Television kevyempää tarjontaa dominoivat läpi 2000-vuosikymmenen positiivisesti asennoituneet luuserit, jotka taistelivat kaudesta toiseen pystypäin (yleensä nais)ongelmiensa kanssa, kunnes syndikaatioon päässyt sarja lopulta lopetettiin sen tuotantokustannusten kasvaessa liian suuriksi tai suosion hälventyessä liiaksi, jolloin tuottajat antoivat tälle perushahmolle mahdollisuuden tavata unelmiensa täyttymys (=nainen). Luojan kiitos viimeisen kuuden vuoden aikana trendi on muuttunut selvästi realistisempaan, jopa kyynisempään suuntaan. How I Met Your Motherin Tedin kaltaiset fyysisesti ja henkisesti komeammat versiot George Costanzasta (jonka traagista olemusta tuskin kukaan voi koskaan saavuttaa) ovat antaneet tietä Last Man on Earthin Phil Millerin kaltaisille narsisteille. Harva komediasarja on kuitenkaan päässyt tällaisten hahmojen tutkimisessa yhtä syvälle kuin Suomessa 30.4 käynnistyvä musikaali Crazy Ex-Girlfriend.
Siinä missä Will Forten esittämä Miller on täysi kusipää lempeiden ja ymmärtäväisten ihmisten keskellä, Rachel Bloomin Rebecca Bunch, sarjan päähenkilö, on vain yksi “hullu” muiden keskellä. Hullu lainausmerkeissä koska, kuten alkutekstijakso paljastaa, kaikki on suhteellista ja tilanteissa enemmän nyansseja kuin mitä esimerkiksi sarjan nimi antaisi ymmärtää. Bunchia on koulittu huippujuristiksi lapsesta lähtien, ja ainoa merkittävä, mieleen jäänyt ihmissuhde koettiin yläasteiässä kesäleirillä komean, selvästi vain hetken huumaa hakeneen Josh Chanin kanssa. Aikuisena Rebecca törmää entiseen ihastukseensa koettuaan ensin yhden lukuisista hermoromahduksistaan, joita merkityksetön, hyperstressaava työ hänelle aiheuttaa. Kohtaaminen on päivänsäde Bunchin risukasaan, ja nainen lähtee Joshin perässä West Covinan pikkukaupunkiin Kaliforniaan. Valitettavasti mies on varattu, mutta ainakaan aluksi sillä ei Rebeccalle ole väliä. Hänhän muutti kaupunkiin vain vaihtaakseen maisemaa.
Naisen pian ympäröivät hahmot ovat ensimmäisten jaksojen aikana tällaisille sarjoille perinteisen yksiulotteisia stereotypioita edustava kavalkadi. On innokas paras kaveri Paula, joka yrittää juonitella Rebeccan Joshin kainaloon. Josh itse on hieman hölmö lihaskimppu, jonka kaverit ovat vielä hölmömpiä lihaskimppuja, pois lukien Rebeccaan välittömästi ihastuva Greg, nihilistinen baarimikko joka heittelee sardonisia vitsejä näennäisesti maailman menosta välittämättä. Paikallista asianajotoimistoa johtava Darryl on David Brent periamerikkalaisen positiivisuuden kautta peilattuna – ainakin älykkyytensä osalta. Muutama ensimmäinen jakso menee toki rattoisasti toinen toistaan hilpeämpien ja ihmiskuvaltaan oikealla tavalla karujen ja positiivisten musikaalinumeroiden parissa, mutta huonompi sarja jäisi junnaamaan näiden asetelmien kanssa ikuisuuksien ajan.
Malliesimerkki sarjan tavasta kasvattaa hahmojaan on Greg. Täytenä kusipäänä sarjaan ilmaantuva sivuhahmo tuntuu aluksi sellaiseksi jäävältä, mutta kuten kaikki muut vastaavat, hänkin saa paljon ruutuaikaa ja tilaa kasvaa. Näemme, että hän ei ole sinänsä perseestä – hänelläkin on unelma, tavoitteita ja läheisiä. Hänen ongelmansa on, että hänen isänsä pikkulapseen iskostama ajattelumalli siitä, miten kaikki menee lopulta perseelleen ja täten on parasta olla välittämättä mistään, pysyy hänen mielessään joka hetkenä. Hän kamppailee omien impulssiensa kanssa laulamalla niistä 90-luvun grunge-liikkeen pahimpia esimerkkejä upeasti pilkkaavissa musikaalinumeroissa.
Tuollaisten hetkien kautta hahmo pikkuhiljaa itsekin ymmärtää, mikä hänen saamattomuudessaan on ongelmana. Tämä kasvu tapahtuu noin viidentoista jakson aikana, eikä siis kuuden kauden kuten yleensä yhdysvaltalaisissa komediasarjoissa. Tämän ymmärryksen kautta hän pystyy – hetkellisesti – harhautumaan omien haitallisten käyttäytymismalliensa parista. Sarjan loppupuolella hän saa elämäänsä merkittävän ihmissuhteen, ja hetken huumassa hän unohtaa sen, että tulevaisuutta sillä ei ehkä ole. Hän pystyy keskittymään nykyhetkeen intohimon kautta. Valitettavasti heti intohimon laannuttua (parin hetkellisesti irtaannuttua toisistaan) negatiiviset ajatukset hiipivät takaisin hänen mieleensä. Lopulta hän pystyy auttamaan kumppaniaan, mutta vain uhraamalla itsensä – varsin sopivasti – olemalla tietyssä hetkessä tietyllä tapaa mulkku.
Ajatus siitä, että jokainen hahmoista on omalla tapaa pakkomielteidensä – kasvatuksensa, ympäristönsä, epätoivonsa luomien sellaisten – orja on vahvasti edustettuna muissakin hahmoissa. Paula on läheisriippuvainen, ja vaikka hän uskoo hakevansa Rebeccan kautta elämäänsä ja turhalta tuntuvaan avioliittoonsa jännitystä, hänkin lopulta ymmärtää oikeasti hakevansa pelkkää ystävyyttä jatkuvien juonittelujen sijaan. Siinä missä Greg kokee lopulta hetkellisen henkisen pelastuksensa olemalla mulkku, Paula pelastuu olemalla sama läheisriippuvainen itsensä kuin sarjan alussa. Nyt hän on ehkä vain hieman onnellisempi sellainen. Ihmisen perimmäisten, negatiivisten viettien kääntäminen omaksi eduksi on harvinainen sanoma. Yleensä ikävien ihmisten pitää muuttua. Muuttuminen on kuitenkin vaikeaa. Televisiossa se ei ole. Siksi niin useat sitcomit tuntuvat siltä kuin katsoisi ihmisiä esittäviä kiiltokuvia.
Muutoksiakin tapahtuu. Rebeccasta kasvaa nimenomaan vaikeasti – hyvin useiden mutkien ja epäonnistumisten kautta – lopulta enemmän tai vähemmän kokonainen, olemassaoloonsa tyytyväinen ihminen. Crazy Ex-Girlfriendin käsikirjoitustiimi tekee läpi sarjan aivan tolkuttoman hyvää työtä Rebeccan traumatisoituneen luonteen esille tuomisessa. Se ei tapahdu, kuten suurten viihdekanavien hömppätuotannoissa yleensä, suurten tunnepurkausten ja melodramaattisen koheltamisen kautta. Se tapahtuu tiettyjen musikaalinumeroiden olemassaolon kautta, niinä hetkinä jolloin hän puolivahingossa lipsauttaa syöneensä pullon täydeltä rauhoittavia, joka kerta kun hän pienten takaiskujen koittaessa haluaa purskahtaa kyyneliin, aina hänen epävarmuutensa noustessa esille, toisinaan amerikanjuutalaisten prinsessojen rap-ottelussa. Tavattoman lahjakkaan Rachel Bloomin kasvoilta tällaiset tunteet näkyvät samalla hienovaraisesti ja ilmeikkäästi.
Suurin muutos Rebeccalle on sarjan viimeisellä kolmanneksella tehtävä päätös vieroittaa itsensä cold turkey -henkisesti Josh-pakkomielteestään. Valitettavasti muiden addiktioiden tavoin myös tämä jää hänen aivojensa syövereihin kunnes se tyydytetään tai tukahdutetaan lopullisesti. Tämä vieroitus toimii kuitenkin todella hyvin. Rebecca löytää elämäänsä uutta sisältöä, johon ei sisälly makaronimuotokuvien tekeminen ihastuksestaan. Silti sarja kokee tarpeelliseksi lopussa heittää kaiken tämän välittömästi romukoppaan uuden tilaisuuden päästä Joshin kimppuun esiintyessä. Sarjan viimeiset hetket, jolloin Rebecca tunnustaa rakkauttaan syystäkin epäilevää miestä kohtaan ovat katkerat. Hän on epäonnistunut.
Syy siihen, miksi tuo epäonnistuminen iskee katsojaankin – tarkoitetusti – negatiivisena tunteena on se, että Crazy Ex-Girlfriend tekee todella hyvää työtä katsojan ja hahmojen välisen suhteen rakentamisessa. Puhuin aiemmin muutoksen vaikeuden esittämisestä televisiossa. Tekemällä kaikkien hahmojen kokemista ja välillä hyvinkin pienistä muutoksista vaikeita prosesseja, joita työstetään ilahduttavilla musikaalinumeroilla tai hyvien näyttelijöiden juuri sopivan positiivisuudessaan ylilyövillä tulkinnoilla, se pystyy vetämään katsojan osaksi prosessia. Muutoksia ei juurikaan alleviivata kunnes ne on lähestulkoon käyty läpi, mutta ne tapahtuvat silmiemme edessä, ja ne ovat helposti tunnistettavissa huolimatta siitä, että hahmot eivät koskaan huuda tunteitaan taivaisiin. Ainoa hetki jolloin näin käy on muutenkin täytenä pökkelönä kuvatun Joshin purkaessa kolmiodraamakiukkuaan kasariurheiluelokuvista muistuttavassa montaasissa. Sarjan ainoan oikeasti yksiulotteisen hahmon sijoittaminen juuri tällaiseen musikaalinumeroon ei ole sattumaa. Joshinkin tapauksessa yksiulotteisuus on suhteellista, koska hahmo tiedostaa omat rajoitteensa ja kamppailee niiden kanssa koko kauden ajan – joskin taistelutoverina toimiva pappi, isä Brah, on sen verran nimensä veroinen että hahmon hölmöys nousee tässäkin kaverivalinnassa esille.
Allekirjoittaneen kohdalla positiivisen suhteen muodostumista auttoi myös paljon se, miten onnistunut sarja on esittämään juuri sellaisia asenteita ja aatteita, joita sen nimi ei antaisi odottaa. Crazy Ex-Girlfriend suhtautuu vähemmistöihin, erilaisiin seksuaalisiin suuntautumisiin ja kaikenlaiseen yhä vähänkään syrjittyyn asiaan positiivisesti osana maailmaa. Darryl huomaa olevansa biseksuaali sarjan puolivälissä, eikä kukaan oikeastaan välitä, koska, noh, se on normaalia. Sarja myös käsittelee esimerkiksi naisten vartaloimago-ongelmia tutun ei-korostetusti. Sen sijaan, että kuulisimme suuria puheita median seksualisoimista kehoista, sarja siirtyy sanoista tekoihin laittamalla Bloomin ei-perinteisen-mallin-vartalon täysvartalopukuun tai laulamalla siitä, miten isot rinnat ovat oikeastaan kirous. Tällaisten ohjelmien kautta vuosikymmenet kestänyt mediapommitus “täydellisistä vartaloista” saadaan ehkä perääntymään. Vielä kun saisimme lisää Elle Kingin tasoisia pop-tähtiä. Pointtini on, että en yksinkertaisesti lopulta voinut olla välittämättä siitä, mitä tässä sarjassa tapahtuu. Tämä huolimatta siitä, että puhtaan objektiivisesti tarkasteltuna päähenkilömme ovat manipuloivia hulluja. Ihmisiä hekin ovat.