Jacinto Molina Álvarez koki muutoksen painonnostajasta, statistista ja käsikirjoittajasta Paul Naschyksi, Espanjan epäilemättä ikonisimmaksi kauhutähdeksi vuonna 1968 kuunvalonsa nähneen ja samalla Waldemar Daninskyn lykantrooppiseikkailut käynnistäneen 3D-ulvonnan The Mark of the Wolfman myötä. Vaikka laskutavasta riippuen 12–13 filmin mittainen Daninsky-sarja muodostuikin Naschyn meriitiksi, takoi Lon Chaneyn ja Boris Karloffin kaltaisiin legendoihin verrattu elokuva-alan moniosaaja kässäreitä, ohjauksia sekä tietenkin roolisuorituksia monen muunkin aihepiirin parissa. Draculan, Frankensteinin hirviön ja muumion kaltaiset klassiset monsterit eivät muodostaneet näistä vaatimattominta siivua.
El jorobado de la Morguessa – tai espanjaa sujuvammin englantia bamlaavalle Hunchback of the Morguessa – Naschyn selkään liimattu kyttyrä on omiaan herättämään kysymyksen sovinnaisuuksien ja hyvän maun rajojen särkemisestä, mitä nimikkohahmon ensimetreillä suorittama brutaali murha vain korostaa. Mauttoman sensaationhakuiseen epämuodostumien herättämällä inholla mässäilyyn ei huolestuttavista merkeistä huolimatta kuitenkaan alennuta. Samana vuonna ilmestyneessä Draculan suuri rakkaus -filkassa jo aiemmin päänsä yhteen kopauttaneen kirjoittajatrio Naschy-Aguirre–Insúan tarina on eräänlainen Frankenstein-muunnelma, häijyn Igorin kaljalle passittavan Quasimodon näkökulmasta koettuna.
Naschyn tulkitsema käyrärankainen Gotho on ulkomuotonsa vuoksi liki taivaita hipovissa määrin kiusattu lasaretin ruumishuoneen työntekijä, jonka ainoat ymmärtäjät ovat – kuinka ollakaan – kaksi hekumallisen kaunista naista. Kyfoosipotilaan runsaissa mitoin lahjoittamista kukista nauttiva Ilse tekee kuolemaa, vaikka tämän huonovointisuuteen näyttää viittaavan kulkupelinä toimivan pyörätuolin lisäksi ainoastaan näyttelijätär María Elena Arpónin silmistä satunnaisesti paistava väsynyt katse. Tohtori Elke (Rosanna Yanni) puolestaan tutustuu kyttyräselkään sitoessaan tämän päähän demonisesti nauravien pikkupoikien kivihyökkäyksen seurauksena auennutta haavaa. Toiset puhuvat rakkaudesta ensi silmäyksellä – tiedä häntä, ehkäpä Gothon vilpitön luonne valloitti Elken niin tulisesti, ettei lekurin sisin anna miehen rujon ulkonäön olla esteenä vaatteista muutaman tapaamisen jälkeen kuoriutumiselle.
Vaikka lapsenomainen Gotho on jo aiemmin kohdistanut pieniä vihanpurkauksia (mm. sammuneen jätkän pään, käden ja jalan irti leikkaaminen) sortajiinsa, pääsee todellinen helvetti valloilleen vasta Ilsen siirtyessä ajasta ikuisuuteen. Liikuttavien musiikkien korostamana poimitut kasvikunnan väripilkut eivät ehdi hyvästelemään kalmistoapulaisen lähintä ystävää Gothon jouduttua kriittisillä minuuteilla tappeluun häntä härnäämään tulleiden valkotakkien kanssa. Ilsen ruumiin häpäisyn todistaminen on äijälle viimeinen pisara ja pian poliisi etsii sairaalan alla mutkitteleviin luolastoihin piiloutunutta epäiltyä useampaa henkirikosta koskeva juttutuokio mielessään. Pelastavaksi enkeliksi nousee professori, joka kertoo suorittamiensa kokeiden saattavan olla avain kuoleman jälkeiseen elämään. Luolan perukoille viritetään näin ollen laboratorio, jonka tarpeisiin Gotho valjastetaan kiikuttamaan kaikenlaisia ruumiinosia.
Veriteoistaan huolimatta Gotho näyttäytyy yhtenä filmin harvoista inhimillisistä hahmoista. Henkisesti jälkeenjääneen miehen suhde väkivaltaan on läpi elokuvan kielteinen ja tämän hulabaloo lähinnä seurausten ymmärtämättömyydestä kumpuavaa tunnepuuskaa. Toki hänen aggressionsa ovat käytännönläheisyydessään hurmeisempia kuin aidosti pahansuopien kaverien, mutta mielestäni tämä korostaa impulsiivisesti reagoivan Gothon syyntakeettomuutta: erilaista ihmistä joukolla nöyryyttävät yhteiskuntakelpoiset ja korkeasti koulutetut mallikansalaiset toimivat julmasti omaksi ilokseen, eikä latvasta lahoa välikappaletta raaoissa kokeissaan järjestelmällisesti hyväksikäyttävä tiedemies likaa omia käsiään päämääriensä saavuttamiseksi. Tähän verraten kamelijätkän suora toiminta tuntuu liki rehelliseltä. Hän ei halua pahaa, puno juonia muiden päänmenoksi tai suoranaisesti haudo murhia, ainoastaan suorittaa tekonsa yllytettynä tai arvostamansa naisen onnen ja kunnian puolesta. Kaiken kaikkiaan voikin väittää Gothon heijastavan ympäristöään: hän on kuin koira, jonka kanssaihmiset ovat hakkaamalla opettaneet puremaan.
Siihen nähden, että Hunchback of the Morgue on valmistunut Francon Espanjassa, tarjoaa se yllättävän määrän gorea. Vaikkei itsetarkoituksellisesta visvasirkuksesta ole kyse, seuraa alun silpojaisia joukko ihmisanatomian saloihin säännöllisin väliajoin tutustuttavia kohtauksia mahasta pursuavista suolista irtopäihin, sekä ulos kaivettavista silmistä happokylpyihin. Tehosteiden taso ei ole hääppöinen: esimerkiksi kaulaa katkottaessa otetaan ensin lähäri verta epätahtiin iholle sprägivästä veitsestä, minkä jälkeen nuken paikaltaan poistettu koppa nostetaan suuremmitta seremonioitta puolilähikuvassa ilmaan. Tiimi olisi saanut myös luvan ihka aidon ruumiin leikkelyyn, mutta tehokeinosta luovuttiin päätähden osoittauduttua tämän suhteen liian herkäksi. Vaikka Naschy muistetaan osissaan yleisesti ottaen machona naistenmiehenä, sleazella tai seksillä ei elokuvassa liiemmin herkutella. Mitä nyt pieni kaistale ihoa vilahtaa elotonta tyttöä sammakkoperspektiivistä kuvattaessa tai Gothon päästessä tutustumaan (vaatteet yllään) sängyn antimiin Elken rintavarustus silmiensä alla.
Siitä huolimatta, että leffa sijoittuu nykypäivään, tuo se välistä mieleen maisemiensa, puvustuksensa sekä lavastuksensa puolesta monet Hammer-rymistelyt, eritoten tuotantoyhtiön Dracula- ja Frankenstein-filmatisoinnit. Javier Aguirre onnistuu rytmittämään tarinankerronnan pääosin viihdyttävästi, eikä 80 minuutin aikana kelloa tule vilkaistua ennen viimeistä varttia. Tällöin meininki alkaa muuttua jo hieman itseääntoistavaksi, Gothon jälleen raahatessa proffan käskystä uutta tyttöä tieteellisesti synnytetyn ja tyrmässä möykkäävän elävän kuolleen ravinnoksi. Onneksi ohjaaja on ilmeisesti aistinut ilmavirtaa pitkin hiipivän haukotuksen ja Shaw Brothersin Öljyiseltä raivohullulta näyttävä sekasikiö potkaisee sellinsä oven saranoiltaan juuri tympääntymisen uhatessa. Hirviön puolesta on lausuttava kiitosta, että ennen loppua ainoaksi todisteeksi sen olemassaolosta jää olion vertahyytävä karjunta – oiva ratkaisu paitsi mielenkiinnon säilyttämisen puolesta, myös siksi että ainakin omassa mielikuvituksessani tuo kuvotus oli huomattavasti nykyistä pelottavamman näköinen.
Hunchback of the Morgue on määrätietoinen sekoitus yliampuvaa tunteiden kosiskelua, splatteria sekä goottilaista kauhua. Se välttää suuren osan euroeksploitaatiossa kohtaamistani sudenkuopista, kuten kasan yhdentekeviä hahmoja, mihinkään johtamattomia juttutuokioita ja tunteen tapahtumien paikallaan polkemisesta. Teknisesti filmi on pääosin uskottava, visuaalisesti paikka paikoin seireenimäisen lumoava. Vaikka elävien rottien roihuttaminen tuntuu sydämessäni aina yhtä vastenmieliseltä ja tuomittavalta, en lopulta voi kuin yhtyä yleiseen mielipiteeseen: Kyseessä on Naschyn ehdottomasti paras elokuva, jonka kannoilla köpöttelevät laadukkaammatkin Daninsky-pätkät huutelevat jossain kaukana perässä.