Tunnetaan myös nimellä: Pozitia copilului
Maa: Romania
Genre: Rikos
Ohjaus: Calin Peter Netzer
Käsikirjoitus: Rasvan Radulescu, Calin Peter Netzer
Kuvaus: Andrei Butica
Leikkaus: Dana Bunescu
Näyttelijät: Luminita Gheorghiu, Bogdan Dumitrache, Natasa Raab
Turkiksen tukahduttava karva puskee jokaisesta hikirauhasesta lävitse. Sormukset kiiltelevät ja hiuslakan etova tuoksu lipuu ilmassa. Poliisiaseman sininen loisteputki valaisee karua maisemaa, jossa seinät ovat joko lian peitossa tai reikien koristamia. Koko huoneen tuntuu täyttävän eräällä seinustalla istuvat kaksi hahmoa, joille kaikki edellä mainitut maalliset omaisuudet kuuluvat. Cornelia (Luminiţa Gheorghiu) ja hänen siskonsa. Cornelian poika istuu pöydän ääressä poliisien kuulusteltavana. Hän on juuri ajanut 12-vuotiaan lapsen päältä ja joutunut lynkkaustilanteesta suoraan poliisin takapenkille. Nyt hänen äitinsä ja tätinsä ovat saapuneet pelastamaan tilanteen, ja jos he eivät ole puhelimessa, ahdistelevat he kuulustelijoita pikkuseikoista, joita lakimiehet puhelimessa kehottivat painottamaan. Pojan lausuntoa muutetaan heittämällä ja veren alkoholitason kokeet tehdään perheen valitsemalla lääkärillä.
Tämä oksettava ja ahdistava sekvenssi aloittaa hämmentävän matkan. Seuraavien päivien kuluessa Cornelia lahjoo poliiseja, todistajia ja lopulta pojan perhettä parhaansa mukaan, apunaan ex-miehensä, siskonsa ja poikansa vaimo. Tavoitteena on pojan syytteistä vapauttaminen. Välissä ehditään lähentyä poikaa hieromalla hänen haavoihinsa vaseliinia kumihanskat kädessä. Tämä kaikki tehdään vielä poikkeuksellisen komealla rytmityksellä. Elokuva liikkuu eteenpäin vähintään luotijunan nopeudella, ahdistavasta ja vaivaannuttavasta kohtauksesta seuraavaan. Jännittävyydestä ei kuitenkaan voida puhua, eikä edes viihdearvosta. Kyseessä on pikemminkin pahaa oloa aikaansaava vuoristorata. On esitetty teorioita, joiden mukaan Child’s Pose ruotisi Romanian nyky-yhteiskunnassa läsnä olevia luokkaeroja. Vaikka yhdyn mielipiteeseen jollain tasolla, en välttämättä sanoisi elokuvan käsittelevän yksinomaan tätä aihetta. Koko juoni toki perustuu ideaan, että rikkaat mylläävät köyhien yli joka suhteessa kun saavat siihen tilaisuuden, mutta mielestäni Child’s Posen todellinen sanoma on jotain enemmän kuin pelkkä kuvaus elämästä luokkayhteiskunnassa – Se on tarina tunteiden merkityksestä elämässä.
Ensimmäisen tunnin aikana Cornelia esitellään niin vahvasti omia etujaan ajavana naisena, ettei häneen millään voi samaistua. Hänen tekojaan ei pysty rationalisoimaan ilman ihmisen itsensä ulkoistamista joksikin muuksi – pahuuden voimaksi. Siksi Child’s Posen viimeiseen tuntiin onkin hyvin vaikea suhtautua. Sen aikana käsityksemme Corneliasta muuttuu. Hänen hahmonsa alkaa esittäytyä jatkuvasti traagisempana ilmestyksenä. Hän rakastaa poikaansa välillä jopa insestivivahteisesti. Poika ei kuitenkaan rakasta häntä. Nainen ei silti pysty välittämään mistään muusta. Hän halveksuu poikansa vaimoa, ex-miestään ja ennen kaikkea kuolleen lapsen vanhempia, jotka pystyvät itkemään vuolaasti poikansa menetyksen myötä. Samaan hän ei pystyisi. Tieto tästä kyvyttömyydestä tuntuu syövän Corneliaa sisältä käsin. Hänen tuskansa manifestoituu tavallaan kohtauksessa, jossa hän joutuu lahjomaan toisen yläluokkaa edustavan miehen, joka näki onnettomuuden. Mies on vähintään Cornelian tasolla luokkayhteiskunnassa, johon Cornelia ei ole lainkaan varautunut. Hänen vaatimuksiaan poljetaan maan rakoon, ja vaikka hän pitääkin vaikutelmaa henkisestä vahvuudestaan yllä, naisen silmistä näkee hänen itsevarmuutensa häipyvän keskustelun jatkuessa.
Todellinen tragedia Cornelialle iskee kuitenkin vasta elokuvan lopussa, jossa hän menee poikansa ja tämän vaimon kanssa tapaamaan kuolleen lapsen vanhempia. Poika jää autoon, koska ei uskalla tulla sieltä ulos. Askeettisissa oloissa elävä suurperhe suree harmaassa olohuoneessa menehtynyttä lastaan. Cornelia ei voi muuta kuin yrittää saada heidät luopumaan syytteistä omaa poikaansa vastaan. Naisen pitämää puhetta on vaikea kuvailla miksikään muuksi kuin hämmentäväksi. Sen sijaan, että hän pahoittelisi poikansa tekoja, hän puhuu pelkästään siitä, miten hän ei halua menettää omaa poikaansa. Sitä kautta hän lopulta ymmärtää edes osan siitä surusta, jota tämän kokenut perhe parhaillaan käsittelee. Ja siinä hän istuu. Nahkasaappaistaan riisuttuna, itkevänä ihmisrauniona joka ei kykene edes jättämään näitä ihmisiä hetkeksi rauhaan, ja vasta tämän häirinnän kautta hän ymmärtää oman pelkonsa. Oman erheensä. Ja hän ei peräänny. Hänen pitää saada poikansa syytteistä vapaaksi. Haluaisin kuitenkin ajatella, että hän ymmärtää lopulta, mikä hänestä on tullut. Lopulta vallitsee pelkkä hiljaisuus. Cornelian lähdettyä vanhempien luota autoon jäänyt poika kerää vihdoin rohkeutensa ja menee tapaamaan perheen isää. Kamera pysyy autossa, ja näemme sivupeilistä miesten kättelevän. Hiljaisuus jatkuu ja elokuva loppuu. Mitä hittoa tästä järjettömyydestä ja ihmismielen pahasta, omaa abstraktoitunutta etua ajavasta luonteesta pitäisi ymmärtää elokuvan avulla? Ei mitään. Sitä ei voi ymmärtää. Ja se pelottaa minua.