Viikonloppuna starttaavan Espoo Cinén tarjonnasta esimakuna tunnetuimpien ohjaajien teokset. Omaelämäkerrallisia kumpikin, mutta täysin erilaisilla tavoilla esitettyjä. Catherine Breillat’n arkisen fiini euroelokuva rampautumisesta ja huijatuksi tulemisesta on tyylilleen uskollisen kolkko, kun taas John Boormanin sodan ajan romanttinen kasvutarina on nostalgiaa kultareunuksin.

Breillat ei todellakaan ole mikään erinomainen ohjaaja tai elokuvantekijä. Ikimuistoisia, traumaattisiakin, hetkiä hänen elokuvansa ovat antaneet viimeksi toistakymmentä vuotta sitten, mutta hänen elokuviensa virikkeetön tyyli vaatii väistämättä hyvän käsikirjoituksen. Käsikirjoittajana Breillat onkin oikeastaan parhaimmillaan. On ollut siitä lähtien kun paheksuttua ranskalais-seksploitaatiota alkoi 1970-luvulla kirjoittamaan.

Häpeilemättömyys on hänen tavaramerkkinsä. Hyvin avoimesti naisen seksuaalisuutta käsittelevät elokuvat perustuvat usein hänen omiin kokemuksiin. Elokuvan tekijään iski kymmenisen vuotta sitten sysimusta pahan ilman ironiaharakka, joka antoi ainakin jutunjuurta. Puolet hänen ruumiistaan halvaantui äkillisesti, josta elpyessään uusi tuttavuus käytti hänen heikkouttaan hyväksi kavaltamalla häneltä yli puolen miljoonan euron omaisuuden.

Breillat palautui fysiologisesti lähes ennalleen. Psykologisista oikuista, kuten häpeästä hän ei kai pysty kärsimään, joten teki kokemuksistaan avoimen elokuvan, Abuse of Weaknessin. Tosielämän huijarin, Christophe Rocancourtin, kavallukset ovat todellakin uskomattomia mittasuhteiltaan ja röyhkeydeltään. Hän oli kavaltanut kymmeniä miljoonia euroja uhreiltaan ja kirjoittanut omaelämäkerran rikoksistaan hyvin pilkalliseen sävyyn jo ennen kuin Breillat halusi hänet uuteen elokuvaansa. Uusinta hyväuskoisen huijausta Breillat sai sentään seurata aitiopaikalta.

Kiehtovasta aiheestaan huolimatta elokuvan ongelmia ovat samat kuin Breillat’n elokuvissa jo pitkään. Hänelle itselleen ne eivät ole ongelmia, muutenhan hän tekisi elokuvansa toisin. Yleisöä ne eivät kosiskele tai yritä miellyttää. Breillat-elokuva on nykyään melko tylsän näköinen, valjusti lavastettu, kuvattu ja leikattu. Niissä ei soi juurikaan musiikki. Värimaailma on kaikkea jännää mitä mahtuu samppanjan, beigen ja hiekanharmaan välille, eikä kameraa aseteta kuin sinne, missä sen äärellä on leppoisinta istuskella takana paikallaan.

Musiikittomuus ei tee elokuvasta oikeamman elämän tuntuista. Musiikinkäyttö vetää puoleensa elokuvan maailmaan ja saa katsojan nimenomaan eläytymään siihen. Ihmisten istuminen kalkinvalkeilla sohvilla rupattelemassa niitä näitä ilman elokuvallisia tehosteita saa lähinnä miettimään keinoja, joilla kohtauksesta saisi millään tavalla mielenkiintoisen. Breillat tekee siis periaatteessa jo klassiseksi tullutta euroelokuvaa 90-luvun muotilla.

Avainkysymys kuuluukin, onko tarina sovitettu elokuvaksi riittävän hyvin, ja onko Isabelle Huppert uskottava hölmönä ja rampana, tai Kool Shen mestarillisena ihmisten manipuloijana? Hieman yllättäenkin, uhria ei ole sävytetty sen enempää itseironialla kuin marttyyriudella. Huppertin roolisuoritus on uskottava ja hänen luottonsa omaan varovaisuuteensa ja tilanteen hallintaan on siinä määrin samaistuttavaa, että suurin elokuvan tehokeinoista löytyy siitä.

Kool Shenille osuu vaikeampi tehtävä. Ihailtavan tyylikäs ranskalainen herrasmiesvaras olisi helpompi esittää teatraaliseen mystisyyteen verhottuna, mutta tosielämän taparikollisena hänestä on vaikeampi katsojana nauttia. Breillat’n elokuvat eivät toisaalta olekaan nautittavaksi. Kool Shen on se ärsyttävä pikku nilkki, jota pyydettiin.

Miksi elokuvaväki tai tavanihminen haluaisi nähdä kun nuivaa ranskatarta potkii elämä päähän ilman dramaturgista tai teknistä tehostusta, tositapahtumiin toki perustuen? Etenkin kun Breillat -elokuvien johtoajatus ja myyntivaltti valtaväestöön, eli hyvin vapautuneesti ja paljon kuvattu seksi, loistaa poissaolollaan.

Itse arvostan fiktioelokuvassa eniten sen kykyä kuvailla elämää keinoilla, mihin muu taide tai elämä itsessään ei pysty. Tarina on riittävän hyvä erinomaiseksi elokuvaksi, josta Pedro Almodóvar olisi tehnyt ratkiriemukkaan, kirjavan visuaalisesti iloittelevan tragikomedian, Roy Andersson kyynisen satiirin elämästä ja Lars von Trier ihmistuhossaan hykertelevän, tarkovskilaisissa syvyyksissä maalailevan eepoksen. Catherine Breillat ei.

Breillat on tehnyt 2000-luvulla oikeastaan vain yhden hyvän elokuvan, Sisarelleni, enkä usko uusia enää niin vain tulevan. Silti jokainen hänen elokuvistaan kiinnostaa, yhtäkään en jättäisi väliin ja jokainen on jäänyt mieleen. Catherine Breillat -elokuvien viehätys nykyisellään on itsellenikin mysteeri. Seireenin lailla ne kutsuvat luokseen uudestaan, vaikka iskevät katsottaessa kuin kylmä lahna. On niissä siis jotain erityistä oltava, kun seuraavaa jää silti joka kerta odottamaan.

John Boorman on näistä elokuvantekijöistä se parempi. Niin ovat myös hänen elokuvansa. Hänen vuonna 1987 ohjaamansa puolielämäkerrallinen Hope & Glory on sodan aika -elokuvista suurimpia suosikkejani. Queen and Country on sen onnistunut jatko-osa, joka jää ohjaajan mukaan hänen viimeisekseen. Muutamia vuosia sitten hänen oli vielä määrä ohjata tietokoneanimaationa uusi Ihmemaa Oz -filmatisointi, mutta ehkä parempi näin.

Syvä joki lienee ohjaajan tunnetuin teos, jota seurasi melkoinen suora kulttikamaa; Zardoz, Manaaja II: Luopio, Excalibur ja Smaragdimetsä. Onnistuneiden, joskin hieman huvittavien elokuviensa tehokeinoon, eli kasarifantasian estetiikkaan ei kaupallinen veteraaniohjaaja nykyaikana voisi palata, joten parhaiten häntä nykypäivänä pukee tämä ajaton aihepiiri.

Sotaelokuva ja sodan ajasta kertova elokuva ovat tietysti aivan eri genrejä. Etenkin kun tämä sota-aika viedään kunnialla läpi kokonaan sotimatta, romanttisena kasvukertomuksena ja pienten pilkahdusten löytämisenä ikuisuudelta tuntuvan konekirjoittajan pestin aikana.

Elokuvana se on klassisen kaunis ja elegantti, muttei millään tavoin kaavoihin kangistuvaa pönötystä. Hauskasti kirjoitetun elokuvan hahmoista ja näyttelijäsuorituksista ei löydy kahta samanlaista. Upeita englantilaismiljöitä ja luokkaerojen kontrasteja läpikäyvä teos on tuulahdus ajoista, joita ei pian kukaan ole kokemusperäisesti kertomassa.

Tinkimättömän peribrittiläinen satiiri tekee Queen and Countrysta, kuten se teki Boormanin muisteloiden edellisestä osasta, ihailtavan romanttisen ajankuvauksen katsoa. Vaikkei elämä ollut silloin leikkiä, on nostalgian sävytteisillä kultareunuksilla raamitettu elokuva elämäniloisempaa katseltavaa kuin turhautuneen rauhan ajan nuorison elämästä kertova nykyelokuva.

Stereotyyppiset skapparimulkut ja rivistöllinen tottelemattomia pojankloppeja ovat helppo aihe jokaiselle armeijan käyneelle, mutta uskottavan tunnepitoinen muistelo on elokuvan taikaa, johon kaikki eivät pysty. Kasvukuvauksina ollaan lähellä italo-kollega Giuseppe Tornatorea, ja jos Hope & Glory oli Cinema Paradisoa, on Queen and Country vähintäänkin Malènaa.

Elokuvan muistot tuntuvat aidosti eletyltä elämältä koska ne eivät yritä näyttää liian todellisilta. Taianomaisuus ja joskus jopa yliluonnollisuus tekee aidomman ja todentuntuisemman kokemuksen, periaatteella “aika kultaa muistot”. Siksi elokuva näyttää ja tuntuu niin hyvältä, aivan kuten hyvät muistot, jotka ovat mielikuvissa kuin kiiltokuvia, vaikka elettäessä ne olisivat tuntuneet Breillat’lta. Kunnioitettava päätös hienolle, joskin alakanttiin huomioidulle uralle.