Diktatuurin ajan absurdismia

Emmi Ketonen, huhtikuu 2026, nro 1

Marcelo (Wagner Moura) muuttaa keltaisella kuplavolkkarilla São Paulosta takaisin kotikaupunkiinsa Recifeen, jossa hänet vastaanottaa dona Sebastiana (Tânia Maria), entinen anarkokommunisti ja eräänlaisen turvakodin emäntä. Näin alkaa The Secret Agent (2025), brasilialainen elokuva, joka kuvaa diktatuurin moninaisia ilmenemismuotoja viitaten myös nykypäivän haasteisiin ja demokratian rapistumiseen.

Eletään siis vuotta 1977, keskellä Brasilian sotilasdiktatuuria, mutta olosuhteet jäävät salaperäisesti pimentoon. Vähitellen saamme tietää Marcelon olevan entinen teknillisen yliopiston professori, jonka eräs saopaulolainen yrittäjä tahtoo hengiltä. Jo tätä ennen Marcelon puoliso on kuollut epäilyttävissä olosuhteissa ja heidän poikansa on tuotu Recifeen appivanhempien huostaan. Recifestä Marcelo löytää kaltaisiaan vastarinnan osoittajia, jotka ovat joutuneet piiloutumaan maan alle.

Kaupunki osoittautuu nopeasti luultua turvattomammaksi paikaksi, kun paikalliset poliisit rellestävät karnevaalin merkeissä ja kaveeraavat palkkamurhaajien kanssa. Tilanteen absurdiutta kuvataan lopulta ajojahdilla, jossa korostuvat takaa-ajajan ja takaa-ajetun ambivalentit roolit. Mieltä häiritsee toistuvasti kysymys: kuka onkaan tuo elokuvan nimessä mainittu salainen agentti ja mikä on hänen tehtävänsä? Se jää katsojan tulkittavaksi.

Elokuvan edetessä ilmenee, että tapahtumat esitetään nykypäivän kontekstista käsin. Marcelon tapaus hahmottuu yliopistotutkijan paneutuneen arkistotyön ansiosta. Tosin tuokin tutkimus tuntuu olevan uhattuna. Rikos- ja jännityselementtien alta paljastuu väkevä yhteiskunnallinen draama, joka puhuu muun muassa yliopistojen ja akateemisen tutkimuksen riippumattomuuteen kohdistuneista loukkauksista, korruptiosta ja hyväksikäytöstä. Tiedon koskemattomuus on uhattuna, eikä se tietenkään ole hyvä merkki.

The Secret Agent ei kuitenkaan välitä saarnata. Toteutus on kaikin puolin svengaava ja pikemminkin välttelee sentimentaalista otetta, toisin kuin samaan aikakauteen perustuva Oscar-yllättäjä Olen yhä täällä (2024). Katsojan kyynelrauhasia ei koetella väkisin, vaan kertomukseen saa eläytyä taitavasta juonenkuljetuksesta, näyttelemisestä ja kameratyöstä nauttien.

The Secret Agentista huokuu ohjaaja Kleber Mendonça Filhon rakkaus elokuvia ja kotikaupunkiaan Recifeä kohtaan. Yksi oleellinen tapahtumapaikka on elokuvateatteri, jossa Marcelon appi Alexandre (Carlos Francisco) työskentelee. Niin teatteri kuin henkilö on napattu kaupungin historiasta, kuten selviää Mendonça Filhon aiemmasta dokumenttielokuvasta Retratos Fantasmas (2023). Seitsemänkymmentäluvun Recife on rekonstruoitu vakuuttavasti.

Elokuva yllättää myös ajoittaisella räiskinnällä, vaikka väkivalta ei muuten ole eksplisiittisesti läsnä. Diktatuuria ja ”pahuutta” ei tarvitse osoitella. Ohjaaja itse toteaa The Guardianin haastattelussa, ettei hän halunnut tehdä elokuvasta tyypillisen väkivaltaista vaan tuoda esiin diktatuurin moninaisia ilmenemistapoja. The Secret Agentissa ei esimerkiksi esitetä vankien kidutusta, joka tuntuu olevan se tyypillisin todistustaakka diktatuurin jättämästä traumasta kertoville teoksille. Sen sijaan diktatuuri ilmenee kafkamaisena absurdina, arvaamattomana käytöksenä, piittaamattomuutena, röyhkeytenä, vainona.

Loppupeleissä The Secret Agentin juoni ei ole mitenkään erityinen. Ansiokkaan elokuvasta tekee juuri se, ettei se yritä olla ”suuri elokuva diktatuurista”, jolla haetaan menetettyä oikeutta uhreille, vaan teos ymmärtää asemansa juuri elokuvana. Silti se onnistuu puhumaan unohduksesta ja menetetyistä elämistä koskettavasti.

Kokonaisuudessaan The Secret Agent on laatutyötä. Laajasta henkilögalleriasta huolimatta elokuvassa ei ole ainuttakaan mieleen painumatonta näyttelijäsuoritusta. Joka hahmosta on tuotu parhaimmat puolet esiin latistamatta heitä kuitenkaan karikatyyreiksi. Monet näyttelijöistä saavat vain pikaisen tähtihetkensä, kuten Udo Kier saksalaisena Hansina tai Maria Fernando Cândido Marcelon suojelusta vastaavan Elzan roolissa. Pääosassa nähtävä Wagner Moura (Narcos, Civil War) tekee mittavassa roolissaan tasaisen tyylikkään suorituksen.

Kuten Olen yhä täällä -elokuvassa, katsojaa hemmotellaan aikakausikorrektilla musiikilla. Brasilialaisella musiikilla on erityinen roolinsa: samba ja rock osallistuivat diktatuurin vastaiseen liikehdintään. Musiikki symboloi usein vapautta, ja 1950–60-lukujen nostalgisointi toimii omanlaisenaan turvapaikkana.

Brasilialainen elokuva on lyönyt viime vuosina läpi myös Oscar-ehdokkuuksien muodossa. The Secret Agent oli tänä vuonna ehdolla yhteensä neljässä eri kategoriassa.

O Agente Secreto, 2025. Brasilia, Ranska, Meksiko, Saksa, Alankomaat. 166 min. 2.35:1.

Tuot. Emilie Lesclaux, Kleber Mendonça Filho, Ohj. Kleber Mendonça Filho, Käsikirj. Kleber Mendonça Filho, Kuv. Jevgenija Alexandrova, Leik. Matheus Farias, Eduardo Serrano, Säv. Mateus Alves, Tomaz Alves Souza, Art. Thales Junqueira, Pääos. Wagner, Moura, Carlos Francisco, Tânia Maria, Robério Diógenes, Gabriel Leone, Maria Fernanda Cândido, Alice Carvalho, Udo Kier