Siiri Reiniluoto, huhtikuu 2026, nro 1

Emily Brontën Humiseva harju (1847) on yksi kirjallisuuden historian merkkiteoksista ja se on säilyttänyt pidettävyytensä tähän päivään saakka. Vaikka tarina supistetaan usein pelkäksi traagiseksi rakkaustarinaksi, sisältää tummasävyinen goottilainen teos useita kerroksia rasismista luokkaeroihin ja ihmismielen järkkymisestä epätoivoisen omistavaan rakkauteen. Brontë on onnistunut vangitsemaan teokseensa jotain niin vahvaa, että siitä riittää ammennettavaa elokuviin, lauluihin ja tv-sarjoihin edelleen.

Teos avautuu kehyskertomuksen kautta: Humisevan harjun entinen palvelija Nelly Dean kertoo Heathcliffistä ja Catherinesta uudelle vuokralaiselle herra Lockwoodille. Nellyn kertomus alkaa, kun Catherinen ja tämän veljen Hindleyn isä herra Earnshaw tuo työmatkaltaan kotiin tuntemattoman lapsen, Heathcliffin. Lapsi saa osakseen isän kiintymystä ja välittämistä, mikä aiheuttaa varsinkin Hindleyssä kateutta ja vihaa. Catherine sen sijaan ystävystyy Heathcliffin kanssa lähes välittömästi.

Vuodet vierivät, ja herra Earnshaw kuolee, jonka jälkeen Hindleyn käytös Heathcliffiä kohtaan muuttuu julmemmaksi ja julmemmaksi. Samaan aikaan Catherinen ja Heathcliffin yhteys syvenee muuttuen kuitenkin pian traagiseksi Catherinen naidessa naapurissa asuvan Edgar Lintonin paremman sosiaalisen aseman vuoksi. Heathcliff katoaa tämän jälkeen ulkomaille vuosiksi ja palatessaan takaisin aloittaa vuosikymmeniä kestävän kostamisen niin Catherinelle kuin tämän jälkipolville.

Elokuva-adaptaatioita Humisevasta harjusta on tehty aikojen saatossa lukemattomia, mikä onkin kunnioitettavaa ottaen huomioon alkuperäisteoksen hankalan luonteen elokuvallistamisen suhteen. Kehyskertomus ja useampi kertoja asettavat kerronnalle haasteita, sillä teosta lukiessaankaan ei aina voi tietää, onko kertoja luotettava vai ei. Tapahtumat perustuvat kertojien muistoihin ja tarina kattaa useamman sukupolven elämän ollen täten myös sisällöllisesti laaja. Ja lisäksi – seikka, joka tuntuu erityisesti olevan ohjaajien kompastuskivi – tarina ei ole yksiselitteinen kertomus päähenkilöiden Heathcliffin ja Catherinen rakastumisesta vaan myös paljon muuta.

Tietenkään adaptaatioita tehdessä ei tarkoitus ole tehdä kirjaa toisintavaa dokumenttia, vaan ohjaajat tekevät oman tulkintansa alkuperäisteoksesta. Niinpä olemme lähen sadan vuoden aikana saaneet katsella hyvinkin erilaisia visualisointeja Humisevasta harjusta, jotka kaikki sisältävät omat onnistumisensa ja kompurointinsa. Jonkinlaisen aiheen rajauksen vuoksi on tähän analyysiin valikoitunut säilyneistä adaptaatioista kuusi tunnetuinta englanninkielistä versiota, uusin Emeral Fennellin (2026) ohjaustyö mukaan luettuna.

Ensimmäinen käsittelyssä oleva adaptaatio on William Wylerin vuoden 1939 ohjaustyö. Yleistunnelmaltaan adaptaatio on enemmän sosiaalisen iloinen kuin goottilaisen synkkä, mutta siitäkin huolimatta se pääsee adaptaatioiden kaanonissa ainakin keskivaiheille yrityksellään seurata alkuperäisteoksen juonenkäänteitä edes jotenkuten. Elokuva alkaa alkuperäisteokselle uskollisesti kehyskertomuksella: herra Lockwood saapuu katsomaan seutuja, ja tapaa perillä Humisevassa harjussa vanhan ja karun Heathcliffin. Tämän jälkeen tarina etenee Nellyn kertomana.

Elokuvan hahmoista Nelly on hyvin alkuperäisen kaltainen. Sen sijaan harmillista on, että tätäkin keskeisemmät hahmot, niin Catherine kuin Heathcliff, ovat hyvin pelkistettyjä versioita itsestään. Catherinen lapsuudenajan temperamentti ei pirskahtele eikä aikuisajan mustasukkainen ilkeily pääse oikeuksiinsa, vaan hän on ennemmin tyyni ja tasapainoinen. Myöskään Heathcliff ei saa ansaitsemaansa roolia: lapsuuden syrjintää ja pahoinpitelyjä sekä Catherinen veljen Hindleyn vihaa häntä kohtaan ei pohjusteta, ja myöhemmin kostosuhde Isabellin kanssa ei ehdi kunnolla edes alkaa Heathcliffin ollessa kiireinen huolehtiessaan sairastavasta Catherinesta. Kuten lähes kaikki muutkin adaptaatiot, myös tämä pelkistää alkuperäisteoksen sen ensimmäiseen puolikkaaseen luoden tarinaan kiireen tuntua, eikä katsoja ehdi ymmärtää hahmoja pintaa syvemmälle.

Seuraava versio Humisevasta harjusta ilmestyi valkokankaalle vuonna 1970, ohjaajana Robert Fuest. Samaan tapaan kuin edeltäjänsä, tämäkin versio jää yleisilmeltään hieman liian hilpeäksi, eikä Heathcliffin hahmon julmuus pääse kunnolla oikeuksiinsa. Tällä kertaa Hindleyn ja Heathcliffin lapsuuden yhteentörmäys saa enemmän tilaa, mutta Hindleynkin hahmo jää alkuperäisteokseen verrattuna harmillisen kiltiksi. Positiivista tässä versiossa on Catherinen hahmo, joka on toisinaan jopa alkuperäistä itseään pidättelemättömämpi ja sekopäisempi. Monessa adaptaatiossa Catherinen luonteen monisäikeisyys jää melko tasapaksuksi, joten on virkistävää nähdä hänestä versio, jossa villiä luonnetta ei ole yritetty piilotella.

Ensimmäinen elokuva, joka huomioi myös alkuperäisteoksen toisen puoliskon, on ilmestynyt vuonna 1992, ohjaajana Peter Kosminsky. Kattavan juonenkerronnan lisäksi Kosminsky on tehnyt toisenkin muista eroavan ratkaisun: kertojana on kuvitteellinen versio Emily Brontësta Nellyn sijaan. Ratkaisu on hyvällä tavalla kiehtova, eikä Kosminsky ole Nellyä tai kehyskertomuksen kannalta oleellista herra Lockwoodia kuitenkaan kokonaan elokuvasta poistanut. Kahteen aiempaan versioon verrattuna Heathcliff tuntuu tällä kertaa hieman kokonaisemmalta ja synkemmältä, ja kenties osittain sen ansiosta – kuten myös musiikin ja visuaalisuuden – onnistuu tämä versio olemaan yleisilmeeltään aiempia goottilaisempi.

Uusi vuosituhat on ennen Emerald Fennelliä tarjoillut kaksi Humisevan harjun elokuvasovitusta. Varhaisempi niistä on Coky Giedroycin ohjaama vuoden 2009 kaksiosainen minisarja. On kenties epäreilua verrata juonellisesti näin laajaa teosta aiempiin mitaltaan lyhyempiin, sillä kaksi osaa tarjoavat rutkasti aikaa rakentaa tarinaa. Pituuden ansiosta Catherinen hahmo on hyvin alkuperäisteoksen kaltainen – tarpeeksi ärsyttävä ja katsojan hermoille käyvä – ja Heathcliff jopa pelottavan julma. Tosin täydellisyyttä ei tässäkään päästä hipomaan, sillä vaikka Heathcliffin lapsuutta ja myöhempää julmuutta pohjustetaan Hindleyn ja tämän väkivaltaisten välien kautta paljon, on lähes yhtä tärkeä isän hahmo herra Earnshaw jätetty jokseenkin tasapaksuksi. Elokuva leikittelee myös yliluonnollisuudella viitaten Heathcliffin olevan kenties kykenevä taikuuteen, mikä on tulkintana lähinnä huvittava.

Pian minisarjan jälkeen näyttämöille ilmestyi vuonna 2011 Andrea Arnoldin tulkinta klassikosta. Arnoldin elokuva eroaa tunnelmaltaan aiemmista indiemäisellä tyylillään: monia hiljaisia hetkiä kun päähenkilöt katsovat toisiaan silmiin, heiluvaa kameratyötä sekä hieman outoja lähikuvia. Elokuvassa ei ole kehyskertomusta taikka juonen toista osaa, mutta positiivisena yksityiskohtana voidaan pitää sitä, että ensimmäistä ja ainoaa kertaa Heathcliffiä näyttelee tummaihoinen näyttelijä. Brontën kirjassa Heathcliffin etnistä taustaa ei sen tarkemmin kerrota, mutta selvää on kuitenkin, ettei tämä ole valkoihoinen englantilainen. Arnoldin Heathcliff jää kuitenkin esikuvaansa verrattuna liian kiltiksi ja tasapaksuksi.

Uusin elokuvasovitus Humisevasta harjusta ilmestyi vastikää, keväällä 2026, ja sen on ohjannut Emerald Fennell. Heti alkuun tästä versiosta on huomioitava, ettei se juonellisesti yritä olla kovin uskollinen alkuperäisteokselle. Tämän voi myös päätellä jo elokuvan nimessä olevista lainausmerkeistä. Elokuvaa katsoessa on alusta asti selvää, että hahmoissa ei ole juurikaan alkuperäisiä ominaisuuksia, vaan Fennell on ottanut heistä kuoret ja täyttänyt ne haluamillaan piirteillä. Catherinen hahmo on oikkuineen yritys oikeaan suuntaan, mutta Heathcliffiä ei ole tunnistaa itsekseen. Catherinen ja Heathcliffin välinen vetovoima ja yhteys on typistetty täysin seksuaaliseksi, ja Heathcliff on yhtäkkiä Catherinen edessä itkien mateleva salarakastaja. Heathcliffin julmuuden kuvaaminen jää lähinnä irvokkaaksi provosoinniksi, kun Fennell kääntää senkin seksuaalissävytteiseksi.

Kokonaisuutena elokuva ei myöskään yllä goottilaiseen tunnelmaan, vaikka nummen eristynyt henki onkin saatu vangittua kauniisti, ja tapahtumapaikat ovat visuaalisuudessaan miellyttäviä.

On selvää, että kaikissa yllä luetelluissa adaptaatioissa on ollut onnistumisia, mutta myös samankaltaisia kompastuskiviä. Vaikka adaptaatio on aina ohjaajansa näköinen, voisi silti joidenkin nyrkkisääntöjen ajatella pitävän. Yksi tärkeimmistä on hahmojen ytimen ymmärtäminen, ja sen saaminen valkokankaalle. Tunnistettavat hahmot luovat tunnistettavan adaptaation, vaikka aika ja paikka tai juonen yksityiskohdat hieman muuttuisivatkin. Tietenkään täysin objektiivista totuutta minkään teoksen hahmojen ymmärtämiseen ei ole, emmehän me pääse kirjailijoiden pään sisään, mutta jotain suuntaviivoja voi saada suuren yleisön tulkinnoista.

Humisevan harjun päähenkilöt, Catherine ja Heathcliff, on yleisesti tulkittu monisäikeisiksi ja kompleksisiksi hahmoiksi. Ja kuitenkin adaptaatioista suurin osa latistaa heidät ahtaaseen muottiin, siistin ja ymmärrettävän rakkaustarinan kahdeksi osapuoleksi. Osassa elokuvista Catherinen hahmoon on tosin saatu sisällytettyä hänen vaiheiluaan, sekopäisyyttään, itsekkyyttään ja arvaamattomuuttaan, mutta harmittavan usein sama on tehty Heathcliffille. Se on toki tavallaan ymmärrettävää, sillä Brontë on teoksessaan onnistunut todella taitavasti luomaan hahmon, joka ei ole hyvä eikä paha, ja jonka ymmärtämiseksi romaani on ehkä luettava useampaan kertaan.

Keskiössä Heathcliffin hahmon rakentumisessa ovat hänen lapsuuden kokemuksensa niin hyvän isän, herra Earnshawn, kuin isän rakkaudesta mustasukkaisen Hindleyn välissä, ja tätä dynamiikkaa kokonaisuudessaan ei selitä yksikään adaptaatio. Toisinaan herra Earnshaw puuttuu, toisinaan Hindley puuttuu, joskus Hindley on väkivaltainen, toisella kertaa turhan ymmärtävä.

Lisäksi Heathcliffin muista hahmoista eroava etnisyys ja hänen tämän takia kokemansa eristyneisyys, rasismi ja kuulumattomuuden tunne ovat hahmon ymmärtämisessä avainasemassa. Tämä kohta jää lähes kaikilta elokuvilta kuitenkin huomioimatta. Kun Heathcliffin luonteen synkkyyden tärkeä pohjustus jää tekemättä, ei ole ihme ettei hahmosta uskalleta luoda tarpeeksi julmaa elokuvien edetessä. Tällöin julmuus tuntuisi epäoikeutetulta, eikä katsojan olisi tarpeeksi helppoa romantisoida Heathcliffin ja Catherinen epätoivoista rakkautta.

Naulana arkkuun Heathcliffin yksinkertaistamiselle on Fennellin versio, jossa Heathcliffin alkuperäisestä luonteesta ei jää jäljelle juuri mitään, ja hänestä on tehty helposti romantisoitavissa oleva rakastaja Catherinelle.

Kunkin elokuvaversion voi ajatella aikansa kuvana, heijastavan jotain ympäröivän yhteiskunnan kulttuurista ja asenteista. Näin ajateltuna Fennellin versio ei puhu kovin kauniisti nykypäivästämme – pikemminkin tuntuu, että olemme ottaneet askelia taaksepäin.

Fennellin elokuvassa Heathcliffiä näyttelee Jacob Elordi, tunnettu valkoihoinen näyttelijä. Koska Heathcliffin taustaa ei ole tarkasti määritelty, jättää se ohjaajille paljon vaihtoehtoja roolituksen osalta, ja niinpä Arnold vuoden 2011 versiossaan valitsikin Heathcliffiksi tummaihoisen näyttelijän. Fennellin ei siis olisi tarvinnut olla ensimmäinen tämän valinnan tekevä, mutta hän päätyi silti valkoihoiseen näyttelijään perustellen valinnan kuvaavan sitä, millaisena hän itse on päässään nähnyt Heathcliffin, kun on kirjaa lukenut.

Lisäksi Fennell on maininnut haastatteluissa keskittyneensä teoksen pseudo-masokistisiin elementteihin. Kun katsoo elokuvan lukuisia seksikohtauksia, ei voi olla miettimättä, onko Heathcliffin valkoihoistamisen taustalla henkilökohtainen fantasia tai kenties helpompi markkinoitavuus (lue: rahan tahkoaminen).

Tarkastellessamme pop-kulttuurin kulutusta tällä hetkellä, erityisesti kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen osalta, on selvää että romantiikka ja erityisesti graafinen sellainen myy. Kirjojen puolella romanttiset fantasiat sekä erilaiset “spicy romance”-kirjat ovat olleet jo pidempään pinnalla ja nousseen kirjatiktokin (booktok) kautta yhä suurempaan suosioon. Televisiossa olemme saaneet nauttia muun muassa valtavan suosion saaneesta romanttisesta jääkiekkodraamasta Heated Rivarlysta (2025–).

Tätä ilmiötä voi lähteä purkamaan saman psykologian kautta, joka löytyy myös huulipunaindeksin taustalta. Kyseisen indeksin kehitti vuonna 2008 meikkiyritys Éstee Lauderin hallituksen puheenjohtaja Leonard Lauder, joka oli huomannut että taantumassa huulipunien myynti kasvoi.

Indeksiin on myöhemmin yhdistetty myös romanttisen fiktion suosion kasvu. Toisin sanoen maailman murentuessa ympärillämme käännymme romantiikan puoleen. Ja se käy kieltämättä järkeen – romanttinen fiktio on hyvän mielen viihdettä tarjoten täydellisen pakopaikan oikealta maailmalta. Kun arki tuntuu kuormittavalta, ei viihteen halua kuormittavan itseään yhtään enempää. Niinpä Fennellin voisi adaptaatiollaan ajatella olevan täysin ajan hermolla: hän tekee sitä, mitä katsojat haluavat.

Lähteet:

• Emerald Fennell’s Cinema for Dummies, Broey Deschanel. 21.2.2026.
• Not just love, actually: why romance fiction is booming, Ella Risbridger. 21.12.2025. The Guardian.
• ‘Wuthering Heights’ Director Emerald Fennell on Breaking With the Book to Cast Jacob Elordi as Heathcliff: “There Are So Many Different Takes”, Kirsten Chuba. 29.1.2026. The Hollywood reporter.