Tunnetaan myös nimillä: Ye jing hun
Maa: Hongkong
Genre: Komedia, giallo
Ohjaus: Po-Chih Leong
Käsikirjoitus: Lo Kin
Kuvaus: Arthur Wong
Leikkaus: Kuo-Chung Chou
Näyttelijät: Sylvia Chang, Kent Cheng, Eddie Chan, Simon Yam, Eric Tsang
Kun huomasin ensimmäisen kerran, että Hongkongissa tehtiin 80-luvun alussa giallo, olin varsin hämmentynyt. Nyt nähtyäni Po-Chih Leongin He Lives by Nightin voin sanoa olevani hieman ymmärtäväisempi elokuvan olemassaoloa kohtaan. Tekoaikaan Hongkongissa jyllänneet komediat ja giallot jakavat kuitenkin yhteiset juuret; molemmat tuntuvat syntyneen ajatuksesta tuoda uudelle, modernille yleisölle jotain mitä he haluavat. HK-komedian tapauksessa kyseessä on räävitön, ihan kaikelle päätään non-stopina aukova huumori, giallojen tapauksessa verta ja menevää musiikkia. Molemmat ovat kestäneet aikaa poikkeuksellisen hyvin, joko yleisen räävittömän luonteensa takia tai vain siksi, että gialloja tehtiin poikkeuksellisen kunnianhimoisella otteella – ainakin verrattuna niiden paikan ottaneisiin slasher-elokuviin.
Näistä kahdesta eri suuntauksesta tulevat rakennuspalikat ovat varsin yksinkertaiset: murhaaja vaanii yössä mattoveitsen ja kuristuskelpoisten sukkahousujen kanssa. Uhreina ovat yksinomaan naiset, mutta siitä lisää myöhemmin. Radiojuontaja Sissy ratkoo murhia lihavan etsivä Dragonin ja tämän apurin, Lousy Wongin, kanssa. Välillä kolmikko hupailee ravintolassa tai hakkaa toisiaan epähuomiossa.
Gialloista tähän kaavaan on otettu parhaat palat. Svengaava musiikki rytmittää oikein komeita murhasekvenssejä, joissa naiseksi pukeutunut murhaaja kuristaa naisia kuoliaiksi. Leffa lähtee käyntiin suorastaan pamauksella murhaajan vaaniessa värikkäiden, kuivuvien lakanoiden keskellä huono-onnista uhriaan. Naisen revenneitä lakanoita vasten painuvat kasvot kohoavat ruudulta kuin 3D-elokuvissa. Samanlaista efektiä on tarjolla myös myöhemmin toisen naisen kohdatessa kohtalonsa kylpyhuoneessa. Kamera kuvaa veristä ja kuoleman porteilla olevaa ruumista hänen kouriessaan suoraan linssiä kohti viimeisillä henkäyksillään. Kuvaus yltyy yhä kuumeisemmaksi revittäessä ruumista jaloista toiseen huoneeseen läpi kaatuvien huonekalujen sitä viimeistä iskua varten. Meno on hengeltään kuin pahimmasta CAT III -elokuvasta, vaikka väkivaltaa hädin tuskin nähdään.
Saavutus on melkoinen, kun ottaa huomioon, että edellisessä kohtauksessa valkoisiin sukkahousuihin mieltynyt murhaaja on tehnyt hassuja ilmeitä kadulla nähtyään lapsen sellaiset jalassa. Musiikki tällä hetkellä taas kuulostaa kissan naukumiselta. Vastaavia vahvoja kontrasteja näkyy kautta elokuvan, kiitos sen kantavan ajatuksen yhdistää kaksi asiaa, joita ei välttämättä pitäisi yhdistää. Sävellyksellä on onneksi hetkensä, ja elokuvan vähän turhan monta kertaa kuultava teemabiisi on pierupasuunoistaan huolimatta mieleen hyvällä tavalla jäävä.
Komedian puolella homma on valitettavasti vähän vähemmän hanskassa kuin murhakohtauksissa. Vaikka onkin kohtuullisen hilpeää nähdä Eric Tsang puolet naamasta peittävässä KISS-maskeerauksessa ryöstämässä kauppaa ja pyörimässä auton perässä hänen lennettyään sieltä ulos, on vähemmän hauskaa katsoa, kun etsivä Dragon saa useita sakkoja koska haluaa tehdä hemaisevaan Sissyyn vaikutuksen. Tahti ei vain ole esimerkiksi Diary of a Big Manin vitsi sekunnissa -tasolla, eikä sen välttämättä siihen pitäisi yltääkään, mutta enemmänkin kelpaisi. Onneksi elokuvassa sentään Dragonia näyttelevä Kent Cheng vetää eräässä kohtauksessa nahkahousut ja glittermeikit päälle ja huutaa “MANDOM” tanssiessaan discovalon katveessa tehdäkseen jälleen Sissyyn vaikutuksen.
Koska elokuva ei pysy kasassa tämän komedian epäonnistumisen takia, se päätyy jollain tasolla korostamaan sekä Hongkong- että giallo-elokuvien ikävimpiä puolia. HK-komediat perustuvat osittain stereotypioihin. Esimerkiksi lihaville miehille nauretaan, koska he ovat lihavia ja täten tietty kömpelöitä ilopillereitä, jotka tekevät mitä tahansa saadakseen seuraavan limpunpätkän suuhunsa. Transseksuaalit tai transvestiitit ovat aina inhottavia pervoja. Gialloissa taas juutalaiset edustavat hämmentävän usein kaikkea maailman pahuutta, ja jälleen naiseksi pukeutuvat miehet ovat täysiä pervoja murhaajia, jotka tapetaan yleensä lopussa heittämällä heidät kalliolta alas. Lähikuvista, joissa kallo osuu kiviin, saa paljon plussapisteitä.
Honkkareissa se on yleensä helppoa olla huomioimatta, koska kuten alussa totesin, niiden tavoitteena on saada katsojansa nauramaan ihan kaikelle. Harvoin yksikään hahmo on täysjärkinen tai muita parempi, vaan kaikki ovat samalla idiotismin viivalla. Gialloissa sitä on vaikeampi antaa anteeksi, koska konteksti on yleensä vakava, mutta loukkaavuus on yleensä erittäin sivussa ja nousee pinnalle vasta viime minuuteilla. He Lives by Night sen sijaan on niin hidas suhteessa aikalaisiinsa, että se ei edes ehdi loukata kaikkea mitä haluaisi, ja vaikka näin tekisi, sitä olisi vaikea ottaa oikealla tapaa vastaan vakavien tappokohtausten vyöryessä ruudulle. Siksi minua ainakin vitutti jokainen otos pimeässä uhrejaan vaanivasta transvestiittimurhaajasta, joka pukeutuu näin, koska hänen vaimonsa aikoinaan petti häntä transseksuaalin kanssa. Eli murhaaja ei vain itse ole perverssi yksilö, vaan ihan kaikki tätä suuntausta edustavat ovat. Vastaavia juttuja löytyy myös etsivä Dragonin pulskaan ulkonäköön liittyvistä vitseistä, mutta niitä ei sentään yleensä esitetä vakavuutta hakevien kohtausten keskellä.
Tästä huolimatta pidän He Lives by Nightista, koska hyvin harvassa giallossa puolialaston murhaaja jahtaa katanalla varustautunutta naista käytävällä työntäen samalla itse jättimäistä 7UP-automaattia kohti vääjäämätöntä tuhoaan.
