmenen minuutin lyhytelokuvaa katsoo, huomaa miten valtavan taitavia ohjaaja-käsikirjoittaja Kuosmanen ja kuvaaja J-P Passi ovat rakentamaan luontevaa arkista dialogia ja arjen valossa kylpevää toden tuntua. Mielestäni he ovat siinä ehkä maailman parhaita tällä hetkellä. Eikä tässä edes harhauduta liian abstraktisiin henkilöhahmoihin ja keinotekoiseen elliptisyyteen, joihin Taulukauppiaissa mielestäni, harmillisesti, ihan lopussa eksyttiin. Nuoria Airolan näyttelijäsisaruksiakaan ei pidä unohtaa. Jokin sanaton kieli heissä puhuu (mikä oikeastaan kuvaa tekijöiden elokuvallista otetta ihan yleensäkin). Joko heitä on ohjattu loistavasti tai sitten he tajuavat tekijöiden pyrkimykset ihan intuitiivisesti. Juuri noin tuossa valossa on näyteltävä.”
Näin olen kirjoittanut blogissani lyhytelokuvasta Hevoshullu. Ja Taulukauppiaista isomminkin. Olen ollut niin sanotusti pähkinöinä näistä elokuvantekijöistä. He ovat olleet eräänlaisia valontuojia tässä visuaalisen kulttuurimme hämärässä, jos tämä intoileva liioittelu sallitaan. Nuo kaksi lyhytelokuvaa luovat mestarillisesti spontaaniuden vaikutelman. Ne ovat hienoa inspiroitunutta elokuvaa. Eikä tarvitse edes käyttää Suomi-korttia. Ajattelin niitä katsoessani, että tätä varten elokuva on keksitty.
Ja siksi tämä kaikki onkin niin vaikeaa. Pettymys on niin suuri. Mitään tästä edellä sanomastani en tavoita Hymyilevästä miehestä. Edes hyvä tahto ei tunnu auttavan. (Tosin hyvän tahdon tarve on jo sinänsä merkki huonosta taiteesta, joten ei se olisikaan voinut auttaa.) Missä vika?
1962 käytiin höyhensarjan maailmanmestaruusottelu, jossa Olli Mäki kohtasi yhdysvaltalaisen Davey Mooren. Mäki tyrmättiin toisessa erässä. Keskiössä ei tässä elokuvassa kuitenkaan ole itse ottelu vaan se, mitä tapahtuu kun Mäki rakastuu ottelun lähestyessä ja miten otteluun valmistautumisen ulkoiset vaatimukset vaikuttavat Mäkeen sekä hänen ja tulevan puolison Raija Jängän suhteeseen. Kantavana ideana elokuvassa on ohjaaja Juho Kuosmasen mukaan tämä ulkoisen ja sisäisen ristiriita.
Tuo ristiriidan kuvaus on kuitenkin elokuvan oleellinen ongelma. Juuri tämän ulkoisten vaatimusten ja sisäisen kokemuksen ristiriidan kuvaaminen jäi vajaaksi ja laimeaksi. Aito verestävä sisäisyys ulkoisen vastavoimana puuttui. Olisi tarvittu joko enemmän sisäistä jännitettä tai sitten kunnolla eleetöntä ja lakonista havainnointia. Nyt tarjottiin jotain siltä väliltä eikä kumpaakaan. Kamera ei tuntunut päästävän lähelle ihmistä, vaikka sitä selkeästi yritettiin. Käsikirjoitus ei syventynyt mihinkään eikä mikään koskettanut. Kaikki soljui ohi. Mäen hämmennys ja epävarmuus jäi yhtä lailla laimeaksi; en aistinut sisäisyyttä.
Mikä olisi auttanut? Mäkeä olisi pitänyt kuvata ehdottomasti Raijan katseen kautta; tuoda Raija pääosaan, keskiöön, ja samalla hyödyntää Oona Airolan ylivoimaista luonnollisuutta. Sillä tavoin etäisyys Mäen hahmoon olisi tuntunut perustellulta ja luontevalta. Nyt yleistävä ja tunteita latistava kamera oli silmäni. Myös Mäen häviämällä vapautuminen jäi laimeaksi, koska sitä ei tunnuttu kunnolla pohjustettavan sisäisyyttä rekisteröivällä kerronnalla. Kaikki oli samaa ulkoista harmaata.
Ja kyllä myös se mitä pelkäsin, toteutui. Epookki tuli itseni ja taiteen väliin. Seurasin aikalaisuuden imitointia. En spontaania kameran edessä ja valossa olemista, jota nuo mainitsemani kaksi muuta elokuvaa niin suvereenisti olivat. Epookki vaikutti varsinkin Eero Milonoffin Eelis Askin ja Jarkko Lahden Olli Mäen hahmoihin. Heistä tuli enemmän nostalgisia ja hieman ylityöstettyjä tyyppejä kuin todellisia ihmisiä. Ikään kuin näyttelijät olisivat ajatelleet liikaa sitä aikaa, johon heidät oli kirjoitettu.
Jos ette saa tästä kiinni, muistelkaa miltä nuo lyhytelokuvat tuntuivat ja näyttivät ja kuvitelkaa sitten niiden välittömyys tässä tarinassa. Sitä odotin.
Mutta se Oona Airola. Hän puhkoi reikiä keinotekoiseen aikaan; lävisti epookin kuin tyhjää vaan. Oli häikäisevästi läsnä. Ikään kuin hän olisi näytellyt eri elokuvassa. Mutta koska hänet oli kirjoitettu marginaaliin, tästäkään ei kasvanut mitään itseään suurempaa. Olen pahoillani: en päässyt näiden ihmisten sisälle. En sitten millään.
Kuosmasen ja Passin kosketukseen yhä uskon. Ei se osaaminen ole voinut mihinkään kadota.
Olen Juha Saari, 1960 Kokkolassa syntynyt rikosseuraamusalan virkamies Seinäjoelta. Harrastuksiani ovat asioista innostuminen, niiden ajatteleminen ja niistä kirjoittaminen. Vakituisemmin Nietzschen aivastus -blogiini ja satunnaisemmin muun muassa Filmihulluun.