Aasialaiseen elokuvaan keskittyvä Helsinki Cine Aasia starttaa jälleen kerran torstaina 15.3.2018. Nelipäiväisellä festivaalilla nähdään  parikymmentä elokuvaa, joista Laajakuvan Jyri Majuri on poiminut muutaman tärpin.

The Third Murder (2017)

Suomalaisille elokuvafestivaalikävijöille hidastempoisilla perhedraamoilla tutuksi tulleen Hirokazu Koreedan uusin elokuva, The Third Murder, vaikuttaa alkuun poikkeukselta ohjaajan tyylissä, koska kyse on murhamysteeristä. Elokuva alkaa, kun Koji Yakushon esittämä Misumi murhaa ja polttaa työnantajansa. Poliisi saa hänet heti kiinni, ja mies tunnustaa murhan. Puolustusasianajajan tehtäväksi tulee ainoastaan saada miehelle elinkautinen vankeustuomio kuolemanrangaistuksen sijaan. Tehtävä voi osoittautua vaikeaksi, koska Misumi on istunut aikaisemmin lähes koko elämänsä vankilassa kahdesta aikaisemmasta murhasta.

Asianajajan ja murhaajan väliset dialogikohtaukset muistuttavat katsojaa välittömästi Koreedan muista elokuvista. Vaikka lajityyppi on vaihtunut, ovat elokuvan dialogikohtaukset niin sisällöltään kuin kuvaukseltaankin ohjaajansa näköisiä. Kamera pysyy suureksi osin paikallaan ja toisen ihmisen murhaamisesta puhutaan yhtä arkipäiväisen oloisesti kuin Koreedan muissa elokuvissa perhesuhteista. Tämän vuoksi The Third Murder onkin onnistunut crossover tavallisen arthouse-draaman ja synkän murhatrillerin välillä. Se voi jopa toimia porttina uudenlaisen elokuvataiteen pariin niille, jotka pitävät tiukasti kiinni genrerajoitteista.

The Third Murderin kiinnostavinta antia on seurata asianajajalle vähitellen syntyvää kuvaa murhaajasta. Tavanomaisesti vastaavasta asetelmasta edettäisiin Uhrilampaiden kaltaiseen ihmismielellä leikittelyyn, mutta Misumin selkeästä salailusta huolimatta hän ei pelaa omituisia pelejä asianajajan mielenterveydellä. Asianajaja pikemminkin itse muodostaa mielikuvansa epäillystä. Misumin perheeseen ja aikaisempien murhien taustoihin tutustumalla asianajaja alkaa kuvitella Misumin tehneen rikokset jostain jalosta syystä. Kolmen kylmäverisen murhan tekeminen vain lompakon ryöstämiseksi ei sovi puolustusasianajajan maailmankuvaan, jossa asioille täytyy löytyä jokin syvempi tarkoitus. Kuvitelmia ja unijaksoja käyttämällä elokuva onnistuukin luomaan omituisen vainoharhaisen tunnelman siitä, mikä loppujen lopuksi on elokuvan maailmassa oikeasti selvinnyttä uutta tietoa murhista ja mikä vain asianajajan toivoa siitä, että Misumi olisi tehnyt veriteon esimerkiksi suojellakseen lähimmäisiään.

Kun kuvitelmajaksot tulevat elokuvassa nopeasti ja alleviivaamatta, alkaa katsojakin epäillä tapahtumia. Vaikka murha näytetään aivan alussa, ei sekään välttämättä ole elokuvan maailmassa muuta kuin kuvitelmaa. Kuvitelmien kautta päähenkilö uskoo saavansa häntä itseään tyydyttävän kokonaiskuvan tapahtumista. Vastaavissa elokuvissa usein kuvataan sitä, miten virkavallan edustaja samaistuu murhaajaan, mutta The Third Murderissa kyse on siitä, että päähenkilö vain toivoo samaistuvansa tähän. Loppupuolella nähtävässä kohtauksessa käytetään hienosti kuvallista ratkaisua, jossa heijastuksen vuoksi molempien hahmojen kasvot näkyvät päällekkäin. Asianajaja kokee samaistuneensa Misumiin, mutta pikemminkin hän vain uskoo omaan mielikuvaansa – siihen, että kolme ihmistä murhannut ihminen olisi oikeasti tehnyt kaiken vain suojellakseen lähimmäisiään.  Todellisuutta ei selitellä eikä loppuratkaisulla ole väliä.

The Seen and Unseen (2017)

Festivaalin avajaiselokuvana nähtävä Kamila Andinin The Seen and Unseen kertoo kahden sisaruksen Tantrin ja Tantran tarinan tragedian keskellä. Tantri yrittää saada veljensä Tantran selviämään pahanlaatuisesta kasvaimesta. Nuoren tytön keinot ovat kuitenkin rajalliset, joten hän turvautuu tietämiinsä perinteisiin ja kuvitelmiin. Toivo siitä, että eläinvoimat ja jumalat voisivat vielä parantaa Tantran, pysyy vahvana, mutta todellisuus on jotain aivan muuta – kasvain rampauttaa Tantran nopeasti eikä parannuskeinoa löydy perinteistä tai lääketieteestä.

Ilman veljeään Tantri ei ole kokonainen. Elokuvan sanoma voidaankin nähdä sukupuolten välistä tasa-arvoa korostavana. Vertauksena tälle The Seen and Unseenissä käytetään toistuvasti kananmunia. Valkuainen ilman keltuaista sopii vain tietynlaiseen ruoanlaittoon. Jatkuvasti toistettuna vertauskuva voi tuntua hieman ontuvalta, mutta ainakin se tekee selväksi sen, että puolet jostain on aina vähemmän kuin kokonaisuus. Yksi takkuileva vertauskuva on helppo antaa anteeksi, koska elokuvan visuaalinen ulosanti on äärimmäisen upeaa. Kamera kuvaa Balin luontoa komealla liikkeellä, ja öisissä kuvissa luodaan uhkaavaa mystisyyden tuntua paikallaan pysyttelevillä ihmishahmoilla, jotka vaikuttavat vain odottavan, että elämä voisi jatkua.

Lapsinäyttelijät ovat rooleissaan uskottavia, ja perinnemystiikkaa korostavissa tanssikohtauksissa heidän liikkeensä ovat kuin aidoilla eläimillä. Nämä kuvitelmissa tapahtuvat kohtaukset, joissa Tantri pystyy nostamaan Tantran kuolleista elämään elämäänsä ihmisyyden ulkopuolella, ovatkin elokuvan parasta antia. Kohtausten koreografiasta vastannut Ida Ayu Wayan Arya Satyani on onnistunut luomaan jotain hyvin tarttuvaa ja selittelemätöntä. Lintunaamarit ja kananmunina pyörivät valkoiseen pukeutuneet lapset luovat yhden viime vuosien mystisimmistä ja kiehtovimmista performansseista. Kun kokonaisuuteen lisätään upea visuaalinen ulosanti, hyvät lapsinäyttelijät ja koskettava tarina, on The Seen and Unseenistä vaikea olla pitämättä.

Angels Wear White (2017)

Kun työkaveri pyytää tuuraamaan yövuorossa, ei ensimmäisenä luultavasti käy mielessä, että tulee todistaneeksi kahden lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Halpishotellissa siivoojana työskentelevä Mia näkee turvakamerasta, kuinka paikallinen poliisipamppu menee tekemään liian läheistä tuttavuutta tyttöjen kanssa. Mia videokuvaa tapahtuneen, mutta ei uskalla kertoa asiasta kenellekään, koska pelkää menettävänsä itse kaiken. Omat paperiasiat eivät ole kunnossa ja korruption vuoksi virkamiehiin ei muutenkaan tunnu olevan luottamista.

Kiinalaisen Vivian Qun Angels Wear White on karun todentuntuinen kuvaus siitä, miten seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuneet nuoret joutuvat syyllistetyksi. Äiti repii toisen tytön vaatteet kappaleiksi ja leikkaa tältä hiukset, jottei tyttö enää viettelisi miehiä. Lääkärintarkastuksessa kyse on enemmänkin friikkisirkusta ihmettelevästä yleisöstä kuin hienovaraisesta ja ymmärtävästä kohtelusta. Kaikki tämä estää tyttöjä käsittelemästä asiaa ja pääsemästä eteenpäin. Ahdistelijan korkea asema ja varallisuus eivät tee oikeuden vaatimisesta helppoa. Ainoa parantumista edistävä tekijä toiselle tytöistä olisi hänen isänsä, jonka luona ei saisi huoltajuuskiistan vuoksi majailla. Isä tuntuu muutenkin olevan ainoa, joka vaatii oikeutta tapahtuneesta, kun taas muita vanhempia kiinnostaa lähinnä se, mitä ahdistelija voisi maksaa korvauksena, jotta asiasta vaietaan.

Mia on tahtomattaan tilanteessa puuttuva palanen isossa kokonaisuudessa. Hänen kuvaamallaan videomateriaalilla olisi suurikin arvo, mutta moraalisesti oikein tekeminen ei ole hänen maailmassaan kannattavaa. Uusi henkilöllisyystodistus maksaa, ja keinot rahan hankkimiseksi ovat vähissä. 16-vuotiaalle voidaan ehdottaa neitsyytensä myymistä, mikä alkaa olla todella iso bisnes. Nuorten naisten neitsyyden vieminen on nykyisin Aasiassa rikkaille liikemiehille hieman samanlainen statussymboli kuin sarvikuonon sarvi, joten tällaisille transaktioille löytyy aina ostajansa. Tämän pohtiminen tekee elokuvan maailmasta vieläkin synkemmän, koska nuoren naisen suurin arvo tuntuu olevan juuri seksuaalisissa teoissa. Oikeastaan asia on elokuvassa aivan itsestäänselvyys. Mia tajuaa tämän itsekin, mikä tulee esille hänen pyörimisestään jättimäisen Marilyn Monroe -vilautuspatsaan ympärillä. Julkisillakin paikoilla tällainen naisen arvon alentaminen on ihmisille täysin hyväksyttävää – tärkeintä on olla nätti ja tarjota silmänruokaa kauniisti hymyillen.

Yksi elokuvan vahvuuksista on se, että se näyttää, miten isot valtarakenteet kokevat seksuaalisen ahdistelun. Hameiden alle kurkkiminen on vain viatonta leikkiä, ja nuorten tyttöjenkin ahdistelu on tuomittavaa vasta, kun immenkalvo on lääkärintarkastuksessa todettu puhjenneeksi. Se, miten ahdistelun kohteeksi joutunut kokee asian, ei kiinnosta oikeudessa ketään – eihän ahdistelua voi olla ilman varsinaista aktia. Tarpeeksi suurella setelinipulla aktikin tulee lääkärintarkastuksessa tekemättömäksi. Tämän käsittely on todella masentavaa ja se osoittaa, miten ahdisteluun ei vieläkään osata puuttua sen vaatimalla tavalla ja ahdistelun kohteeksi joutuneita kunnioittaen.

Angels Wear White kuvastaa erilaisia ahdistelun muotoja päästämättä katsojaansa helpolla. Tällaiset todellisista ongelmista kertovat elokuvat ovat äärimmäisen tarpeellisia nostamaan tietoisuutta ja muuttamaan vallitsevia normeja. Syyttäminen ja isojen koneistojen eteen pakottaminen eivät auta tilanteessa, jossa ihminen saadaan uskomaan, että asiat tapahtuivat hänen omien tekojensa takia. Nurkkaan ajaminen ja sinne lukitseminen ovat juuri niitä syitä, miksi vastaavanlaista voi tapahtua. Näiden asioiden näyttäminen on lohdutonta, mutta onneksi Angels Wear White esittää, että asioille voidaan tehdä jotain, jos ihmiset vain niin haluavat.

Hanagatami (2017)

Vuonna 1977 ilmestyneellä Hausulla kulttimaineeseen nousseen Nobuhiko Ôbayashin uusin elokuva Hanagatami kertoo sanomaltaan pasifistisen tarinan sotaan lähtevistä nuorista. Ôbayashille tuttuun tapaan elokuva on kaikkea muuta kuin tavanomainen tarinavetoinen juonielokuva. Sodan kynnyksellä tuleva kansallismielisyyden pönkittäminen, äitien tuska lastensa menettämisestä ja kuolemaan turhautuminen kuvataan täysin epänormaalissa miljöössä, jossa tarkoituksellisen feikin näköinen CGI, yli-ikäiset näyttelijät, haahuileva elekieli ja räikeänä hehkuva värimaailma luovat oman mielenkiintoisen sekamelskansa.

Melkein kolme tuntia pitkä elokuva ei ole juonensa osalta helpointa mahdollista seurattavaa, mutta sen visuaalinen ulosanti jaksaa pysyä kiinnostavana loppuun saakka, mikä tekee massiivisesta pituudesta vähemmän raskaan kuin etukäteen voisi kuvitella. Haususta tuttu omituisen musta huumori on mukana tapahtumissa, ja Hanagatami tarjoileekin monet naurut ja hämmennyksen hetket. Kaiken omituisuuden alta kuitenkin löydetään ne vakavat ja puhuttelevat kohtaukset, jolloin aikuista esittävät nuoret marssivat suoraan kuolemaansa. Yli-ikäisten näyttelijöiden lasten lailla elehtiminen tukee mielikuvaa siitä, että elokuvan hahmot uskottelevat itselleen olevansa valmiimpia ja kokeneempia kuin he oikeasti ovat. Näin sodan kauhut pirstaloivat kansakunnan, joka uskoo vahvasti olevansa valittu hallitsemaan maailmaa.

Sotiminen itsessään on elokuvassa aina taka-alalla. Kotirintamalla mieshahmot bondaavat ja heidän juhlimisensa yhteydessä törmätään lähinnä riikinkukon lailla pukeutuneisiin lapsensa menettäneisiin prostituoituihin, jotka manaavat tulevaa kuin kauhuelokuvien ennustajat. Kuunvalossa tapahtuvat iloiset hevosratsastukset saattavat vaihtua hetkessä tuberkuloosista tuleviin veriyskähdyksiin, jotka kuvataan goottilaiskauhutyyliin. Kuvasuhde ja värimaailma saattavat vaihtua kohtausten välillä aivan täysin, ja tämän vuoksi kolmeen tuntiin mahtuu vaikka mitä. Hanagatami tarjoaa romantisoitua nuoruutta, sodan kauhuja ja visuaalista omituisuutta tuutin täydeltä, ja vaikka kaikki tyylittelyt eivät osuisikaan maaliin, on elokuvassa paljon kiinnostavia ratkaisuja, jotka tekevät siitä näkemisen arvoisen.

Tokyo Night Sky Is Always the Densest Shade of Blue (2017)

Useita palkintoja kahminut japanilaisen Yûya Ishiin Tokyo Night Sky Is Always the Densest Shade of Blue kertoo kahden yksinäisen ihmisen tarinan. Rakennusmiehenä työskentelevä Shinji etsii työkavereidensa bileistä jotain, mitä hän ei selvästikään sieltä löydä eikä baarihostessina keikkaa heittävä Mika innostu asiakaskunnastaan.

Päähenkilöt tapaavat ja alkavat viettää aikaa yhdessä. Romanssin ainekset ovat ilmassa, mutta niihin ei tartuta. Molempien elämässä tuntuu olevan jotain, minkä vuoksi he eivät enää itsekään usko parisuhteen olevan mahdollinen. Omituinen menneisyydessä vellominen korostuu elokuvan hyvin paikalleen jämähtäneessä tyylissä, jossa katusoittajat hoilaavat kainalohiestään 90-luvun kitara-indien tyyliin. Hahmojen pukeutumisessa on paljon vastaavaa menneisyyden tuulahdusta ja retroa, mikä voidaan nähdä yksinäisyyden vuoksi tulevana passivoitumisena ja huolettomissa ajoissa pysymisenä – vähän sama efekti siis kuin nuoruuden suosikkibändien kuuntelu uudestaan ja uudestaan.

Visuaalisesti Tokyo Night Sky Is Always the Densest Shade of Blue muistuttaa paljon Wong Kar-wain  elokuvia. Hahmot viettävät paljon aikaa ahtaissa huoneissa televisioruudun tai kelloradion näytön ollessa ainoa huoneesta löytyvä valonlähde. Tähän yhdistyvä tupakansavu ja Christopher Doylen kuvauksesta tuttu nykivä hidastusefekti ovat niin lähellä hongkongilaisohjaajan tunnetuimpien elokuvien tyyliä, että Wongin elokuvista nauttivat tuntevat varmasti olonsa kotoisaksi Ishiin uutukaisen parissa.

Festivaalilla esitetään myös kirgisialainen Centaur, josta kirjoitimme vuoden 2017 Rakkautta & Anarkiaa -raportissamme.