I
Pelkkä keskustelu keskustelun vuoksi on jollain tasolla luotaantyöntävää. Erityisesti Suomessa siitä on kuitenkin tullut uskonto. Kaikki on ”vain minun mielipidettäni” ja kaiken oletetaan parantuvan magialla, joka syntyy siitä omituisesta keskitiestä, jonka kaikki olettavat jotenkin, kuin tyhjästä, syntyvän, kun kaksi vastakkaista näkökantaa ottaa yhteen.
On kyse sitten luterilaisen kirkon sisäisistä erimielisyyksistä, kulttuurin määrärahoista tai EU:n ja Suomen välisestä suhteesta on monien mielestä aina hyvä, jos asiasta puhutaan, jos vähän puhdistetaan ilmaa. On aivan sama saadaanko keskusteluilla aikaan jokin päätös – ei saada, koska päätöksiä ei tehdä niissä piireissä, joissa keskustellaan. Keskustelut käydään kaduilla, Facebook-ryhmissä, kapakassa, ehkä kirjallisuuspiireissä, messuilla, coneissa, tapahtumissa yleensäkin.
Mutta vallan ytimessä ei keskustella – siellä arvioidaan, lasketaan ja tehdään ratkaisuja. Ja siellä vähät välitetään keskustelun siitä muodosta, joka ilmenee kaikissa edellä mainituissa paikoissa, vaikka monista keskustelijoista varmasti usein tuntuukin siltä, että nyt on saatu tällä tyhjänlässytyksellä jotain aikaan, kun herrat siellä johtokunnissa, hallituksissa ja komiteoissa vain perseillään istuskelevat.
Tämän keskustelun, vaikka varmaankin pitäisi puhua löpinästä, erityispiirre on se, että vaikka vihattaisiin ja raivottaisiin, se tehdään asiallisesti ja kontrolloidusti, silotellen ja pehmentäen. Kaikki sanat pyritään valikoimaan toista kunnioittaen ja hienosti esteitä väistellen ja luistellen. Se on sietämätöntä. Ainoa sitä pahempi asia on se, ettei sanoja mietitä ollenkaan, vaan sössitään mitä sylki suusta tuo. Kummassakin lähestymistavassa hukataan sanojen potentiaali. Kummastakin tavasta on tullut julkisen kielenkäytön normeja.
On totta, että kielenkäyttö on lähellä magiaa, mutta kuten kaikki rituaalisuus se ei toimi, jos sen takana ei ole harrasta toivetta, pyrkimystä saavuttaa jotain. Sanojen pitää olla pohdittuja piikkejä, ja mielen tulee ottaa ne vastaan avoimesti, puolustautumatta epätoivoisesti ja dogmeihin liiaksi hautautumatta, katsoen kestääkö se näitä sivalluksia. Sitten on aika vastata. Lopulta voidaan inspiroitua ja muuttaa jotain. Sitä on oikea keskustelu.
II
Miten tämä liittyy elokuvaan, joku lukija kysyy jo malttamattomana. Liittyyhän se, kuten kaikki. Kaikilla on kuvitelma, fantasia siitä, että kun me nyt kaikki teemme vain tätä omaa juttuamme, niin jokin ratkaisu löytyy kyllä ja kaikki järjestyy. Samalla tapaa elokuvaharrastajilla on kuvottava, jopa likainen tapa nähdä oma harrastuksensa maailmasta erillisenä pakopaikkana, eskapismin viimeisenä linnakkeena, joka kuuluu vain elokuvan vannoutuneille faneille. Elokuva on oma maailmansa.
Eivätkä vain katsojat syyllisty tähän. Jopa suurina pidetyt elokuvaohjaajat Kaurismäestä Kieślowskiin ja Hitchcockiin voivat sanoa, että elokuva on ”vain elokuvaa”, heikompaa kuin elämä, melkein kuin siitä irrallista. Tällaiselle puheelle minä irvistän siinä missä eltaantuneiden filmihullujen puheelle siitä, että elokuva on elämää parempaa.
Ja kun tarkemmin asiaa miettii, samasta asiasta onkin kyse. Kun elokuvafanaatikko sanoo rakastavansa elokuvaa enemmän kuin elämää, hän itse asiassa sanoo: elokuva on elämää heikompaa, turhaa rimpuilua vääjäämätöntä vastaan ja siksi minä, vajavaisin voimineni, voin siihen hukkua ja paeta. Tai kun elokuvan arvoa vähättelevä sanoo, että elokuvassa ei voi olla elämän voimallisuuden tasolle yltäviä kokemuksia, hän itse asiassa olettaa elokuvan olevan elämästä erillinen voima – ja siten paradoksaalisesti voimakkaampi kuin itse isä Jumala.
En ole itsekään niin naiivi, että ajattelisin jokaisen elokuvan olevan jokin manifesti tai edes niin merkityksellinen, että sen huomaisi useampi kuin muutama vannoutuneiden, elokuvan kulttiin vihkiytyneiden joukko. Mutta en ole myöskään niin tyhmä, että ajattelisin poliittisimmankin ja raivoa täynnä olevan elokuvan olevan ”vain elokuvaa”. Kun katson Khavnin muutamassa päivässä kuvattuja anarkistisia punk-filmejä Manilan paskaisilta kaduilta tai Vittorio de Setan työmiehen ja -naisen elämiä kuvaavia lyhytelokuvia, näen niissä pyrkimyksen oikeasti tehdä jotain, tunkeutua elämään uusilla keinoilla – ei kuten tiedemies, vaan kuten taide voi yrittää elämää kuvata.
Hitchcock sanoi, että se”on vain elokuvaa” ja levitti sitten valkokankaalle kaikki omat perversionsa, kuin pieni lapsi kaataisi lelulaatikon. Tämä tekopyhyys onkin hänen ainoa heikkoutensa. Ilman sitä hänen elokuvissaan ei olisi turvaköyttä katsojalle, vaan ne näyttäytyisivät vielä entistäkin hirmuisempina ja sairaalloisempina kuvauksina ihmisestä, miehen ja naisen välisestä suhteesta, mielisairaudesta ja pakkomielteistä. Mysteereistä. Lars von Trieriä pidetään sukupuoliroolien kuvainraastajana ja suurena provokaattorina. Hän ei ole mitään Hitchiin nähden.
Kieślowski kielsi Juliette Binochea satuttamasta kättään kuvattaessa Sinisen erästä kohtausta. Binoche teki sen silti ja oli paremmin elokuvan teosta perillä kuin ohjaajansa. Katsoja näkee kankaalla Juliette Binochen ilmentämässä Kieślowskin ja muiden tekijöiden ideaa, ei Krzysztof Kieślowskia itseään. Katsoja näkee kyllä, kun huijataan, ja vaikka hän voikin teoksesta konventionaalisessa mielessä silloinkin saada irti jotain, olisi parempi, jos tätä huijauksen pakotietä ei olisi; jos hän ei voisi sanoa, että ”tuska on lumetta”. Niinpä Binoche repii kätensä auki kivimuuriin Sinisessä.
Stanley Kubrickin suurin rikos oli vetää Kellopeliappelsiini näytöksistä Iso-Britanniassa väkivallantekojen lisäännyttyä, sen sijaan, että hän olisi huutanut: ”Katsokaa nyt!” Chaplinin rikos, niin kuin hän itsekin sanoi, oli tehdä Diktaattori, koska se oli niin riittämätön, niin vajavainen ja heikosti pihahteleva, kun sen olisi pitänyt olla täynnä sitä myrkyllistä raivoa mitä on Monsieur Verdoux’n kaltaisessa mestariteoksessa. Kaurismäelle voi vielä antaa anteeksi, koska hän tietää imagonsa syöpyvän jokaiseen hänen elokuvaansa; jos hän ei mutisisi hassutteluironiaansa, vaan kirkasotsaisesti selittäisi uskovansa elokuvaan, hänen filminsä näyttäytyisivät rasittavana paasaamisena, ideologisena hölmöläisyytenä. Nyt niissä näkyy kiehtova kaksinaisuus. Hänen hienoin elokuvansa on Calamari Union, jossa tämä ironia ja vilpittömyys on ainoan kerran täysin sulatettuna samaan elokuvaan.
En luettele näitä esimerkkejä siksi, että lukija, elokuvan harrastaja, voisi nyt tyydyttäytyä siihen miellyttävään tunteeseen, että koska suuret elokuvan tekijätkin ovat vain ihmisiä, niin miksipä minäkään yrittäisin katsoa elokuvaa toisin.
Ehkä siksi voisit edes yrittää, että jos Hitchcock pyytäisi sinua katsomaan perversioitaan täysin suoraan eikä pukisi sitä ”vain elokuvan” kaapuun, hän pyytäisi sinua katsomaan omaa perversiotasi, omaa obsessiotasi. Kun Sininen puhuu vapaudesta kuoleman vääjäämättömyyden edessä, se puhuu sinun vapaudestasi. Kun näet dokumentin, joka vakuuttaa sinut lihansyönnin eettisestä kestämättömyydestä tai näet emotionaalisesti järisyttävän elokuvan katulapsista, mene ja muuta elämääsi ja näytä finkkua odotuksille. Aktivoidu miten parhaaksi koet äläkä marmata Internetissä, kuin joku Zeitgeist-elokuvien ääressä nyökyttelevä foliohattu, joka saarnaa paljon, mutta ei itsetyytyväisyydessään tee mitään. Älä käperry itseesi ja ennen kaikkea tyytyväisyytesi, johon käperryt elokuvan ihanan eskapistisessa maailmassa. Elokuva on symboleja, niin on maailmakin. Mikset rikkoisi niitä? Kaikelle maailmassa ei voi mitään, mutta itsellesi voit ja ehkä jollekin muullekin.
Se voi tuntua aluksi oudolta. Mainstream-elokuvien höttöisyys ja niistä muodostunut kuva elokuvataiteesta on luonut jopa monille elokuvakriitikoille käsityksen, jossa jos joku tunnustaa tehneensä jotain elokuvan innoittamana, sitä pidetään naurettavana, ikään kuin elokuvan muokkaama maailmankuva olisi jotenkin aina naiivimpi ja höhlempi kuin muuten. Eikä ole. Monet elokuvat ovat naiiveja ja höhliä, kyllä, mutta siitä saavat syyttää kriitikot ja muut näihin elokuviin jämähtäneet katsojat itseään.
Elokuva saa muuttaa sinua. Se ei ole yhtään sen typerämpää kuin muuttaa elämäänsä astuttuaan kirkkoon, luettuaan kirjan tai jouduttuaan onnettomuuteen. Yhtään elämääsi muuttanutta ideaa sinäkään et ole itse keksinyt, vaan olet sen eri vaikutteiden kautta luonut tai joku on sen ennen sinua keksinyt. Olennaista on se mitä sillä idealla teet ja mihin sen yhdistät. Miksi et siis saisi ideoita elokuvasta?
Sen ei ole myöskään tarkoitus tuottaa sinulle pelkkää nautintoa tai tyydytystä jossain, koska sitä juuri hokemat, kuten ”vain elokuvaa” yrittävät sinut saada tekemään, vaan saada sinut tekemään jotain, joka tuntuu mielekkäälle tekemiselle sen itsensä vuoksi.
Kuten jo totesin, elokuva on väkevimmillään elämän katsomista. Sen loputtua meidän tulee jatkaa sen näkemistä ympärillämme, ei unohtaa sitä kankaalle. Joskus jopa huonojen elokuvien tapauksessa. Mitä Twilight kertoo kulttuurista ympärillämme?
Tässä katsannossa elokuvan tekijät eivät ole suuruuden jalustalla, vaan ”suurimmat” heistä ovat suuria, koska ovat juurikin meidän tasollamme toisinaan onnistuen ja epäonnistuen, ja siksi meidän, katsojina, olisi hyvä ottaa heistä oppia ja yrittää korjata omia virheitämme. En sano, että elokuvista pitäisi oppia jotain, vaan että meidän pitäisi oppia niiden kautta.
Elokuvan kanssa tulee kommunikoida oikeasti, toimimalla ja sen esittämiin väitteisiin vastaamalla. Muuten elokuvasta tulee vain osa jo kirjoituksen alussa mainittua poroporvarillista keskustelua, lässytyshumanismia, jossa kaikki on ihan kivaa ja olennaista on, että jokainen saa sanoa jotain – vaikka että aamen.