Vuonna 2005 aloittanut Cinemaissí-elokuvafestivaali keskittyy Latinalaisen Amerikan elokuvatarjontaan. Festivaaleilla nähtiin kattava sekoitus eri maista olevia dokumentti-, fiktio- ja lyhytelokuvia. Vuoden 2016 elokuvatarjonnan pääpaino oli naisten tekemässä tai naisista kertovassa elokuvassa. Jyri Majuri vieraili festivaalilla ja kirjoitti sen tarjonnasta.
Guaraní (2016)
Argentiinan ja Paraguayn rajalle sijoittuva Guaraní kertoo vanhoillisesta kalastajamies Atiliosta, joka haluaisi jatkaa katoavaa guarani-kulttuuria ja sukunsa kalastajaperinnettä, mutta hänen arvomaailmassaan tämä tarkoittaisi miespuolisen jälkeläisen saamista perheeseen. Atilion kannalta valitettavasti kaikki hänen lapsensa ja lapsenlapsensa ovat olleet naisia. Tämä on ollut vanhoja arvoja jääräpäisesti kannattavalle kalastajalle suuri pettymys. Samanaikaisesti vanha mies ei pysty näkemään, että hänen tyttärentyttärensä Iara tekee tasan tarkkaan samat – Atilion mielestä miehille kuuluvat – tehtävät.
Kun Iaran Argentiinassa asuva äiti ilmoittaa odottavansa poikaa, päättää Atilio lähteä lapsenlapsensa kanssa road tripille kohti Buenos Airesia. Rahat ovat niukalla ja kompromisseja joudutaan tekemään, mutta tärkeintä on saada lapsi syntymään Paraguayn puolella. Matkalla käydään useaan kertaan läpi Atilion jääräpäistä asennetta miesten ja naisten rooleista ja tiettyjen perinteiden noudattamisesta. Katoavan alkuperäiskansan tapauksessa miehen näkökulma on mahdollista ymmärtää, vaikka se sotiikin tasa-arvoa vastaan.
Elokuvan suurin vahvuus on kuvata Atilio vanhoillisen maailmankatsomuksensa ympärillä erittäin mukavana ja välittävänä miehenä. Liiallinen rankistelu ja perheen hyväksikäyttö olisivat tehneet Guaranísta helposti umpimielisen, mutta nyt sen miespäähenkilöä rakastaa kyseenalaistaa. Katsoja saa kokea riemastumisen tunteita, kun vanha jäärä alkaa vähitellen oppia elämästä ja nähdä omien ajatusmalliensa tarvitsevan päivittämistä. Mihinkään ylisentimentaaliseen kyynelten kiskomiseen ei sorruta missään vaiheessa, vaan Atilio pikemminkin vain poistuu kuvasta hiljaa ja antaa kehityksen edetä häntä nuorempien sukupolvien haluamaan suuntaan.
Nitrate Flames (2014)
Mirko Stoparin dokumentti kertoo Carl Theodor Dreyerin ylistetyssä Jeanne d’Arcin kärsimyksessä esiintyneestä Maria Falconettista. Aikanaan suosittu teatterinäyttelijätär ei tehnyt melkeinpä ollenkaan elokuvarooleja, ja Jeanne d’Arcin kärsimys on niistä ainoa merkittävä ja yleisesti tunnettu. Tästä huolimatta Falconettin roolisuoritusta siinä kehutaan yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista. Dokumentti pureutuu elokuvan tekoprosessiin ja kertoo, miten jopa terveydelle vaarallinen roolisuoritus muovasi Falconettin elämää, joka päättyi unohdettuna ja kurjuudessa.
Nitrate Flames kertoo perusasiat Falconettin elämästä ja keskittyy sen jälkeen Dreyerin elokuvan tekoprosessiin kuvastamalla sitä tuttavien ja perheenjäsenten antamien haastatteluiden kautta. Ilahduttavasti ohjaaja on päättänyt jättää dokumenteissa liian usein nähtävät puhuvat päät pois, ja nyt äänessä olevien ihmisten puheen kera nähdään joko arkistomateriaalia tai tekijöiden itsensä tekemää kuvastoa, jonka tarkoitus on saavuttaa aikakauden henki. Tämä sallii elokuvan etenemisen ilman tyylinmuutoksia, ja nyt Nitrate Flamesiin on ollut mahdollista sisällyttää myös jo aikapäiviä sitten kuolleiden ihmisten haastatteluja niin, että ne tuntuvat elokuvaa varten äänitetyiltä. Dramatisoidun kuvamateriaalin päälle liitettynä ihmisten mietteet tuovat Nitrate Flamesiin essee-elokuvamaisen kerronnan tuntua.
Aikakauden tuntua lisää myös elokuvassa käytetty 1.33:1-kuvasuhde, joka mahdollistaa vanhan arkistomateriaalin yhdistämisen elokuvaa varten kuvattuun ilman radikaaleja visuaalisia muutoksia. Kuten ohjaaja itse totesi elokuvan jälkeen nähdyssä keskustelutilaisuudessa, halusi hän tehdä elokuvan ilman arkistomateriaalia. Lausahdus tarkoittaa sitä, että hänen käyttämänsä vanha kuvamateriaali ei ole pelkästään Falconettin elämään liittyvää, vaan esimerkiksi autokolarista puhuttaessa käytetään vain jotain vanhaa otosta autokolarista. Osa materiaalista on otettu eri lähteistä ja osan tekijätiimi on kuvannut itse. Vanha ja uusi materiaali on helppo erottaa toisistaan filmijälkeä ja digikuvaa vertailemalla tai arkistomateriaalin huonommasta kuvanlaadusta, mutta siitä huolimatta Nitrate Flamesin kuvasto tuntuu yhdeltä kokonaisuudelta. Uudempaa materiaalia ei ole myöskään lähdetty tarkoituksellisesti rumentamaan tai siihen ei ole lisätty teennäistä filmijälkeä, mikä on vain hyvä ratkaisu, koska nyt elokuva tuntuu enemmän ohjaajansa visiolta eikä väkinäiseltä yritykseltä retroilla.
Koska Nitrate Flames tuntuu ohjaajansa näkemykseltä häntä selkeästi kiinnostavasta aiheesta, suhtautuu katsojakin siihen myönteisemmin kuin samaa aihetta käsittelevään tavanomaiseen dokumenttiin asiantuntijahaastatteluineen. Elokuva kertoo tarpeeksi oleellista tietoa kohteestaan, mutta jättää juuri sopivasti myös arvailun ja mysteerin varaan, jolloin mielenkiinto aiheeseen pysyy yllä. Näin Nitrate Flames ei tunnu pelkältä TV-dokumentilta, jonka tarkoitus on kertoa kaikki saatavilla oleva faktatieto kohteestaan ilman visuaalista tyylitajua. Ihan jokaista asiaa ei tarvitse vääntää rautalangasta, vaan nyt Nitrate Flames on mukavan omaperäinen elokuva, joka uskaltaa olla itsensä näköinen.
The Last Soldier (2016)
Alias Marían kanssa samassa näytöksessä esitetyssä perulaisessa lyhytelokuvassa kuvataan ryhmästään erkaantunutta sotilasta, joka joutuu katsomaan joukkonsa tappamien kyläläisten hautaamista. Melkein koko elokuvan ajan lähikuvassa nähtävän sotilaan näyttelijä onnistuu todella hyvin saamaan kasvoillensa järkyttyneen katumuksen tunteita, jolloin katsoja tempautuu mukaan hirmutekojen jälkipuintiin. Valitettavasti elokuvan tekijät ovat päättäneet, että pelkät sotilaan tunnetilat eivät riitä kuvastamaan tekojen hirveyksiä, vaan lopussa nähdään myös muuta kuvamateriaalia. Tämä poistaa katsojalta mahdollisuuden eläytyä sotilaan rooliin ja kokea se hetki, kun hirmutekojen jälkeen peilistä näkee omat kasvonsa.
Alias María (2015)
Yksi allekirjoittaneelle etukäteen odotetuimmista elokuvista Cinemaissíssa oli vuoden 2015 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla väliin jäänyt kolumbialainen sissijoukoissa taistelevasta lapsisotilaasta kertova Alias María, joka alkaa rutiininomaisella lääkärintarkistuksella, jossa kaikille sissijoukoissa taisteleville raskaana oleville naisille tehdään abortti. Naisen asema vallitsevassa ympäristössä tulee välittömästi selväksi, kun raskaaksi hankkiutumista pidetään naisen itsensä syynä – onhan sisseillä ehdoton raskauskielto. Tästä huolimatta jokainen sissijoukoissa taisteleva sotilas tuntuu piirittävän siellä olevia naisia aivan kuin heidän tehtävänsä olisi olla paikalla tarjoamassa seksiä. Joillekin asia on varmasti juuri näin. Säännöistä voidaan tietenkin joustaa hieman, kun on kyse komentajan vauvasta, jota tulee suojella oman henkensä uhalla.
Elokuvan päähenkilö María on vasta 13-vuotias, mutta sissijoukkojen maailmassa hän on kuin aikuinen. Erinomaisena ratkaisuna elokuva ei keskity alleviivaamaan päähenkilönsä nuoruutta, vaan pikemminkin saa hänet vaikuttamaan vanhemmalta kuin mitä hän on. Sissijoukoissa taistelevat Maríaakin reilusti nuoremmat lapsisotilaat ovat omiaan tekemään tämän karun tosiasian selväksi ja kertomaan siitä, miten 13-vuotias voi olla ympäristössään jo taisteluiden karaisema veteraani. Tätä nuorempia käytetään lähinnä kuormajuhtina, joista voidaan hankkiutua eroon kun siltä tuntuu. Luoti lapsen takaraivossa ei kiinnosta ketään viidakon syövereissä.
Konfliktin jäljet näkyvät myös aivan tavallisten ihmisten elämissä. Sissit saattavat tulla syrjäseudulla sijaitsevaan taloon ja viedä sieltä aivan kaiken jättäen jälkeensä tuhoa ja kuolemaa. Jos asukkaat ovat joutuneet antamaan kaiken omaisuutensa eri sissiliikkeelle, heidät luultavasti tapetaan vastapuolen auttamisen takia. Lapset saatetaan pakkovärvätä sukupuolesta riippuen kantajiksi tai seksiorjiksi. Jo pelko tämän tapahtumisesta riittää pilaamaan monien ihmisten elämän. Sivullisiin kohdistuva terrori tuntuu entistä karmivammalta, todellisemmalta ja yleismaailmallisemmalta, kun sitä on tarjoiltu katsojalle kahden elokuvan verran putkeen.
Alias María ei tarjoile katsojalleen monia toivon hetkiä. Sissijoukoista pakeneminen tietää kuolemaa, mutta sinne jääminen tarkoittaa samaa pitkitettynä. Tuossa ympäristössä naisen tehtävä on tarjota viihdykettä, mutta raskaaksi tuleminen tarkoittaa lisää ongelmia. Päähenkilön asemaan on samanaikaisesti helppoa ja kamalaa asettua: vääryyksien edessä tekisi mieli huutaa, mutta huutaminen tarkoittaa sitä, että vastapuoli tietää, missä olet.
Women in Cinema
Eräs Cinemaissín keskeisimmistä teemoista oli tänä vuonna naiselokuva. Nimenomaan naisohjaajien leffoja tarjoiltiin kolmen lyhytelokuvan verran Women in Cinema -näytöksessä, joka alkoi Carol Rodriguesin vuonna 2015 valmistuneella Doll and Silencella.
Hieman yli 15-minuuttinen brasilialaiselokuva kertoo nuoresta Marcelasta, joka on tullut raskaaksi. Abortti maksaisi omaisuuksia, ja ympäristön suhtautuminen siihen on äärimmäisen tuomitseva. Marcelan poikaystävä haluaa ehdottomasti pitää lapsen, vaikka on itsekin vielä kaukana aikuisuudesta. Elokuvasta tulee hyvin esille selkeä jako, jossa naisten tehtävä on olla äitejä ja miesten elättäjiä. Jos nainen haluaa jotain muuta, tuomitaan hänet välittömästi. Itse tehtyä aborttia kohti etenevä elokuva pitää mukanaan inhottavalla tunnelmallaan, joka paikoitellen rikkoutuu nakkikioskitason näyttelemisellä. Etenkin poikaystävän näyttelijän yliampuminen häiritsee jonkin verran, mutta ei kuitenkaan pilaa lyhyttä elokuvaa. Flashbackeina etenevä tarina avaa tarpeeksi tapahtumiensa taustoja, ja kovimmat kirpaisut saadaan autiossa talossa koetusta yksinäisestä epätoivosta ennen sikiön kaapimista pois kehosta.
Doll and Silencen kolkkoon kerrontaan saatiin vastapainoksi kauniin kirkkaissa väreissä kuvattu Kami Garcian Aire, jossa noin 12-vuotias tyttö rakastuu parhaaseen kaveriinsa. Kaunista ensirakkautta ja kiellettyä romanssia pohjustetaan vain, jotta kaikki aikaisemmin koettu voidaan heittää romukoppaan. Pieleen mennyt ihastuminen ja sitä kautta vääristyvät ajatukset seksuaalisen heräämisen kynnyksellä eivät tee hyvää nuoren naisen mielenterveydelle. Karmeinta elokuvassa on kuitenkin tajuta se, että vaikka nuori nainen heräisi seksuaalisuuteensa hyvinkin aikaisin, on ympäröivä maailma seksualisoinut häntä jo pitkään. Tämän vuoksi epätoivoisena tehtyyn seksuaaliseen tekoon on helppo löytää halukas toinen osapuoli mistä tahansa, vaikka kyse olisi 12-vuotiaasta tytöstä. Maailman julmuus tuntuu pahalta, mutta Airen loppu on varovaisen toiveikas.
Kahden juonielokuvan jälkeen näytöksen viimeisenä lyhärinä nähtiin Letícia Simõesin Manual, jossa nuori nainen kertoo käynnistään Kuubassa ja lukee ratsastusopasta mustavalkoisen kuvamateriaalin päälle. Kuusivaiheisen oppaan jälkeen nainen toteaa, että tarkoitus oli tehdä sitä ja tätä ja lopuksi vierailla Kiinassa, mutta sen jälkeen hän huomasi jo tehneensä sen. Lausahduksella viitataan molempien maiden kommunismiin, mutta tulkinnat elämänkokemuksen kartuttamisesta ja ajan kulumisesta täysin huomaamatta eivät varmaankaan ole kaukaa haettuja. Lyhyt ja tavanomaista juonenkuljetusta vailla oleva elokuva tarjoilee katsojalle pohdittavaa ja ehkä vielä pienimuotoisen ahaa-elämyksenkin.
Alle 45 minuuttia pitkä näytös oli sisältönsä laadun puolesta erittäin positiivinen kokemus, mutta kestonsa puolesta siihen olisi helposti voinut ujuttaa vielä yhden lyhytelokuvan verran sisältöä. Visuaalisesti näytös kuitenkin eteni loogisesti kolkosta värikkäämpään ja lopulta kaunisteltuun kuvamateriaaliin. Kerronnan sävyt muuttuivat alun lohduttomuudesta kohti pientä toivon pilkahdusta edeten elämänkokemukseen ja selviytymiseen. Alun perin toisistaan täysin riippumattomat elokuvat loivat näin toisilleen selkeän ja erittäin toimivan kehityskaaren.
All of Me (2014)
Joka vuosi jopa sadat tuhannet väliamerikkalaiset siirtolaiset yrittävät kulkea Meksikon läpi La Bestiaksi nimetyn junan kyydissä päästäkseen Yhdysvaltoihin. Guatemalan rajan tuntumasta matkansa aloittava juna ei ole saanut lempinimeään turhaan, vaan matka on äärimmäisen vaarallinen. Juna pysähtyy äärimmäisen harvoin, ja kesken useita päiviä kestävän matkan nukahtavat matkaajat saattavat koska vain pudota kuolemaansa. Tilastot matkaajien kohtaloista ovat surullisia: arviolta 80 % matkustajista tulee ryöstetyksi, 60 % naismatkustajista raiskataan tai viedään seksiorjuuteen, tuhannet katoavat. Paikalliset huumekartellit kidnappaavat matkustajia lunnaiden vuoksi ja kaikesta tästä selviäviä odottaa todennäköisesti karkotus kotimaahansa viimeistään Yhdysvaltojen rajalla. Tästä huolimatta junien katoilla on aina ihmisiä, ja useat matkustajat ovat kokeilleet matkaa aikaisemmin vähintään kerran.
La Bestialla matkustamisesta on tehty laitonta, ja meksikolaisten viranomaisten suhtautuminen siirtolaisiin on äärimmäisen tympeä. Tästä huolimatta Meksikosta löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita riskeeraamaan oman hyvinvointinsa auttaakseen matkaajia. Yksi tällaisista ryhmittymistä on vuodesta 1995 lähtien toiminut Patronas-ryhmä, joka tarjoaa ruoka-apua junan kyydissä kulkeville. Arturo González Villaseñorin dokumentti All of Me kertoo heistä.
Patronasin jäsenet pääsevät dokumentissa avaamaan, miksi he tekevät työtään. Useimmilla on taustalla joko henkilökohtainen tragedia tai jokin yksittäinen auttamisen ilon hetki, jonka jälkeen he ovat kokeneet auttamisen kutsumuksekseen. Kannattavaa liiketoimintaa avustus ei missään nimessä ole, vaan ryhmä jakaa muille mitä ikinä he onnistuvatkaan lahjoituksina saamaan. Riisiä valmistetaan massiivisissa padoissa airolla hämmentäen ja niukat mausteet eivät ihan riitä Michelin-tähtiin. Lopputulos kaavitaan lahjoituksina saatuihin muovipusseihin ja heitellään junaan sen ajaessa ohi.
Katsoja, joka lukee All of Men kuvauksesta sen kertovan ruoka-apua tarjoavasta ryhmästä, voi ajatella elokuvan kuvaavan isoja pöytiä, jonne siirtolaiset saapuvat sankoin joukoin. Todellisuudessa on aivan eri asia jakaa ruokaa junaan, joka ei pysähdy edes sillä matkustavien ihmisten pudotessa kyydistä. Patronasin jäsenet vaarantavat omankin terveytensä joka kerta, kun junasta roikkuvat ihmiset yrittävät repiä ruoka- ja juoma-avustuksia radanvarressa seisovien hyväntekijöiden käsistä. Osa matkustajista putoaa tätä yrittäessään ja osa jää ilman. Tästä huolimatta Patronasit yrittävät parhaansa ja joskus jopa vievät kyydistä pudonneita autolla junan seuraavalle asemalle.
Dokumentti kuvaa kiitettävän paljon itse jakeluprosessia, jolloin työn vaarallisuus ja samanaikainen rutiininomaisuus tulevat selviksi. Elokuva sisältää juuri sopivissa määrin Patronasin jäsenten elämäntarinoita keskittyen kuitenkin olennaiseen. All of Me onnistuu kuvastamaan La Bestian vaarallisuuden, mutta se ei keskity sen alleviivaamiseen vaan on dokumentti nimenomaan Patronasin avustustoiminnasta sivuten hieman siirtolaisaihetta. Enemmän nimenomaan siirtolaisaiheesta kertovaa elokuvaa janoavalle parempi valinta on esimerkiksi vuoden 2014 Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla nähty fiktioelokuva La jaula de oro, jossa myös yritetään tehdä sama matka La Bestian kyydissä.