Netflixin uusi minisarja käsittelee videopelien syntyhistoriaa. Kuusi osaa on jaettu teemojen mukaan ja jokaisessa käsitellään pari-kolme peliä kerrallaan. Aiheidensa puolesta sarja olisi voitu toteuttaa jo 20 vuotta sitten. Se nyt vain sattuu sopimaan paremmin tähän maailman aikaan ja Netflixin arvopohjalle.

Videopelien historiasta löytää tänä päivänä loputtomasti materiaalia. YouTube on tulvillaan monet kerrat kerrottuja tarinoita pelien synnystä ja polemiikeista. Tubettajien lisäksi panoksensa ovat antaneet pienen piirin dokumenttielokuvat niin indie-pelintekijöistä kuin kasibittisten pelien aikakaudesta. Kunnianhimoinen dokumenttisarja 8 Bit Legacy: The Curious History of Video Games (2017) sai mukana olleen France Costrelin innostumaan tarinoista videopelien taustalla, joista on nyt muodostunut High Score – Pelaamisen kulta-aika (2020).

Vakavasti otettavat dokumenttielokuvat ovat tähän mennessä keskittyneet yksittäisiin peleihin tai alaryhmiin, kuten The King of Kong (2007). Tai no, vakava on ehkä tuossa tapauksessa väärä sana. Aiheista dokumenttien teko ei olisi kiinni. Esimerkiksi Box Brownin graafisesta novellista Tetris saisi erinomaisen elokuvan. Suomessa suosikkiteemana on ollut peliriippuvuus. Kaiken huippu on Logged in (2020), joka esittää liudan moniongelmaisia nuoria, jotka sattuvat toisinaan pelaamaan videopelejä.

Myös uusia kirjoja julkaistaan vuosittain, joista valtaosa on joukkorahoitteisia. On kahvipöytäkirjoja, kuten korkeatasoisista kuvista koostuva The Art of Point-and-Click Adventure Games. Vastikään ilmeistyi Shawn Millsin pelitalo-historiikki The Sierra Adventure. Historiikkien ja 1001 peliä -kirjojen lisäksi on kaiken maailman taidekirjan, ohjekirjan, katalogin ja genesiksen yhdistelmiä. Täytyy alkaa keksiä hyviä syitä ja keinoja tehdä mielenkiintoinen sarja.

High Scoren aiheet ovat pääosin niitä tavanomaisimpia. Ensimmäinen osa käy läpi arcade-hallien ajan. Toinen osa läpikäy Nintendon läpimurron markkinoille. Kolmannessa on muisteloita seikkailu– ja roolipelien alkutaipaleesta. Sitten esitellään kilpailija, Sega. Toisiksi viimeisessä osassa siirrytään väkivaltaisiin peleihin ja päätösosassa käydään läpi 3D-pelien ensiaskeleita. Se tapahtuu sekä PC:n että konsolin näkökulmista.

Erottuakseen asiantuntevien tubettajien massasta Netflixin sarjalla on apunaan kolme oljenkortta: Uudet haastattelut, odottamattomat juonteet ja kuvakerrontaan panostaminen. Netflixin status ja raha ovat edesauttaneet haastateltavia mukaan ja Charles Martinetin kertojaääneksi. Hän on siis luonnollisesti Super Marion ääninäyttelijä. Ideologisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti latautunut alusta toki suosii tavalliseen tapaansa diversiteettiä ylitse merkityksen. Tämä jakaa varmasti yleisön reaktiot.

 

I.

 

High Score on tehty samalla sapluunalla kuin 80-luvun rakkaimmat lelut (2017- ), Netflixin toinen milleniaaleille suunnattu nostalgiapommi. Siinä sarjakuvamaestrot Kevin Eastman ja Peter Laird saatiin vuosikymmenten kyräilyn jälkeen samaan huoneeseen.  Tässä sarjassa Ken ja Roberta Williams saadaan vuosikymmenten jälkeen juttelemaan Sierra On-Linen alkuajoista. Totta puhuen, on ikävä kyllä hukkaan heitetty mahdollisuus haastatella Keniä ja Robertaa vain ensimmäisen graafisen seikkailupelin, Mystery Housen (1980), tiimoilta.

Sierran tuhon jälkeen aviopari on pitänyt hiljaiseloa ja he ovat purjehtineet jahdilla ympäri maapalloa. Heillä on koko ajan ollut vahva fanikanta, joka on luonut uutta fanitaidetta, jatko-osia, remakeja ja soundtrackeja heidän peleistään. Haastatteluja he eivät ole juuri antaneet. Heidän kollegansa, Al Lowe, sen sijaan on ollut hyvin aktiivinen faniyhteisöissä. Sierran tarinaa on vuosien varrella koitettu saada kasaan useita kertoja. Vasta Shawn Millsin vuosien työ kantoi hedelmää. Hänen kokoamansa The Sierra Adventuren ansiosta myös Ken on vihdoin päättänyt kirjoittaa oman versionsa tapahtumista.

Kaikkiaan, iso osa sarjan haastateltavista koostuu japanilaisista tai yhdysvaltalaisista pelinkehittäjistä, markkinoijista ja erinäisten turnausten voittajista. Viimeinen on varsin yllättävä ratkaisu, sillä markkinointimielessä järjestetyt turnaukset ovat varsin ohut aihe. Ehkä muinaisia Space Invaders (1978) -taistoja vain yritetään rinnastaa samalle linjalle nykyisten eSport-turnausten kanssa ja täten tuoda jotain uudelleenlöydettyä kunniaa näille pioneereille.

Iso osa pelialan O.G.-hahmoista asustelee nyt hulppeissa lukaaleissa, joiden valtava pinta-ala on käytetty muutamiin abstrakteihin maalauksiin ja kukkaruukkuun. Muutama haastateltava viihtyy vielä boheemissa kirjahyllymeressä. Osa on siirtynyt viinibisnekseen, osa jatkaa pelialalla ja osa kerää rojalteja. Pelien syntyä ja haastatteluja esitellään limittäin ja välillä hieman ontuvasti jäsenneltynä.

Sarjan viimeistä osaa dominoi itseoikeutetusti pelialan rokkitähti — John Romero — eli Doomin (1993) luoja.

 

II.

 

Kun käsitellään aiheita joista löytyisi satoja miljoonia tuloksia googlella, on toivottavaa saada irti harvinaisempia näkökulmia. Tappelupelien kohdalla käsitellään usein sitä paskamyrskyä mikä mediassa on syntynyt “väkivaltaisista lastenpeleistä“. On ilahduttavaa nähdä peruskauran lisäksi kuinka Street Fighter 2:n (1991) taisteluareenojen valokuvaaja on etsinyt kohteitaan.

Konseptitaidetta olisi voitu käsitellä laajemminkin. Final Fantasy -pelien graafisen ilmeen luonutta Yoshitaka Amanoa sentään käsitellään. On hauska seurata kuinka valtavat ja yksityiskohtaiset piirustukset esiintyivät ensimmäisissä peleissä muutamiksi pikseleiksi käännettyinä, ja kuinka ne vasta viime vuosien julkaisuissa ovat päässeet esille alkuperäisessä loistossaan.

Parhaita pelivalintoja klassikoiden sijaan ovat ilman muuta super-marginaalinen lost & found -peli GayBlade (1992) ja pahamaineinen kulttiteos Night Trap (1992), joka juuri pari vuotta sitten julkaistiin 25-vuotispäivänsä kunniaksi Nintendo Switchille.

GayBlade “The World’s First Gay & Lesbian Computer Game” oli AIDS-ajan homoille suunnattua eskapismia, jossa päästiin roolipelin maailmassa kostamaan homovastaisille konservatiiveille, punaniskoille, natseille ja evankelistoille. Peli oli niin pienilevikkinen, että pelin tekijäkin joutui etsimään sitä 15 vuotta alkuperäiset kopiot menetettyään.

Night Trap oli aikoinaan väkivaltaisuudessaan ennakkotapaus, joka johti pelien ikärajoittamiseen. Laaja mediahuomio ja kauhistelu teki siitä hitin. Sarjassa nähdään making of -materiaalia ja taustoitusta siitä kuinka kauhuelementtisestä film noir ninjatrilleristä tuli B-luokan kasari-campia. On oikeastaan suloista kuinka juuri Night Trapista tuli paheksuttu ja oikeudessa vatvottu kauhukuva juuri Doomien ja muiden gore-mässäilyjen aattona.

Aivan liian paljon ruutuaikaa saa E.T. (1982). Ehkä sen ajateltiin vielä jonkun mielestä olevan ironisesti hauskaa. Ehkä onkin, jos ei ole koskaan kuullut Angry Video Game Nerdistä. Jauhaminen keskittyy sitä paitsi ontuvaan “E.T. tuhosi pelialan” -väitteeseen ja E.T.:n kuoppaanputoamismeemiin, eikä edes käsittele ainoaa tietämisen arvoista asiaa, 700 000 myymättömän pelin hautaamista New Mexicoon.

Erikoisin ratkaisu on käyttää puolet Nintendolle suodusta ruutuajasta 1990 järjestettyyn Nintendo World Championshipsiin. Kyseessä on yhdysvaltalaisittain iso ja muistettava markkinointitempaus. Maailmanlaajuisesti kilpailu tiedetään parhaiten osallistujille jaetusta pelikasetista, joka on nykyään arvokas keräilyharvinaisuus. Yli kymppitonnin pelistä ei puhuta.

Netflixin sarjoille tyypillisesti, mukana menossa on monimuotoisuus. LGBTIQ- ja BLM-solidaarisuus määrittelee haastateltavia ja pelivalintoja. Tämä ei varmasti yllätä Netflixiä kriittisemmin seuraavaa. Eikä kyse ole pelkästään jokaisen huomioon ottavasta positiivisesta laskelmoimisesta, sarjassa kierretään kontroversiaalit ja potentiaalisesti loukkaavat aiheet.

Ensisijaisesti sarja myötäilee vanhan koulukunnan pelaajia, mutta myös nuorempia yritetään pitää kärryillä. Silmiinpistävää on se, että seassa on hassuja uusille sukupolville suunnattuja lausahduksia, kuten: “Levyke – entisaikojen USB-tikku“. Pätkä, jossa käsitellään kuinka modeemit huusivat yhdistettäessä ja yhteys katkesi kun äidin oli päästävä puhelimella juoruamaan, on jo hieman myötähäpeällinen. Toisin sanoen, yritetään selittää nuorekkaasti asioita, kuulostaen entistä pahemmin boomerilta.

 

III.

 

Kerronta on periaatteessa melko hyvässä balanssissa viihteellisen ja informatiivisen, sekä uuden ja vanhan kuvamateriaalin välillä. Pääpaino on videopeli- ja haastattelukuvilla, vanhalla arkistomateriaalilla ja sarjaa varten tehdyllä animaatiolla. Animaatio on toteutettu retropeli-tyylisenä pikseligrafiikkana, jonka keinoin kerrotaan merkittäviä tapahtumia. Parhaimmillaan tämä toimii ihan mukavasti ja tietyt pelialan henkilöt ovat hyvin tunnistettavia pikselihahmoina.

Täyspainoisen animaation lisäksi kuvavirtaan on lisäilty yksityiskohtia sinne tänne. Haastateltava esimerkiksi liikkuu liukuportailla ja kilauttelee matkalla ilmassa leijuvia kolikoita. Osa gimmickeistä on tällä tavoin hieman naiiveja. Suosikkini on ilman muuta Doom-hassuttelu, jossa astutaan (ilmeisesti Romeron) taloon sisälle ensimmäisen persoonan kuvakulmassa vesipyssyn nokka näkökentässä ja leikataan sekaan välähdyksiä Doomin räiskinnästä. Kohtaus muistuttaa Hohdon (1980) shokeeraavia käytäväkohtauksia. Hyvällä tavalla.

 

End Credits

 

High Score on kevyt, viihteellinen ja tarkoitusperästään huolimatta vain pintaa raapaiseva avaus isolla alustalla. Toteutus on vähän turhan kivakiva, kunnollinen ja korrekti. Sarja antaa pelintekijöistä, pelaajista ja heihin suhtautumisestaan melko kieroutuneen kuvan. Aivan kuin ala olisi aina ollut romanttinen ja seksikäs, pelintekijät ja turnausten voittajat sankareita ja tytöt tasavertaisesti edustettuna pelaajina. Nykyaikana kaikki tuo pätee jossain määrin, mutta pari vuosikymmentä sitten maailma oli aivan erilainen ja dokumentti ei anna siitä todellista kuvaa.

Lopulta kaikilla on varmasti pääntäydeltä aukomista siitä kuinka sarja sivuuttaa merkittävimpiä nimiä. Missä Tetris? Miksi Zelda edustaa vain muutamina sekunnin pituisina referensseinä modernista pelistä. Itse voisin lisätä: Miksei mukana ole NetHackia, LucasArtsia, Prince of Persiaa tai Sid Meieria? Jos High Score joskus saa toisen kauden, näkisin mielelläni osiot mainituista. Vielä ennemmin näkisin jonkun muun riippumattomat näkemykset aiheista. Puhumattakaan Roberta ja Ken Williamsin tarinan kokonaisuudessaan niin, että siitä olisi saatu jotain irti. High Score on kaikkiaan vaillinainen, mutta pienellä varauksella ihan kelvollista viihdettä sekä alasta tietämättömille että pitkän linjan harrastajille.