Tämä artikkeli kirjoitettiin viikolla 6 vuonna 2022, puolitoista viikkoa ennen Venäjän sodanjulistusta Ukrainaa kohtaan.
Neuvostoliiton hajoamisesta tuli joulukuussa 2021 kuluneeksi 20 vuotta, ja samaten nyky-Venäjän synty täytti vuosia vuotta aiemmin kesäkuussa 2020. Merkkipäivät kutsuvat tarkastelemaan vuosikymmenten tilinpäätösten lisäksi maan tulevaisuutta. Onko mitään saavutettu, missä olimme ja minne juna puksuttaa? Näihin kysymyksiin voit etsiä vastauksia tämän vuoden DocPoint-festivaaleilla nähdyistä elokuvista, Ruslan Fedotovin metrokuvaelmasta Where Are We Headed? ja Venäjän raadollisesta journalismimaailmasta kertovasta elokuvasta F@ck This Job.
Ajankohtaisuutta lisää Vladimir Putinin harjoittama pippelinvenyttely Ukrainan rajalla ja kansainvälisillä areenoilla, joka on jälleen nostanut idän mysteerimaan päivittäisten lehtiartikkeleiden parrasvaloihin. Voitaisiin jopa puhua länsimaisesta mediaähkystä: on miltei pelottavan koomista, kuinka suuri osa kirjoituksista lähinnä ihmettelee tai arvuuttelee Venäjän toimia. Tuskin meistä kukaan omistaa avaimia Putinin mielen sopukoihin, mutta erityisesti Suomessa tietämättömyyden ilmapiiri huolestuttaa. Yli satavuotinen taival arvaamattoman naapurin rinnalla ei ole kasvattanut niin kattavaa Venäjä-asiantuntijuuden tasoa kuin voisi kuvitella. Näkökulmien laajentamista onkin hyvä lähteä hakemaan maan itsensä sisältä.
Elokuvat ovat lähtökohtaisesti erilaisia, mutta sovittuvat lopulta yhteen. Yhtenäistä on se, ettei kumpikaan heitä syliin ennustuspalloa tulevaisuuten. Fedotov kuvaa Moskovan metrossa tavallisten ihmisten ja laitapuolen kulkijoiden vilinää. Kulku etenee uuden vuoden hälinästä vuoden 2021 tammikuun mielenosoituksiin, ja mielenosoituksista kesälle voitonpäivään sekä ilmajoukkoja juhlistavaan VDV-päivään. Elokuvan nimi löytyy kohtauksesta, jossa humalainen mies kysyy toistuvasti toiselta mieheltä “mihin olemme menossa”. Vastausta ei löydy, mutta mieleenpainuvia hahmoja löytyy ilmapallokauppiaasta patsaita koskettelevaan naiseen.
Yllättäen Fedotov ei myöskään itse yritä piirtää suuria viivoja mihinkään suuntaan, vaan esittää asiat sellaisinaan. Where Are We Headed? muuttuu yksittäistä ihmistä suuremmaksi, muttei tee sitä erityisen kantaaottavalla tai räiskyvällä tavalla. Metro näyttää venäläisen yhteiskunnan pienoiskoossa vain siinä mielessä, millaisia pieniä palasia maan olemuksesta ja kansalaisten ajatusmaailmasta katsojille tarjotaan. Tässä mielessä 63 minuuttia kestävä kyyditys on samalla tehokas ja huolettoman viipyilevä. Tarkkaileva näkökulma on selkeästi valittu, sillä esimerkiksi mielenosoituksilla olisi varmasti voinut mehustella enemmänkin. Pidän ihastuttavana sitä, miten langat jätetään yleisön käsiin ilman välinpitämättömyyden tuntua. Ohjaaja ei kerro mihin olemme matkalla, mutta nykyistä hetkeä on mahdollista ymmärtää paremmin.
Vera Krichevskayan F@ck This Job on väistämättömästi poliittisempi. Elokuvan pääosassa on venäläinen televisiokanava Dožd ja sen perustajahahmo Natalya Sindeyeva. Tarinan alku on sinänsä poliittisen vastakohta: Venäjällä on käynnissä 2000-luvun kasvuhuuma, jolloin radiotoimittaja Sindeyeva päättää perustaa uuden kanavan aviomiehensä, pankkiiri Aleksandr Vinokurovin kanssa. Tarkoituksena on luoda uutisia “normaaleille” ihmisille tärkeistä asioista, jotka kiinnostavat kaikkia. Dožd saa lisänimen “optimistinen kanava”.
Ensimmäinen kolaus tapahtuu ennen kanavan toiminnan aloittamista, kun vuosikymmenen lopun finanssikriisi pakottaa Sindeyevan ja Vinokurovin hylkäämään suunnitelmat toimitiloista keskellä Moskovan arvoaluetta. Venäjällä on silti aihetta juhlaa, kun väistyvän presidentti Putinin tilalle on valittu Dmitri Medvedev vuoden 2008 vaaleissa. Putinin siirtyessä pääministeriksi kansa odottaa mielissään demokratian ilosanoman jatkoa. Muistatteko vaalien muut ehdokkaat? Toisessa päädyssä oli sotahullu Vladimir Žirinovski, jo vuonna 1996 Boris Jeltsiniä vastaan paininut kommunisti Gennady Zyuganov ja Kremlin nukkena pidetty vapaamuurari Andrei Bogdanov. Todellinen vaihtoehto Boris Nemtsov vetäytyi antaakseen tukensa Jeltsinin ja Putinin hallinnossa toimineelle Mihail Kasjanoville. Kasjanovin ehdokkuus lopulta hylättiin.
“Demokratia ei ole enää likainen sana” – Dmitri Medvedev, 2012
Toimituksessa ollaan joka tapauksessa innoissaan. Kanava laukaistaan käyntiin vuonna 2010 ja suosio kasvaa tasaisesti. Poliitikoille ja valtion hallitsemille kanaville naureskellaan, mutta kanavaa pidetään valtion näkökulmasta harmittomana. Presidentti Medvedev jopa vierailee lähetyksessä huhtikuussa 2011. Tunnelma on vastalauseista huolimatta hyvä. Lumipallo lähtee hiljalleen vyörymään samaisen vuoden lopulla, kun Dožd uutisoi ensimmäisenä väitetystä vilpistä Duuman vaaleissa. Toimituksen toimet päätyvät valtion syyniin. Suurin mullistus tapahtuu tammikuussa 2014, kun Leningradin piiritystä käsitellyt keskusteluohjelma aiheuttaa maassa suuren kohun. Kanava poistetaan yksitellen kaapelitelevisioiden tarjonnasta. Putin kertoo, ettei hänellä olisi edes valtaa antaa tällaista mahtikäskyä. Toiminta siirretään maksumuurin taakse tulevaisuuden turvaamiseksi. Vyöry jatkuu Krimin valtauksesta Nemtsovin murhaan ja myöhemmin Putinin itsevaltiuden varmistamiseen kesällä 2020. Positiivisesta lifestyle-kanavasta on tullut maksumuurin taakse pakotettu oppositioryhmä.
Käänteitä olisi riittänyt vielä elokuvan jälkeenkin, pitkälle Aleksei Navalnyin myrkytykseen ja vangitsemiseen sekä kanavan päätymiseen ulkomaalaisten agenttien listalle. Kiinnostavinta Krichevskayan elokuvassa ei kuitenkaan edes olisi tuoreet myrskyt, vaan vuosia kestävä venäläisen optimismin hidas kuolema. Jos Fedotov näytti meille nykyajan, jossa kaikki on jo mennyt niin sanotusti päin persettä, tuo F@ck This Job takaisin myös unohdetun menneisyyden. Oli aika, jolloin länsi oikeasti uskoi Venäjän liittyvän koko maailman yhteiseen saunakerhoon. Myös venäläiset uskoivat siihen, tai ainakin parempaan huomiseen – oli pakko. Vaurauden kasvu ja kilpailukykyinen rupla voitelivat kansalaisten mieliä. Naiivi optimismi oli molemminpuolista, ihmisluonnolle ymmärrettävää satua.
Satu loppui lännessä viimeistään Ukrainan sotaan, mutta Venäjällä monien haaveet elävät yhä. Metrossa joulupukki selittää hyvässä maistissa olevalle naiselle venäläisen sielun laajuudesta. Känniääliöt tuulettavat lippua heiluttaen ilmavoimien päivänä ja innostuvat nähdessään kaksi amerikkalaista univormut päällä. Vuosikymmenen tulisateen kestänyt, rintasyöpädiagnoosin saanut Sindeyeva äänestää vuoden 2020 kansanäänestyksessä “ei” ainoastaan siksi, että se on ensimmäinen mahdollisuus siihen pitkään aikaan. Vinokurov jättää äänestämättä. Sekä Krichevskaya että Fedotov ymmärtävät henkilökohtaiset tragediat ja kohtalot kansakunnan liikkeen keskellä. F@ck This Job näyttää Sindeyevan ja toimituksen hektisen elämän, kun taas Fedotov päätarkoituksenaan antaa ruudun metrossa matkaaville kansalaisille. Katsoja voi luonnostella suuremmat johtopäätökset itse, jos sellaisille on tarvetta.
Kyynikko voisi aiheellisestikin sanoa, että kortit on nyt jaettu. Vuosikymmenen aikana tapahtuneet protestit eivät ole hetkauttaneet maata suuntaan tai toiseen. Rupla on pohjamudissa. Putin voi halutessaan olla presidentti vuoteen 2036, jolloin mies täyttäisi 84 vuotta. Kyyti Ukrainassa on kylmäävää. Optimisti ei jaksa enää unelmoida, kun turpaan tulee uudelleen ja uudelleen. Rajan on mentävä jossain. Mihin olemme menossa?
Viimeisessä metrokohtauksessa vanha pariskunta matkustaa yhdessä pienen perhosta muistuttavan ilmapallon kanssa. He katsovat ilmapalloa mielissään ja silittävät sitä. Mies silittää hitaasti naisen olkapäätä, hymyillen nyt häntä katsoen. Nainen huitoo nolostuneena kättä pois kaulan seudulta, mutta hymyilee miehelleen. Viimeisessä kuvassa nainen nojaa silmät kiinni päänsä reunaa kohti. Miehen hymy ei muutu, ja katse pysyy paikallaan. Kaikki on hyvin.