I. Johdanto

David Lynch osoittaa kaapin paikan.

Laajakuvan olemassaolon ensimmäisen kalenterivuosikymmenen päättyessä tuntui sopivalta pyytää toimitukseltamme ajatuksia ja näkökulmia tästä ajanjaksosta. Koska näiden kirjoittaminen esseemuodossa ei olisi paras ratkaisu tällaisen koontiartikkelin raameissa, päädyimme Laajakuvalle epätavalliseen listaformaattiin. Listat esitetään kirjoittajan sukunimen perusteella aakkosjärjestyksessä. Mitään ohjenuoria tai määreitä vuosikymmenlistojen tekemiseen ei annettu edes sen osalta, että niissä pitäisi käsitellä elokuvia tai visuaalista taidetta, mutta saadaksemme lista-artikkelille tyypillisen mediaseksikkään kuvan heti alkuun, mainittakoon että eniten yksittäisiä mainintoja sai amerikanSUOMALAISEN David Lynchin Twin Peaks: The Return.

II. Listat

Joakim Heinonen:

  1. Casting Blossoms to the Sky (Nobuhiko Obayashi, 2012)
  2. Pilvikartasto (Tom Tykwer, Lana Wachowski & Lilly Wachowski, 2012)
  3. Hanagatami (Nobuhiko Obayashi, 2017)
  4. Twin Peaks: The Return (David Lynch, 2017)
  5. Suuri kauneus (Paolo Sorrentino, 2013)
  6. Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) (Alejandro González Iñárritu, 2014)
  7. Leviathan (Andrey Zvyagintsev, 2014)
  8. Labyrinth of Cinema (Nobuhiko Obayashi, 2019)
  9. La La Land (Damien Chazelle, 2016)
  10. Swing Kids (Kang Hyeong-cheol, 2018)

* * *

Jouni Heinonen:

KYMMENEN ELOKUVAA:

1. It’s Such a Beautiful Day (Don Hertzfeldt, 2012)

Kolmesta lyhytanimaatiosta koostettu It’s Such a Beautiful Day teki suurimman vaikutuksen edellisen vuosikymmenen elokuvista. Se osoittaa, että elokuvan tekoon ei tarvita välttämättä kuin kynä, paperia, kamera ja tietokone. Päähenkilö on piirretty tikku-ukko, joka sairastuu dementian, aivokasvaimen ja psyykkisten häiriöiden sukuisiin tauteihin. Raadollisen mustan huumorin siivittämiä kohtauksia ja sairauden lieveoireita kuvailee huolestunut kertojaääni. Ukko yrittää selvitä arjen rutiineista, muistamatta mitä juuri äsken oli tapahtunut. Katsoja laitetaan myötäelämään ukon taistelua ja kun hän ei tunnista kasvoja tai kirjaimia, katsojakaan ei tunnista. Ruutua jaetaan monin eri tavoin kekseliäästi ja tunnissa käydään läpi koko elämän kaarta, sen merkitystä ja merkityksettömyyttä.

He tappoivat öisin (2012)

2. He tappoivat öisin (Joshua Oppenheimer, 2012)

Miltä tuntuu tappaa sarjatuotantona viattomia ihmisiä? He tappavat öisin tavoittaa gangsterit, joille annettiin oikeus lahdata haluamallaan tavalla puoli miljoonaa kommunistia tai kommunistiksi väitettyä ihmistä Pohjois-Sumatrassa 1965-66. Heitä pyydetään näyttelemään tekonsa uudestaan. Hymyssäsuin ja nauraen he sen tekevät. Rytmittääkseen teurastusta he haluavat kuvata sekaan värikkäitä väliaikanumeroita. He tappavat öisin on uskomaton, mykistävä ja pelottavan komea elokuva.

3. Melancholia (Lars von Trier, 2011)

Maailmanloppu on ehkä romanttisin lääke masennukseen. Sen äärellä Melancholian luonteiltaan vastakkaiset sisarukset, kaikesta stressaava onnellisen lopun odottaja ja mistään innostumaton lopun odottaja eli Kirsten Dunst ja Charlotte Gainsbrough ovat pahamaineisen von Trierin alaisina parhaissa rooleissaan. Maalaustaiteen mestareita mimikoidaan komeasti matkan varrella ja kaikki pysyy balanssissa paremmin kuin von Trierin vuosikymmenen kahdessa muussa teoksessa. Pidän muistakin, mutta lopulta kaksivolyyminen Nymphomaniac mässäilee seksillä ja tabuilla niin paljon, että touhuun turtuu ennen finaalia. Myös The House That Jack Builtiin on ahdettu vähän liian monta esimerkkitapahtumaa. Provokaattorin vuosikymmenen elokuvista Melancholia on vähiten provokatiivinen ja onnistunein.

4. Exit Through the Gift Shop (Banksy, 2010)

Banksy on poikkeuksellinen katutaiteilija. Ei niinkään itse taiteensa, vaan markkinointinsa vuoksi. Jopa Suomen lehdistö uutisoi toisinaan Banksyn tempauksista, toki ulkomaan kollegoiden validoitua uutiset ensin riittävän merkittäviksi. Tietenkin tunnettavuus jakaa yleisöä, etenkin kun perehtyneet ymmärtävät taitelijan olevan lopulta vain yksi useiden joukossa. Ilmiö on silti mielenkiintoinen ja on tunnustettava, että olen itsekin kiertänyt kuvaamassa toistakymmentä jo pleksitettyä aitoa banksyä. Tämä puolidokumentaarinen elokuva on Banksyn komein taideteos. Se sohii ilahduttavasti taidepiirejä ja satirisoi taidekäsityksiä. Listalta ainoa, jota voin suositella aivan kenelle tahansa.

5. Helter Skelter(Mika Ninagawa, 2012)

Räikeän visuaalinen kuvaus japanilaisesta viihdebisneksestä, jonka supersöpön kuoren alla sykkii silkkaa mätää. Käsittelin elokuvaa ja Mika Ninagawan tyyliä aikoinaan laajasti yllä linkitetyssä jutussa. Käsittämätöntä kyllä, se on edelleen ainoita suomenkielisiä tekstejä tästä elokuvasta.

6. Illusionisti (Sylvain Chomet, 2011)

Jacques Tatin käsikirjoitukseen perustuen, perintöä kunnioittaen ja taiten koomikon elokuvien tunnelman tavoittaen, Illusionisti on vuosikymmenen suurin eurooppalainen animaatioelokuva. Iloja ja suruja tavoitetaan ilman dialogia kun nuori nainen lähtee entisen taikurisuuruuden matkaan. Elokuva maalaa Skotlannista ja alussa nähdystä Lontoosta melankolisin värein jotain taianomaista.  Listan elokuvista se, jonka olen katsonut- ja tulen katsomaan useiten.

7. Torinon hevonen(Béla Tarr, 2011)

Unkarilaisen Nietzsche-spin-offin alussa isän ja tyttären arkirutiini koostuu syklistä: herää, pue, toivo ettei heppa ole kuollut, hae vettä, keitä perunaa, syö perunaa, näe eteesi himmeän lampun valossa, riisu, mene nukkumaan, toista. Asioita, joita muut elokuvat ei pidä tarpeellisinä näyttää. Kaksi ja puoli tuntia siinä menee, keskimäärin yli viisiminuuttisina otoksina, että tämä jo alkujaan minimalistinen sykli asioita saadaan riisuttua heiltä pois, päivä päivältä enemmän. Elokuva kokemuksena, kuten musiikkinsa, on riipivä. Varmasti monelle negatiivisessa mielessä.

8. Mysteries of the Unseen World (Louis Schwartzberg, 2013)

Tekninen edistyminen on muita elokuvan muotoja tärkeämpää dokumenttielokuvalle. Tämä informatiivinen ja tieteellis-tekninen state-of-the-art -taidonnäyte on jaettu osioihin johtoajatuksenaan asiat, joita ihminen ei kykene näkemään erilaisista syistä. Liian pientä, liian suurta, liian nopeaa, liian hidasta. Kolmevarttinen on täynnä komeita hidastuskuvia ja time-lapse-osioita. Mikrotasolla nähdään hengitysilmamme pienimmätkin partikkelit ja eliöt, loisten loiset ja yksittäiset atomit, joita pikseleiden tavoin voidaan jo liikutella. Toisessa ääripäässä päästään seuraamaan avaruudessa kiertävää maapalloa. Vuosikymmenen upein tiededokumentti. Ei flat earthereille.

9. Unten ja hulluuden valtakunta (Mami Sunada, 2013)

Alkuperäisen elokuvanäytöksen jälkeen dokumentti Studio Ghiblin viimeisistä jääristä on vain kasvanut kasvamistaan. Hayao Miyazaki hassuna ja ristiriitaisena vanhana ukkona ja kissaihmisenä on valloittava hahmo. Hänen kaihoisaan ja epävakaaseen maailmaan haluaa palata uudestaan. Onneksi siihen voi nykyään palata myös henkisessä jatko-osassa Mestari Miyazakin paluu (2016) ja neliosaisessa dokumenttisarjassa 10 Years with Hayao Miyazaki (2019).

10. Adjust Your Tracking (Dan M. Kinem & Levi Peretic, 2013)

Elokuvien kulutuksen keskivertoihmiselle määrittelee television, elokuvateatterin ja suoratoistopalveluiden kulloinenkin tarjonta. Tämä dokumentti käsittelee sitä elokuvahullujen koulukuntaa, joiden kulutuksen määritteli 1980-luvulla videovuokraamot, ja joiden kulutusta ne määrittelevät edelleen. VHS-keräilyä perustellaan, puolustellaan ja ylistetään. Allekirjoitan osan perusteista itsekin. Isoa osaa elokuvista ei ole julkaistu muilla formaateilla ja esimerkiksi kansitaiteet on oma lukunsa.

Toki nostalgia ja nauhurin hurina määrittelee murto-osan myös omaa suhtautumistani, mutta nämä kaverit ovat jotain aivan muuta. Heidän kodeistaan kokonainen kerros on sisustettu kuin lapsuuden videovuokraamot, purkkakoneineen kaikkineen. Suloisen eskapistisesta intohimoisuudesta tulee mieleen aiempia koomisen pakkomielteisiä dokumentteja, kuten The King of Kong (2007), Anvil: The Story of Anvil (2008), Room 237 (2012)

Kiintoisin osuus käsittelee harvinaisuuksien perään kuolaamista. Tales from the QuaDead Zone oli dokumentin kuvaushetkellä VHS- keräilijöiden Graalin malja. Dokkari taisi siinä mielessä tehdä karhunpalveluksen. Sata kappaletta painettua, toista tuhatta taalaa maksavaa keräilykohde ladattiin pian dokkarin jälkeen YouTubeen joka normien nähtäväksi.

HAJANAISIA MAININTOJA:

Alunperin kolmen viimeisen valinnan kohdalla vaihteli mm. Jahti, Black Swan, The Tree of Life. Anomalisa ja Her.

En voi väittää Les contes de la Nuitin olevan vuosikymmenen parhaita elokuvia, mutta se on yksi henkilökohtaisista suosikeistani katsoa kerta toisensa jälkeen.

The Life and Times of Don Rosaa suosittelen aiheesta kiinnostuneille. Mainio henkilökuva piirtäjästä ja siinä sivussa yhdysvaltalaisesta viihdekulttuurista.

Lego the Movie oli ensimmäinen CGI-elokuva, joka loi jokseenkin uskottavan illuusion siitä, ettei sitä olisi tehty tietokoneella.

Turhan vähälle huomiolle on jäänyt Tangerine, iPhonella kuvattu kahden muunsukupuolisen seksityöläisen odysseia Hollywoodin suurilla kaduilla, jouluaattona ja auringonlaskun valossa. Tyylikästä musiikinkäyttöä ja dialogeja donitsikaupasta jazz-luolaan.

Blade Runner 2049 on visuaalisesti kuin Andres Serranon kusisissa valokuvissa kahlaamista ja sen musiikki ja ääniefektit ovat vaikuttavimpia, joita olen elokuvateatterissa kokenut.

Olen erityisen tyytyväinen, että pitkän linjan suosikkini Hildur Guðnadóttir on löydetty elokuvasäveltäjäksi (Chernobyl ja Joker).

Frozen II on onnistuneempi fantasiaseikkailu kuin Star Wars Episodi IX.

Rogue One: A Star Wars Story on vuosikymmenen paras Star Wars -elokuva.

Reality-ohjelmat, joiden kaikki jaksot katsoin vuosikymmenen aikana: Sohvaperunat (2015-), Toisenlaiset frendit (2010-2014), Miljoonan dollarin viidakkojahti (2017)

LYHYTANIMAATIOT:

Hipopotamy (2014)
  1. Hipopotamy (Piotr Dumała, 2014)
  2. The Last Belle (Neil Boyle, 2011)
  3. Canis (Anna Solanas & Marc Riba, 2013)
  4. Simhall (Niki Lindroth von Bahr, 2014)
  5. The Simpsons – Russian art film version (Lenivko Kvadratjić, 2019)

SARJAT:

  1. Twin Peaks: The Return (2017)
  2. BoJack Horseman (2014-2020)
  3. Chernobyl (2019)
  4. Tuca & Bertie (2019)
  5.  Black Mirror (2011-)
  6. Pikku Quinquin (2014)
  7. This is England ’86 (2010)
  8. Hannibal (2013-2015)
  9. Chef’s Table (2015-)
  10. M/S Romantic (2019)

BLACK MIRROR -JAKSOT:

  1. Crocodile (S4E3)
  2. Hated in Nation (S3E6)
  3. Shut Up and Dance (S3E3)
  4. Nosedive (S3E1)
  5. Arkangel (S4E2)

VIDEOPELIT:

  1. Overwatch (2016)
  2. Super Mario Maker (2015)
  3. XCOM: Enemy Unknown (2012)
  4. Hotline Miami (2012)
  5. Evoland (2013)
  6. Limbo (2010)
  7. Fran Bow (2015)
  8. Celeste (2018)
  9. Samorost 3 (2016)
  10. Thimbleweed Park (2017)

MUSIIKKIALBUMIT:

  1. Anna von Hauswolff: Dead Magic (2018)
  2. Laibach: Sound of Music (2018)
  3. Ulver: Messe I.X-VI.X (2013)
  4. Igorrr: Savage Sinusoid (2017)
  5. Sigh: In Somniphobia (2012)
  6. Kreng: Grimoire (2011)
  7. Sunn o))): Life Metal (2019)
  8. Zeal & Ardor: Stranger Fruit (2018)
  9. Marina and the Diamonds: The Family Jewels (2010)
  10. Angelo Badalamenti: Twin Peaks Limited Event Series Soundtrack (2017)

* * *

Jaakko Kuitunen:

Esitän teokset kronologisessa järjestyksessä. Itse itselleni artikuloimani valintaperusteeni oli yksinkertaisimmillaan seuraava: “Mitä tulee mieleen vuosikymmenestä, jos mukaan ei saa laskea From Softwaren pelejä?” Tämän jälkeen muuttelin listaa päivittäin parin viikon ajan… Listasta on jätetty pois dokumentit. Twin Peaksin luen elokuvaksi, vaikka se onkin alun perin televisiossa esitetty. Näin asiasta sanoi esimerkiksi Jim Jarmusch: “Oh, the best of American cinema of the last decade, probably, for me, is Twin Peaks: The Return, an 18-hour film that is incomprehensible and dreamlike in the most beautiful, adventurous way.”

  1. Iltapäivä Toscanassa (Abbas Kiarostami, 2010)
  2. Like Someone In Love (Abbas Kiarostami, 2012)
  3. Blackhat (Michael Mann, 2012)
  4. The Assassin (Hou Hsiao-Hsien, 2016)
  5. Paterson (Jim Jarmusch, 2016)
  6. Twin Peaks: The Return (David Lynch, 2017)
  7. Zama (Lucrecia Martel, 2017)
  8. Good Time (Josh Safdie & Benny Safdie, 2017)
  9. Burning (Lee Chang-dong, 2018)
  10. Dragged Across Concrete (S. Craig Zahler, 2018)

Lisäksi: Stewart Leen stand up- ja televisiotuotanto.

* * *

Miikka Mononen:

Vuosikymmenen kymmenen parasta elokuvaa aakkosjärjestyksessä

  • Beasts of the Southern Wild (Benh Zeitlin, 2012)

Kuvakerronnan tehokkuudessaan omaa luokkaansa olevassa seikkailuelokuvassa pikkutyttö yrittää selvitä isänsä kanssa ilmastokatastrofin kourissa pyristelevässä maailmassa. Lähes vuosikymmen ilmestymisensä jälkeen tämä tuntuu yhä vain ajankohtaisemmalta.

Jossain Béla Tarrin ja 70-luvun paranoiatrillerin välimaastossa elävä kauhuelokuva kertoo teinitytöstä, joka vaihtaa harrastuksensa nyrkkeilystä tanssiin samoihin aikoihin kuin tanssiryhmän jäsenet joutuvat epilepsiakohtausten kouriin nähtävästi syyttä. Fantasian puolelle lipsuva lopetus on kaunis piste yhteenkuuluvuuden merkitykselle lapsuudessa.

Hanna (2011)
  • Hanna (Joe Wright, 2011)

2010-luvun onnistunein satuelokuva. Joe Wrightin visuaalinen silmä tekee koko hommasta välillä avantgardemaiset mittasuhteet saavuttavaa hulluttelua, mutta homman ytimessä kytevää naivistista kasvutarinaa ei unohdeta hetkeksikään. Kliimaksi sai varmaan Freudin pyörimään haudassaan.

  • The Lost City of Z (James Gray, 2016)

James Grayn uran toistaiseksi ainoa napakymppi käsittelee onnistuneesti stoalaista maskuliinisuutta ja sen vaikutuksia perheympäristössä. Charlie Hunnamin verrattain pienet näyttelijänlahjat, mutta äärimmäisen syvät siniset silmät toimivat täydellisesti sataprosenttisen introvertissä hahmossa. Grayn koruton kerronta kävelee käsi kädessä muun kokonaisuuden kanssa.

  • Luz (Tilman Singer, 2018)

Aiemmin yhden lyhytelokuvan tehtailleen Tilman Singerin debyyttielokuva on rohkea muotokokeilu. Käytännössä kahden kohtauksen ympärille rakennettu reilu 70-minuuttinen vierähtää kuin hujauksessa elokuvan esittäessä toinen toistaan omituisempia kohtausasetelmia. Kauhuna markkinoitu teos tuskin pelottaa ketään, mutta tunnelma on täysin omanlaisensa.

  • Margaret (Kenneth Lonergan, 2011)

Kenneth Lonerganin ura ohjaaja-käsikirjoittajana on pyörinyt traumojen ja konfliktien kuvaamisessa, eikä hän ole koskaan onnistunut siinä tätä paremmin. Riitojen syntyminen kahden osapuolen molemminpuolisesta välinpitämättömyydestä toista kohtaan esitetään hirvittävällä tarkkuudella.

  • The Missing Picture (Rithy Panh, 2013)

Punaisten khmerien Kambodžassa suorittamien kansanmurhien selviytyjän tekemä stop-motion -animaatio. Kärsimys on lohdutonta ja sen kuvaus tinkimätöntä, rehellistä. Tätä katsoessa on vaikea pysyä kasassa.

  • Perfect Sense (David Mackenzie, 2011)

Julma romanttinen tragedia maailmasta, jota myllertää ihmisiltä aistit yksi kerrallaan vievä tauti. Rakkauden synnyttämästä toivosta kaaoksen keskellä jaksetaan puhua, kunnes se ei enää ole mahdollista. Maailma on loppumassa. Ihmiskunnan yritykset jatkaa olemassaoloaan ilman maku-, kuulo-, haju- tai näköaistia esitetään niin lakonisesti, että ne viimeistään tekevät teoksen nihilistisen luonteen selväksi.

  • Roger Waters: The Wall (Sean Evans & Roger Waters, 2014)

Paras konserttielokuva sitten Jonathan Demmen Stop Making Sensen, ja samalla nimikkotekijänsä introspektiivinen matka omien henkisten muuriensa tykö. Kertojaäänen avulla tästä tulee myös dokumentti siitä, mikä on johtanut Pink Floydin The Wallin musiikkiin. Sukupolvia kestänyt matka käy selväksi, mutta elokuva ei tyydy siihen. Se myös pureutuu siihen, miten tämä musiikki on lopulta Watersin keino esittää häpeänsä maailmalle, näyttää olevansa kykenemätön päästämään menneisyydestään koskaan irti. Watersin uran jatkuminen suurilla stadionesityksillä tämän elokuvan jälkeen on teoksen suurin tragedia.

  • You Were Never Really Here (Lynne Ramsay, 2018)

Kaunis, empatiantäyteinen elokuva. Lynne Ramsay näyttää, mitä toimintaelokuvien sankareille, pahiksille ja rivikätyreille tapahtuu heidän ymmärtäessään luonteensa epäinhimillisinä hirviöinä ja miten tämän ymmärryksen synnyttämä paine muuttaa heitä aja ajaa heidät ajatuskierteeseen siitä, voivatko he koskaan antaa itselleen tekojaan anteeksi. Hämmästyttävän lämmintä.

Vuosikymmenen kymmenen parasta, aiemmin mainitsematonta kauhuelokuvaa aakkostettuna

James Wan on pitkän uransa aikana selvästi oppinut, miten katsojia säikytellään onnistuneesti, ja The Conjuring 2:ssa hän on asettanut kaikki kykynsä ruudulle. Tekee tehokkuudellaan suuren osan vuosikymmenen muista studiosäikyttelyistä täysin turhiksi.

Creepy (2016)
  • Creepy (Kiyoshi Kurosawa, 2016)

Kiyoshi Kurosawan mustan komedian ja karmivan trillerin välimaastossa tasapainotteleva suostuttelukauhu ei ole ohjaajansa aiempien teosten tavoin yhteiskunnallisesti järin kantaaottava, mutta sosiaalisia paineita Craig Zobelin Compliancen henkisesti tarkkailevana elokuvana se on hirvittävän hyvä.

  • Doctor Sleep (Mike Flanagan, 2019)

Kubrickin Hohdolle jatko-osan tekeminen vaikuttaa kyyniseltä rahastusprojektilta, ja siksi onkin ilo huomata Mike Flanaganin Stephen King -adaptaation olevan onnistunut omana teoksenaan. Ohjaajan kädenjälki käy selväksi viimeistään kolmatta kertaa kuolevan hahmon puhuessa eksistentialistisista peloistaan. Tässä on myös sen tason tehostehulluttelua mihin ei ole tottunut studiokauhun parissa.

Colm McCarthy ymmärtää, ettei zombie-elokuvan tarvitse varsinaisesti olla kauhu- tai jännityselokuva. The Girl with All the Gifts on täysverinen genrensä edustaja riisuttuna sen lakonisuuksiin asti hyödynnetyistä kliséistä, jossa zombieuhka uudelleenrakennetaan perinpohjaisesti. Lopputuloksena on genren ideologisesti merkittävin elokuva sitten Romeron Dawn of the Deadin.

  • It Follows (David Robert Mitchell, 2014)

2010-luku tullaan kauhussa muistamaan kahdesta trendistä, joista toinen on erittäin kouraisevien, kasariesteettisellä syntikkamusiikilla ryyditettyjen indie-elokuvien tulva. It Follows toi trendin suuren yleisön tietoisuuteen, ja sehän sopii, koska kyseessä on erittäin viihdyttävä, groteski seksuaalivalistuselokuva. Moraaliltaan se on ilahduttavasti toisella puolella seksin harrastamisen suhteen kuin suurin osa genren edustajista aiemmilla vuosikymmenillä.

Vampyyrit psykoseksuaalisten tutkielmien aiheeksi palauttava Jean Rollin -pastissi John Cassavetesin tyttäreltä on melkoinen lähtökohta. Vampyyrien inhimillistäminen epäonnistumisten ja luonnevikojen kautta tekee heistä sopivia hahmotutkielman aiheiksi. Twilightin aloittaman vampyyrielokuvabuumin ainoa oikea yllättäjä.

  • Maniac (Franck Khalfoun, 2012)

On kyseenalaistettavaa, onko naisia huvikseen murhaavan ja heidät skalpeeraavan miehen pään sisällä mitään annettavaa maailmalle, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö tämä William Lustigin Maniacin uusintaversio olisi vimmaisuudessaan kiehtova ja lumoava. Pitkälti kirjaimellisesti päähenkilön pään sisältä, silmien läpi, kuvattu elokuva pitää epäluotettavan kertojansa kautta tiukasti otteessaan katkeraan loppuun asti.

  • Suspiria (Luca Guadagnino, 2018)

Vuosikymmenen toinen merkittävä trendi oli ns. elevated horrorin, eli kovimpien isomman rahan taide-elokuvien tasolle nostettavian kauhuelokuvien buumi. En uudelleenkatsele elokuvia yleensä, ellen halua näyttää niitä muille ihmisille. Trendin parhaan elokuvan, Suspirian, olen kuitenkin nähnyt jo kolmesti. Ensimmäisen katselukerran verrattain tympäistynyt olo ylipitkästä ja yksioikoisesta feminiinisen ylistyksestä on muuttunut vahvasti, sillä tällähän on annettavaa! Yksioikoinen se on, mutta lähes jokaisen kohtauksen ja dialogipätkän tukiessa, Thom Yorken säveltämien kappaleiden sanoin, kehojemme implikaatioiden tulkintaa, Suspiriaan on hyvin vaikea uusintakatseluilla olla antautumatta.

  • Tigers Are Not Afraid (Issa López, 2017)

Issa Lópezin debyytti teki sen, mihin Guillermo del Toron fantasiakauhut eivät kohdallani olleet pystyneet. Meksikolaiseen, huumesotien runtelemaan kaupunkiin sijoittuvassa tarinassa orvot pikkulapset yrittävät selvitä kaduilla. Aaveet ovat sekä kirjaimellisia että henkisiä. Tällaisen elämän seuraaminen rikkaassa länsimaassa elävä keskiluokkaisena ihmisenä tekee siitä toivottomamman tuntuista kuin se oikeasti on. Tragedia korostuu, ja Lopezin fantastinen lähestymistapa tapahtumiin tekee siihen, hassua kyllä, helpommin omaksuttavan kosketuspinnan kuin City of Godin kaltaiset suorat kurjuusnäytelmät.

Adam Wingardin home invasion -elokuva teki vuosikymmenen alkupäässä selväksi, että tietyt edeltäneen vuosikymmenen trendit saavat väistyä uuden ajan tieltä. Aligenrensä suunnilleen kaikki troopit rikkova viihdepaketti on paitsi rohkea ja viihdyttävä, myös oiva oppitunti hahmojen käsikirjoittamisen suhteen.

Vuosikymmenen kymmenen parasta TV-sarjaa aakkosjärjestyksessä

Atlanta (2016-)
  • Atlanta (Donald Glover, 2016-)

Vuosikymmenen hauskin sarja on myös sen hienovaraisesti omituisemmasta päästä. Vaihtoehtonykyaikaan sijoittuva sci-fihtävä tarina räppäristä ja hänen possestaan. Tunnelma siirtyy onnistuneesti slapstickistä selviytymiskauhuun ja stoner-komediasta psykologiseen trilleriin. Atlantan jokainen uusi jakso tuntuu uudelta elämykseltä.

  • Better Things (Pamela Adlon & Louis C.K., 2016-)

Pamela Adlonin luotsaama sarja lienee ainoa Louis C.K:n projekteista, joka on yhä ongelmitta katsottavissa miehen seksuaalirikolliseksi paljastumisen jälkeen. Adlonin esittämän yksinhuoltajaäidin vahvasti tosielämään pohjaavasta elämästä kertovat jaksot ovat ilahduttavia, surullisia, inspiroivia, pateettisia. Better Things tuntuu usein sarjalta Eric Rohmerin lyhytelokuvia kaikessa inhimillisyydessään, mutta vahvalla naisnäkökulmalla ja runsaammalla huumorilla vahvistettuna.

Kirjoittaessani Crazy Ex-Girlfriendistä sen ensimmäisen kauden jälkeen kehuin vuolaasti sen hahmoja. Ne tuntuivat aidoilta. En tiennyt, miten vahvasti tämä tulisi vielä elämässäni heijastumaan. Mielenterveysongelmien kanssa itsekin kamppaillessani oli lohtu ja ilo seurata fiktiivisen Rebecca Bunchin (joka perustuu melko suuresti toisen luojan ja häntä näyttelevän Rachel Bloomin kokemuksiin) selviytymistä ja siirtymää psykoosistaan kohti diagnoosia ja kuntoutumisprosessia. Tämä kaikki vielä tarjoillaan äärimmäisen hyvillä musikaalinumeroilla kuorrutettuna!

Hannibal oli Legionin ja Twin Peaks: The Returnin ohella pöyristyttävimpiä TV-kokemuksia tällä vuosikymmenellä. Toisesta noista olette jo tässäkin artikkelissa lukeneet runsaasti kehuja, toinen tippui lievästi alas hubriksensa tähden kakkoskauden yhteydessä, joten tämä tuntui sopivalta valinnalta. Mads Mikkelsenin ainoa oikea tulkinta Hannibal Lecteristä päätyy kausia kestävään psykoseksuaaliseen suhteeseen epävakaan etsivän kanssa. Breaking Badin ohella harvoja sarjoja, joissa ei liiemmin odotella vaan mutkat vedetään usein groteskisti ja perinteisiä tarinarakenteita uhmaten äärimmäisen suoriksi.

  • The Haunting of Hill House (Mike Flanagan, 2018-)

Mike Flanaganin magnum opus mitä tulee miehen kuolemantutkiskeluun. Todella syvältä riipaisevia, ahdistavia kohtauksia joissa kuolema esitetään paitsi olemassaolon päätepisteenä myös aina jonain hirvittävänä. Tehokkuudessaan äärimmäinen sarja ei ihan saa rauhoitettua itseään viimeisen jakson toiveikkaampia suuntia varten, mutta ei sillä hirveästi väliä ole kun kurkkuun jää niin vahva epämukavuuden tunne.

  • The Leftovers (Damon Lindelof & Tom Perrotta, 2014-2017)

Sarja, jossa maailmalta katoaa turvallisuudentunne, on hyvin ajankohtainen etenkin länsimaissa tällä hetkellä. The Leftoversissa tutkitaan onnistuneesti, kuvakerronnallisesti kekseliäästi ja analyyttisesti ihmisten tunnemaailmoja mullistuksen jälkeen.

  • M/S Romantic (Jani Volanen & Tommi Korpela, 2019)

Ei tästä mitään uutta voi sanoa. Volasen uran kolmas napakymppi on varmasti jokaiselle risteilyllä olleelle jollain tasolla samaistumispintaa tarjoileva tragikomedia. Sarjan kyky esitellä ihmiskohtaloiden kirjoa suljetussa tilassa on kadehdittava.

  • Over the Garden Wall (Patrick McHale, 2014)

Adventure Timesta parhaiten tunnetun Patrick McHalen lyhytsarja saa edustaa listallani 2010-luvulla AT:n, Bojack Horsemanin ja Steven Universen kaltaisten, Bojackin tapauksessa äärimmäisen aikuisille suunnattujen, Adventure Timen tapauksessa yhtä paljon lapsille että aikuisille suunnattujen, animaatiosarjojen buumia. Over the Garden Wallissa veljekset kävelevät myyttisessä metsässä, kohdaten alati uhkaavampia hahmoja, jotka useimmiten paljastuvat harmittomiksi tyypeiksi. Wicker Man -henkistä jumalaa palvovat kurpitsaihmiset tuomitsevat heidät… tekemään pari tuntia kovaa työtä, paha gorilla paljastuukin asuun juuttuneeksi rakastajaksi. Ennakkoluuloja murretaan, useimmiten kuoleman porteilla. Fantasiana tämä on tavattoman koskettava.

  • Pose (Ryan Murphy, Brad Falchuk & Steven Canals, 2018-)

1980-luvun lopusta lähtien New Yorkin ball-alakulttuuria kuvaava sarja on jonkinlainen representaation runsaudensarvi ja esikuva tuleville vuosikymmenille. Ihmiskehojen kauneus nostetaan jalustalle poikkeuksellisen hyvin ja inhimillisesti. Murphyn ja Falchukin tiimi onnistui vihdoin tekemään sarjan, joka ei lennä joka onnistumisesta mahalleen vaan yksinkertaisesti räpsyttää siipiään ja jatkaa liitoaan.

  • Watchmen (Damon Lindelof, 2019)

Provosoiva ja alkuperäisteosta juuri oikeilla tavoilla kuin mehiläispesää sörkkivä jatko-osa. Tekee saman nykyajan poliittiselle ilmastolle kuin Alan Mooren sarjakuva kylmälle sodalle, joskin vähemmällä satiirilla. Watchmen tuntuu nykyajalta, ja välillä se ymmärtää onnistuneesti ettei näissä asioissa ole mitään naurettavaa tai viihteellistettävää.

* * *

Joonas Nykänen:

Hyvin intuitiivisesti ja melko nopeasti (joskin kauttaaltaan perustavanlaatuisesti) kyhätty lista, mutta paljastaa varmaan jotakin sellaista itsestäni, josta en itse mitään vielä tiedä:

Burning (2018)
  1. Burning (Lee Chang-dong, 2018)
  2. Play (Ruben Östlund, 2011)
  3. Manakamana (Stephanie Spray & Pacho Velez, 2013)
  4. Norte, the End of History (Lav Diaz, 2013)
  5. He tappoivat öisin (Joshua Oppenheimer, 2012)
  6. Munkki lietsoo vihaa (Barbet Schroeder, 2017)
  7. Torinon hevonen(Béla Tarr, 2011)
  8. Climax (Gaspar Noé, 2018)
  9. Monrovia, Indiana (Frederick Wiseman, 2018)
  10. Twin Peaks: The Return (David Lynch, 2017)