Talvisodan ratkaisevimpiin liitetty taistelu käytiin Karjalankannaksella 25.-27. joulukuuta 1939, Neuvostoliiton vyöryttyä puolustusasemissa olleiden, kahdesta pataljoonasta koostuneiden suomalaisjoukkojen kimppuun divisioonan voimin. Epätasaisesta mieslukumäärästä huolimatta Suomen onnistui torjua Joe-sedän invaasio ja estää sen eteneminen syvemmälle maahan. Käytännössä omilla pelloillaan taistelleita suomalaisia kaatui 141, puna-armeijan tappioiden noustua kahteen tuhanteen. Historiankirjoihin yhteenotto jäi paikallisen kylän mukaan nimettynä Keljan taisteluna.
Imatralaissyntyisen, nyttemmin Joensuussa asuvan Tommi Raution kunnianhimoinen auteur-työ He jäivät havainnollistaa Keljan taistelun fiktiota faktaan sekoittaen. Mainoslauseen sanoin ”poeettinen, arthouse-tyyppinen, historiaa enemmän muistiin, muistoihin ja tunteisiin vetoava” dokumentti on nelikymppisen Raution kolmas ohjaus dokkarien Oothan vielä (pitkä) ja Kaksi laulua elämästä (lyhyt) ohella. Tämän lisäksi IMDb tietää kertoa Raution puuhastelleen aiemmin Anssi Mänttärin Joensuun Ellin trailerin parissa. Osana Suomi 100 -teemaa minibudjetilla valmistuneen, vielä kirjoitushetkellä Elonetistä puuttuvan dokumentin lopputekstit kreditoivat Raution ohjauksen lisäksi käsikirjoittajaksi, kuvaajaksi, äänittäjäksi, äänisuunnittelijaksi ja leikkaajaksi.
Elokuva on jaettu kahteen, lomittain esitettyyn osioon. Näistä ensimmäisessä paneudutaan sotaan evakkojen jälkikasvun, veteraanien sun muiden haastatteluilla, toisessa aitoon kirjeenvaihtoon pohjautuvan, taiteellisen lähestymistavan puolelle kallistuvan näytelmän keinoin. Naisnäkökulma katastrofiin on vahva, ja fiktiivinen osuus koetaan pitkälti kotona miestään odottavan vaimon tunteiden kautta. Murtaen rustatussa kenttäpostissa puidaan – osittain tappiomielialan kieltäneen kirjesensuurin vuoksi – negatiivisen vuodatuksen sijaan toisistaan erossa olevan parin arkisia askareita. Vaikka haikeus ja suru paistavat rivien välistä, varsinaisissa sanoissa korostuu huoli lähinnä perunasadosta ja kotitöistä, minkä ohella Tuntemattomaksi sotilaaksi nimetty henkilö palaa viestistä toiseen siihen, että lähettää tilipussinsa vaimolleen ja toivoisi tältä puolestaan tossuja. Jumalaa viljellään teksteissä usein, mutta korkeampaan voimaan turvautuminen toiveikkaiden ”odotan sinua jouluksi kotiin” -pyyntöjen kera eivät estä kasvottomaksi jäävää sotamiestä nostamasta lukua 140 vielä yhdellä.
Sodan luomia inhimillisiä kärsimyksiä korostetaan tässä osuudessa paljolti audiovisuaalisin keinoin. Maalaisromanttisena nähtyä tunnemyrskyä havainnollistetaan poukkoilevasti vaihtuvilla vuodenajoilla, sumuiselta pellolta feidautuvalla aviomiehellä, kaoottisilla ja itkunsekaisilla painajaiskuvilla sekä kohtauksella, jossa sameana kuvattuun ruumisarkkuun yhdistetään niin viulun kuin kellon äänet.1 Vahvoja näkyjä korostetaan japanilaisen Hideyuki Shiman tunteisiin vetoavalla – mutta monotonisen, iänikuisen pianon pimputuksen välttävällä – musiikilla, josta erottuu sekä haitaria että niin kosketin- kuin jousisoittimia. Findie-näyttelijä Saara Elina välittää silmillään romanssin uskottavaksi tekevää syvää rakkautta sekä pohjatonta tyhjyyden tunnetta. Tämän korpeen kaatuvan aviomiehen voice over -äänenä kuultava Jere Saarela puolestaan puhaltaa muutoin aavemaisen etäiseksi jäävään hahmoon eloa. Lopulta fiilistely kuitenkin kompastuu ylimittaisuuteensa: kun huippukohdiksi luultuja hetkiä seuraa yksi toisensa jälkeen, yltää kaksikon kammarikohtaaminen (harmillista kitschmäisyyttä huokuvine mahalle asetettavine käsineen) viimein potkaisemaan katsojaa rinnan sijasta nivusten korkeudelle.
Suoranainen vastakuva näytellyillä osuuksille tarjotaan pitkälti puhuva pää -taktiikkaa hyödyntävien haastattelujen kautta. Muistoja kuullaan esimerkiksi sotaevakon lapsenlapsen suulla. Perimätietoa jaetaan ihmisten käyttäytymisestä kauhun keskellä, kikatuksena purkautuneista teinityttöjen paniikkikohtauksista, parempiosaisten suhtautumisesta avuntarpeessa olleisiin. Kolkkoihin tarinoihin mahtuu oven suussa kuultua jeesustelua ”mikäs nainen se sinä olet, joka lapsen kanssa ilman miestä matkustat?” ja isäntä, joka radiossa ilmoitetusta välirauhasta kuultuaan totesi kotinsa menettäneille ykskantaan: ”Tänne ei sovi jäädä.” Keskeiseksi teemaksi kasataan myös paenneiden sukupolvia kestäneet traumat ja kollektiivinen koti-ikävä, joka tosin itsestäni, näin Karjala-evakon lapsenlapsen näkökulmasta, tuntui hieman vieraalta. Muisteluita terästetään vanhoilla valokuvilla, lehtiotsikoilla, tiedotusjulisteilla ja kunniakirjoilla. Erityisesti tuhoa ja pääkalloja sisältävät fotot painuvat mieleen. Loppupuolella vaelletaan vielä valtavilla pelloilla tutustumassa historian näyttämöihin.
Risto Jarvan entiseltä apukuvaaja Erkki Peltomaalta oppia saaneella, Jaakkiman kristillisessä opistossa kuva- ja ääniviestintää sekä visuaalista viestintää lukeneella Rautiolla on selkeästi ollut visionsa ulkoisen toteutuksen suhteen. Luontoa on tallennettu kauniissa väreissä kylpevistä järvistä, tuhlailevalla lintuperspektiivillä ikuistetuista metsistä, kävelylle taustansa tarjoavista aavoista rannoista ja sammakon vinkkelistä nähdyistä skutsin ojista. Pitkiä ottoja nähdään poskea pitkin valuvasta kyyneleestä, minkä ohella päällekkäiskuvat, häivytykset ja kamera-ajot ovat ahkerassa käytössä. Visuaalinen puoli onkin pääosin kunnossa, joskin muun muassa ihmisen pienuutta korostavat laajat sommitelmat ja valkopukuisen, puiden välissä juoksevan sotilaan selästä napatut näyt kuluttavat liikaa viljeltyinä ennen pitkää itsensä loppuun. Täysin puhtaaksi pyykki ei muutenkaan jää: erään naisen haastattelussa kuvaaja heijastuu toistuvasti kaapin lasipinnasta; veteraanien puhuessa kamerakulmat on leikelty niin, että taustalla olevasta ikkunasta paistaa autonsa ovea tunnelmaa rikkovasti avaava hahmo; keltasävyisen kuvan salamaleikkaus valkoiseen sattuu silmään. Ahkera editointi keskustelevien, vakavasti nyökkäilevien naisten välillä ei istu dramaattisiin jaksoihin ja tuo mieleen lähinnä Antiikkia, antiikkia -tyylisen keskusteluohjelman. Mauttomuuteen sorrutaan onneksi lähinnä kohtauksessa, jossa pikkupoika heiluttaa kivääriä kohottavalle venäläiselle lapastaan.
Suurimman ongelman alkulähteelle löytää nopealla netin selailulla: eräässä haastattelussa ohjaaja toteaa etsivänsä pätevää äänikäsittelijää ja tämän palkkaamiseksi tarvittavia rahoja, toisella sivustolla suoritettu varainkeruu näyttää tuottaneen toivotuista 2500 eurosta alle tonnin. Kyse on siis äänestä, puheeseen, lauluun ja tunnelmointiin perustuvan elokuvan elintärkeästä osa-alueesta, joka on epäonnistunut liki täysin. Yhden haastateltavan puhe kaikuu, toisen omasta ei meinaa saada selvää ja volyymi poukkoilee niin kurvikkaasti, että kaukosäätimelle on kotikatsomossa todellista käyttöä. Myös äkkinäinen musiikin pysäytys, töksähtäen vaihtuvat lukijat ja niityllä rahiseva tuuli häiritsevät fiilistä. Lintujen rähinää ennustuskohtauksen taustalla pitkitetään turhaan, ja eräs selostaja takeltelee sekä pitää puheensa lomassa niin pitkiä taukoja, että saksinnan saati uudelleenoton puute tuntuu käsittämättömältä.
Teknisistä puutteista huolimatta filmillä on annettavaa yhteiskunnallisella tasolla. 1930-luvun lopulla hyvältä vaikuttaneet suhteet Neuvostoliittoon, talouden nousu ja vasemmiston pääsy hallitukseen SDP:n muodossa loivat yleistä optimismia, ja harva uskoi sotaan, joka Stalinin vaatimusten ja niitä seuranneiden Mainilan laukausten myötä saapui kuin varas yöllä. Tietotoimistot olivat vakuuttaneet, ettei sodanuhkaa olisi ja mikäli näin kuitenkin tapahtuisi, ei Suomi jäisi puolustusliittojensa vuoksi yksin. Toisin kuitenkin kävi ja maa jätettiin käytännössä oman onnensa nojaan selviämään painajaisesta, jonka lapsia strategisesti merkittäviksi kohteiksi väitettyjen siviiliasumusten pommittamiset, pikaiset suurevakot ja sekä läheisensä että omaisuutensa menettäneet ihmismassat olivat. Katsojalle esitetään kysymys: ”Mitä ottaisit mukaan, jos sinulla olisi tunti aikaa pakata? Kuinka pärjäisit?”
Leffan tunnepitoisen lähestymistavan pystyy ymmärtämään valistukseksi maassa, jossa rauha on vallinnut yli 70 vuotta. Vaikka olen lukenut myös oman maan evakoihin kohdistetusta rasismista (heimoaatteista huolimatta osaa näistä pidettiin ryssinä), vaikeimpina vuosina toreilla tuskin nähtiin karjalaisia pakolaisia vastustavia aggressiivisia mielenosoituksia tai syytettiin konfliktialueelta paenneita sotakarkureiksi tai paskahousuiksi. Tästä huolimatta myös He jäivät -pätkässä esiin kaivettu teesi luokkavihat katkaisseesta talvisodan hengestä on vähintäänkin naiivi, sivuuttaessaan valtion toimesta turvasäilöön sullotut henkilöt, joiden jemmaus ei tue haluttua myyttiä punaisten ja valkoisten liitosta yhteistä vihollista vastaan.
Kiinnostavia ovat myös veteraanien suista kuullut kommentit. Puheenvuoroissa todetaan maapallon luonnonvarojen olevan jaossa isojen kaverien sormien välissä, pohdiskellaan huolestuttavan samankaltaisena näyttäytyvää nykytilannetta ja laukaistaan historian olevan läsnä tässä ja nyt. Vaikka tämän päivän mahtipontinen, pikkukoiran räksytyksen mieleen tuova Nato-lähentely tuo mieleen rainassa kuultavat ajatukset sodasta kansalle annettuna rangaistuksena, esittää leffa toisaalta myös epäilyksensä siitä, olisiko Suomi Molotov-Ribbentrop-sopimuksen valossa lopulta voinut välttyä hyökkäykseltä Neuvostoliiton aluevaatimuksiin suostumallakaan. Kieli availtavilla suilla on silti sama: aseisiin tarttuminen on alkukantaista, sota mielettömyyttä ja yhtälön tulos ”kunpa tällaista ei tarvitsisi enää nähdä.” Päälimmäiseksi – ja hyytävimmäksi – jää silti profetia ”ihminen tulee liian viisaaksi ja tappaa itse itsensä.” Omituista kontrastia pasifismille saadaan pitkähkön, isänmaallishenkisen laulunumeron muodossa.
He jäivät on hyvää tarkoittava, kuvaukseltaan ja näyttelyltään pääosin onnistunut elokuva, jossa on tunnelmaa ja sanomaa, mutta jonka potentiaali kaatuu mitä ilmeisimmin liian pieneen tekijäryhmään. Jo pelkästään osaavan ääni-ihmisen ja kokeneen editoijan saaminen olisivat tehneet ihmeitä, lopputuloksen tuntuessa tällaisenaan turhan pitkittämisen, poukkoilevuuden ja jaarittelun vuoksi raakaleikkaukselta. Ohjaajan Etelä-Saimaa-lehden haastattelussa mainitsema kiire ja tiukka aikataulu peilautuvat aina lopputekstien kirjoitusvirheisiin saakka. Kaiken keskeltä välkkyy silti erityisesti näinä päivinä paikallaan olevaa positiivista virettä ja kannustusta: kuolemasta huolimatta eteenpäin on pakko jatkaa ja yhtä paljon kuin on rakkautta, niin paljon on myös surua.
1 Ilmeisesti lisää vahvuutta skeneen haetaan kuvassa välähtelevistä valkeista raidoista, joiden toimivuus tosin on sitä luokkaa, etten lopulta ollut varma niiden tarkoituksenmukaisuudesta.