”Salakavala hävitystyö jatkuu.” – tuntematon
Eikö hieman jokainen ole kyllästynyt aina kuulemaan Luis Buñuelin yhteydessä sanan surrealisti? Niin kauan, että on valmis lyömään päänsä seinään, jotta humisee? Niin pitkään, ettei enää humise? Niin kovaa, että koko talo romahtaa, mutta seinä jää vain pystyyn? Sanonta “kun hakkaa tarpeeksi pitkään päätänsä seinään, alkaa seinän takaa valo pilkistää” ei pidä paikkaansa: kallo vain halkeaa. Miksi lentokoneet laskivat päällemme napalmia? Miksi Jumala tapettiin noin 2000 vuotta sitten ristille? Ja eikö, sikäli jos öylätistä muuttuu Kristuksen ruumis ja ehtoollisviinistä hänen verensä, se tee kaikista kristityistä kannibaaleja?
Kaikista vasemmistolaisimpien kirjoittajien nupista – kuten varmasti minunkin – unohtuu toisinaan se, että niin kutsutut surrealistit, joita Buñuel on joskus sanonut vihaavansa, olivat itse asiassa eniten porvarillisia ja pikkuporvarillisia ihmisiä: heidän etuasemansa työläisiin nähden oli ylivoimainen; heillä oli tukenaan rahaa, aikaa, joutilaisuutta, solidaarinen suhdeverkosto sekä usein myös yliopistokoulutus ja rikkaat perhetaustat; missään tapauksessa he eivät kuuluneet työväenluokkaan, siihen kansanosaan, joka puolestaan raataa aina kaikkein eniten ja saa aina kaikkein vähiten.*
He olivat joutilaita ja hemmoteltuja kakaroita, joilla ei ollut lopulta parempaa tekemistä kuin tehdä niin kutsuttua taidetta, jonka rahoittajiksi tulivat usein samat henkilöt, jotka kustansivat heidän loismaisen elämänsäkin. Eli heidän vanhempansa, tai jokin heitä ylläpitävä yhteisö. Heidän vuokransa, ruokansa, koulutuksensa ja lopulta kuuluisan ja arvostetun taiteensa kustansi usein heidän työssä käyvät äitinsä ja isänsä tai sitten jokin umpirikas mesenaatti, joita ei rikkaiden piiristä – kulttuurille ja kaikelle harmi – enää taida löytyä (apurahat ja joukkorahoitukset ovat ottaneet tämän paikan), maksoi heidän tunnetuksi tulleen tai kauttaaltaan unohdetun taiteensa.
Buñuelin isä oli yksi Zaragozan rikkaimmista ihmisistä, eikä hän Buñuelin mukaan tehnyt yhtikäs mitään. Hänen päivärutiineihinsa kuului nousta ylös ja lukea päivän sanomalehti. Sen jälkeen hän kävi tarkistamassa, ovatko hänen sikarinsa Havannasta saapuneet. Ainoa asia, jota hän kantoi taskussaan, oli hienosti kääritty kaviaaripurkki. Päivällisen ja siestan jälkeen, ja illan tultua ja katujen viilennyttyä, Buñuelin mukaan, hänen isänsä vaihtoi vaatteet ja meni klubilleen. Siinä oli hänen täydellisen porvarillinen päivärutiininsa.
Luis Buñuel kasvoi “taiteilijaksi” yliopistollisessa taiteilijapiirissä, nyttemmin kuuluisassa seurassa, mutta taiteilija hänestä tuli vasta silloin kun hän tarttui ensin kynään ja sitten Jean Epsteinin avustuksella elokuvakameraan. Ja kuten jokainen, hänkin oli yhteisön ja valintojensa summa: varmasti hänen elokuvistaan löytyy vielä myöhäiskaudelta yhtymäkohtia Juan Ramon Jimenezin, José Ortega y Gassetin, Gomes de la Seman, Galdosin ja natsien tappaman runoilija Federico Garcia Lorcan (“Olen hänelle velkaa enemmän kuin pystyn koskaan sanomaan.”) töihin ja henkilöihin, sillä hän kasvoi heidän kirjojensa ja persooniensa seurassa ja veti henkeensä tuon madridilaisen kahvila- ja kapakkayhteisön elämää, päiviä ja iloja.
Surrealistien ja porvarien oleellinen ero on siinä, että porvarit kieltäytyvät kuulemasta ja puhumasta tietyistä aiheista, kun taas ateistiset surrealistit uskovat vapaaseen sanaan ja rukoilevat sananvapauden puolesta ja koettelevat sen rajoja nähdäkseen, ettei rajoja ole kuin porvarillisessa maailmassa. Eli heidän maailmassaan. Porvarit rakastavat rajoja siinä missä surrealistit nauravat niille. Porvareiden hulluus esiintyy ilman taidetta, kun taas surrealistien hulluus tiivistyy taiteeksi: porvarit voivat sekoilla kaduilla ja kaupungissa vailla vertaa, ja yleensä tulematta koskaan täysin hulluiksi – mikä on hyvinkin hullunkurista – mutta lopulta heistä ei ole mitään muuta kuin kiusaa, kuten myös surrealisteista joissakin tapauksissa heille. Porvarit ovat äärimmäisiä loisia, jotka kaiken lisäksi ottavat usein moraalin vartioimisen elämäntehtäväkseen. Surrealistit taas usein tahtovat rikkoa moraalia. Siksi nämä kaksi ihmistyyppiä esiintyvät likellä toisiaan. He ovat aina olleet eräällä tavalla erottamattomia kuin yö ja päivä; kuin anarkismi ja valta; kuin raha ja ahneus; kuin protonit ja neutronit atomeista, kuin liberaali ja konservatiivi, ja niin edelleen ja niin poispäin.
Ei siis ihme, tässä maailmassa keskellä ihmeitä, joille olemme sokeita, että surrealistit kiusasivat porvareita ja porvarit kiusasivat surrealisteja: kumpikin heistä oli helppo kohde ihmisille, jotka olivat pohjimmiltaan samaa joutilasta luokkaa. Porvarit ovat ainoastaan rajoillaan ja itserajoituksillaan vähemmän maailmasta tietoisia, maailmaa enemmän järjellä ja älyllä kuin sydämellä katsovia, ja siinä mielessä täysin järjettömiä ja älyttömiä, jopa enemmän järjettömiä kuin järjettömät surrealistit. Mutta jos ihminen on syntynyt rajojensa orjaksi, vapaus olisi vastoin hänen luonnettaan, ja hänelle siinä tapauksessa tyranniaa: tässä mielessä kumpikin, porvarit ja anarkistit, porvarit ja surrealistit, rajoja ja vapautta vannovat, rajoja säilyttävät ja niitä rikkovat, ansaitsevat toinen toisensa, sikäli kuin he ovat syntyneet siihen, mistä rakentuvat: ikuisesti vapauteensa vangituiksi, toistensa kiusankappaleiksi ja kahleiksi, joita ilman “lentäisi kai taivaan tuuliin kokonaan”.
Surrealistit olivat joukko kahviloissa ja kapakoissa maleksivia nuoria, jotka eivät olleet saaneet porrassiivoajan paikkaa, ja jotka kuvittelivat olevansa jotakin, mutta joiden rikas ja sairas isä tai äiti todennäköisesti tiskasi heidän astiansa ja maksoi heidän laskunsa. Ja vaikka he vihasivat taidetta taiteen vuoksi, osa heistä oli omituisia vain siksi, etteivät he pystyneet enää muuhun. He kirjoittivat ilmaiseksi sosiaaliseen mediaan runoja tai soittivat panhuilua maksutta spontaanisti järjestetyissä tapahtumissa. Täällä, jossa tällaista ylellisyyttä on aina katseltu pitkin nenin, heitä ei todennäköisesti huolittaisi edes rakennustyömaalle betoninvalajan varamiehen varjoiksi. Yhtä kaikki, he olivat yhteiskunnalle kiusankappaleita ja suurimmalle osalle maailmaa antimoralistisia maanvaivoja, jotka toisissa oloissa olisivat kasvaneet terroristeiksi tai sarjamurhaajiksi, ja olisivat kenties siinä tapauksessa saavuttaneetkin jotain mainetta tässä kamalassa maailmassa, joka rakastaa surra tragediaa.
He lukivat Marxia ja Engelsiä, Fabrea, Dostojevskia ja Freudia, ja he saivat tarpeellisen levottomuutensa luettuaan Friedrich Nietzschen kirjoja ja hylkäsivät – Luojan kiitos – Jumalan luonnontieteilijä Darwinin ihmeellisten seikkailujen tähden. Mutta mitä alati eteenpäin matkaava ja pian salakavalasti ja hienovaraisesti kaikkea taidetta sensuroiva maailma heistä enää piittaisi? Juntit korkeintaan nostaisivat nyrkin taskustaan nähdessään heidät grillijonossa vain läpsäistäkseen hampurilaisen pihvin sämpylän välistä. Ja jos he erehtyisivät rikosten polulle, poliisit todennäköisesti repisivät heidän povitaskustaan Voltairen ravistaakseen siitä tuhkatkin kadulle. Ja vanhempina heillä olisi ehkä kaikilla hatut ja vahatut lyijykynäviikset, ja he soittaisivat viimein bändissä, jota kukaan ei haluaisi kuunnella. Ja vanhoina heillä kaikilla olisi yliopisto-opintoja ja monta olutiltaa takanaan, ja he istuisivat kiikkutuolissa egyptiläinen kissa sylissään ja lauleskelisivat: ”Kun oon vanha ja väsynyt! Hiero mun jäykkää niskaani!” Mutta vain ulko-oven eteiskäytävän rikotusta ikkunasta sisään käärmeen lailla mateleva tuuli vastaisi armottomasti viheltäen.
Kahvilat ja kapakat ja baarit, joissa Buñuel loisi yksinään tai kavereidensa kanssa, esittivät aina suurta osaa ohjaajan elämässä ja työssäkin. ”Olen viettänyt baareissa ihania hetkiä”, kirjoittaa Buñuel mestarillisessa omaelämäkerrassaan Viimeinen henkäykseni (1982). “Baari on minulle mietiskelyn ja ajatusten kokoamisen tyyssija, sitä ilman elämällä ei ole tarkoitusta. – – En voi laskea niitä hurmaavia tunteja, jotka olen maleksinut baareissa. Olen maleksinut pitkiä, rauhallisia tunteja unelmoiden, puhuen itselleni, nyökäten tarjoilijalle, katsoen kuinka sävähdyttävät mielikuvituksen kuvaketjut kulkevat mieleni verhon lävitse”, hän kirjoittaa, ja vielä: “Jumaloin baareja, alkoholia ja tupakkaa, ne muodostavatkin niin tärkeän elämänalueen, että olen omistanut niille kokonaisen luvun [omaelämäkerrassa].”
Vaatteet olivat niin porvareille kuin snobeimmille surrealisteille, uskomatonta kyllä, tärkeä asia. Se mitä ylleen laittoi, näkyi. Joskus surrealisti saattoi, kuten porvarikin, viettää tuntikausia peilin edessä epätoivon partaalla ja ilman muuta pian hulluuteen astuen, tarkkailen pienintäkin virhettä kehossaan ja vaatetuksessaan, trimmaten viiksiään, parannellen asuaan, kohennellen tekoleukaansa, leikkauttaen tukkaansa, suihkutellen erilaisilla hajusteilla, testaillen uusia senaattorikenkiä, kenties rusettia, piilolinssejä ja hiusgeeliä. Eikö ole totta, että mies joka käyttää hiusgeeliä jostain muusta kuin terveyteen liittyvistä syistä on ilman muuta päästänsä sekaisin, kuten Hermann Melville luonnehtii? Mikä turhamaisuus ajoi sitten Dalín ja Buñuelin laskeutumaan Andalusian erämaasta, keskiajalta, tuosta ankarien tuulien maasta, jossa elämä oli köyhille ainaista olemassaolon taistelua, Pariisin moderniin boheemielämään kuin kärpäset tyhjälle lautaselle? Buñuel ja Lorca ajoivat huolellisesti partansa, puuteroivat kasvonsa ja kiipesivät nunnan vaatteisiin pukeutuneina raitiovaunuihin ja flirttailivat miesmatkustajille, tyrkkivät heitä olkapäillään ja lanteillaan saaden aikaan yleisen paniikin. Mutta vain Lorca heistä jäi Espanjaan, pysyvästi.
Ja oletteko muka kertaakaan nähneet André Bretonia krapulaparrassa ajamassa Pariisin halki tandemilla sojottava patonki tarakalla? Kun muistamme Kulta-ajan (1930) vieraan, joka tulee juhliin liimattuja kärpäsiä poskillaan, tajuamme heti mistä on kysymys. Kuvitelkaapa Dalí ajamassa omat jätteensä roska-autolla palatsinsa pihalta kadotettujen kaatopaikalle, tai Dalí tiskaamassa tiskiharjalla pantterinsa ruoka-astiaa vaaleanpunainen esiliina yllään. Entäpä mitä olisi ollut Buñuel ilman jokapäiväistä dry martiniaan? Tai vaikkapa Gabriel García Márquez, hänkin Pariisissa hortoillut, tosin aikaa myöhemmin, ilman kolmea askia röökiä päivässä? Tunsiko kukaan heistä olevansa ylimääräinen, ja antoiko kukaan meistä koskaan ymmärtää sitä? Kuka edes kysyi näitä kirjailijoita tähän maailmaan?
Se mitä tässä sanon, selittämättä teille mitään, on se, että surrealistit ja porvarit eivät olisi pärjänneet ilman apua ja holhousta. He olisivat olleet suojaamattomia piikittömiä siilejä leopardien valtakunnassa. Jos Buñuel ei olisi paennut Pohjois-Amerikkaan, jota rakasti, fasistit olisivat ehkä teurastaneet hänetkin kuten ystävänsä kansanrunoilija-Lorcan, jota he ampuivat New York -matkan jälkeen selkään laulavilla sarjatuliaseilla. Tai jättäneet sitten eloon, kuten ikävystyttävän André Bretonin, olemassaoloon ja Pariisiin kahviloihin ja kaduille kirjoittamaan selittämätöntä tavaraansa tuossa järjettömien maailmassa, kuten tämän tyhjänpäiväisen runon:
Katulaulajat, maailma on suuri, ettekä pääse koskaan perille.
*
Löydättekö jok’ikiseltä sivulta tämän yksinkertaisen sanan: Hyvästi.
*
Pariisi. Baari, tietysti. Siellä sai alkunsa Porvariston hillitty charmi, yhtenä aurinkoisena syyskuun päivänä, kanssakäsikirjoittaja Jean-Claude Carrière’n kanssa yhteistyönä työstetty idea, joka pohjautui ajatukseen elokuvasta, jossa olisi – kuten Tuhon enkelissäkin (1962) – useita toistoja ja unia. Mutta siinä missä Tuhon enkelissä joukon porvareita on mahdotonta päästä ulos illallisilta –ja he joutuvat siitä syystä epätoivoon – Porvariston hillityssä charmissa joukon porvareita on itse asiassa mahdoton edes päästä illallisille. Kumpaakin elokuvaa ajaa yksinkertainen idea halusta ja sen toteuttamisen vaikeudesta tai jopa mahdottomuudesta. Sama idea, joka on monen toisenkin mestariteoksen pohjalla, aina vaikkapa Knut Hamsunin Nälästä (1890) – jossa päähenkilö haluaa yksinkertaisesti päästä syömään, mutta se osoittautuu mahdottomaksi – Karl-Ove Knausgårdin omassa itsessään rämpimiseepoksen, Taisteluni-kirjan, toiseen osaan (2009). Siinä päähenkilö haluaa päästä nussimaan, mutta se ei vain onnistu: häntä ei yksinkertaisesti päästetä ainoaan universumin lämpimään kolkkaan, naisen haarojen väliin. Halu, olipa se mikä tahansa, karkaa aina sen saavuttajalta. Nälkä siirtyy, kun ihminen täyttyy, mutta ei katoa. Himo vain kasvaa. Ja eivätkö useat varhaiset mestaritekijä Abbas Kiarostamin elokuvat perustuneet juuri tälle samaiselle schopenhauerilaiselle halun täyttymättömälle idealle, ja eivätkö ne puhuneetkin juuri ihmisistä, joilla oli päämäärä (itsemurha, ystävä, totuus), jota kohti he vailla toivoa, mutta vääjäämättömästi madellen kulkivat? Mutta tässä, laskutavasta riippuen Buñuelin 32:ssa elokuvassa joukko porvareita haluaa vain illallistaa keskenään, mutta he eivät saa ruokaa suuhunsa, he eivät pääse illalliselle. Se on yksinkertaisesti mahdotonta.
Illallista ei ole. Jumalaa ei ole. Ensin porvarit saapuvat vääränä päivänä illalliselle. Siispä he päättävät lähteä ulos syömään, koska heidän ystävänsä eivät ole varautuneet millään muotoa heidän saapumiseensa. Ravintola osoittautuu ihmeellisen autioksi: vain lamppuja palaa siellä täällä. Askeettinen tarjoilija kulkee huoneen läpi kantaen kahta kynttilää. Kun he ovat tekemässä tilausta, alkaa takahuoneista kuulua voivottelua ja itkua. Niinpä naiset nousevat ylös ja lähtevät katsomaan, mitä oikein tapahtuu. Löytyy ruumis. Ravintolan omistaja makaa kuolleena takahuoneessa, ja tarjoilijat itkevät hänen ympärillään. Porvarit päättävät, että he eivät voi aterioida enää ravintolassa, joten he lähtevät etsimään uutta paikkaa jossa voisivat illastaa. Mutta kukaan heistä ei vielä tiedä sitä kohtalokasta seikkaa, että heillä ei ole mitään toivoa päästä syömään. Asetelma toistuu uudestaan ja uudestaan. Tässä elokuvan juoni lyhyesti kerrottuna.
Näin kirjoittaa Christian Braad Thomsen:
“Odotetusti juuri porvariston unista ja painajaisista kertovaa elokuvaa on pohdittu oidipaalisen problematiikan valossa, jota Buñuel siinä myös taitavasti viljelee. Kysymykseen tulevat erityisesti sivuhenkilöiden kertomukset, joiden joukossa uni julmasta poliisista keskittyy kastraation uhkaan. Ennen sotaharjoituksiin menoaan muuan sotilas puolestaan ennättää kertomaan unesta, jossa hänen äitinsä ja hänen rakkaansa kuoleman valtakunnassa sulautuvat yhteen. Vaikuttavimmin kuvattu uni keskittyy suoraan oidipusmyyttiin Shakespearen Hamletin kautta suodatettuna: julma isä haluaa vaimonsa kuoleman jälkeen lähettää poikansa pois sotilaalliseen sisäoppilaitokseen, mutta samana yönä poika saa vieraakseen äidin haamun, joka selittää ettei kysymyksessä ole pojan oikea isä vaan sen sijaan mies, joka on mustasukkaisuudessaan murhannut pojan isän. Nyt äiti pyytää poikaansa kostamaan oikean isän ja rakastajan murhan, minkä jälkeen poika laittaa myrkkyä väärän isänsä yöjuomaan.” (Leppymättömät, LIKE, s. 68)
Elämää hallitsee kaksi perusviettiä: elossapysymisen vietti ja seksuaalisuusvietti, ja näitä kahta viettiä kapitalismi soveltaa käyttääkseen armotta ihmiskuntaa hyväkseen. Ne ovat myös Buñuelin elokuvien keskeisimmät vietit. Elämä perustuu siihen, että kumpikin niistä lopulta – kaiken sen suunnattoman vaivan jälkeen, jota olemme niiden ansiosta joutuneet kokemaan – pettävät meidät. Seksi tulee olemaan ensin pettymys, sitten mahdottomuus. Ja kaikki tietävät, mikä tuota vanhuuden vääjäämätöntä tilaa pian seuraa.
On sanottu, että Porvariston hillityn charmin näyttelijät kulkevat elokuvan läpi kuin unissakävelijät, ja he elävätkin pikemminkin näytellen omaa elämäänsä kuin eläen sitä. Kun terroristit hyökkäävät taloon ja viimein alkaneet illalliset joudutaan keskeyttämään, pöydän alle piiloon luikahtanut Fernando Rey tarkastelee yläpuolellaan olevaa kinkkua nenähermoillaan. Kaikki muut illallisvieraat on jo ammuttu. Viimein hän ei voi enää hillitä itseään. Vietti voittaa. Vaaraa uhmaten hän hapuilee ottamaan kinkun käteensä ja vetäisee sen mukaansa pöydän alle, jossa hän pääsee haukkaamaan siitä juuri ja juuri palan ennen kuin konekiväärien musiikki pamauttaa hänet alimpaan helvettiin. Mutta kaikki, kuten tämä hetkikin, paljastuu vain uneksi, jota joku toinen uneksii.
Vaikka valhe syö sielua, ja itseään on mahdoton pettää, ihminen on kauttaaltaan tekopyhä olio. Porvariston hillitty charmi on ainut Luis Buñuelin elokuva, joka on saanut Oscarin, tuon kissanristijäispystin ja rikkaiden pokaalin, jonka Buñuel – joka aina teki pilaa tekopyhyydestä – kävi varta vasten Pohjois-Amerikasta noutamassa. Samalla hän tapasi ohjaajakollegoitaan. Hän näki esimerkiksi William Wyleria, George Cukoria, Billy Wilderia, Robert Wisea, Rouben Mamouliania, George Stevensiä ja Alfred Hitchcockia. He vaihtoivat kehuja ja kuulumisia keskenään ja… illastivat yhdessä. Hitchcock jopa rupesi ylistämään Buñuelin kotimaahansa Espanjaan paluun elokuvaa, Tristanaa (1970), toistellen: “Se jalka! Se jalka!” Hän viittasi sillä elokuvassa amputoitavaan Catherine Deneuve’n toiseen sääreen. Oscareista maestro itse on sanonut näin: “Mikään ei voisi oksettaa minua enemmän, moraalisesti, kuin saada Oscar.” Allekirjoittaako tämä teko vain sen totuuden ihmisistä, jota mestarikin kuvasi, ja jolle hän aina ivaili; sen että sanomme jotain muuta ja teemme jotain toista? Sikäli kuin porvareilla ei ole unia, eikä itsekunnioitusta, heillä ei ole mitään menetettävää.
* Tämä kapitalismi on itse asiassa sitä, että enemmistö elättää, vaatettaa, suojelee, palvelee, tekee työtä vähemmistön eteen ja tarjoaa viihdykkeitä heille, mutta jää itse nälkäiseksi, alastomaksi, köyhäksi ja turvattomaksi. Siinä missä vähemmistö nauttii elämästään ja pystyy elämään erillään enemmistön huolista ja sodista, ja jopa suuremmassa tietoudessa, jonka saavuttaminen vaatisi aikaa ja resursseja, joita enemmistöllä ei ole. Yksi esimerkki ovat terroristi-iskut, jotka eivät koskaan kohdistu tätä vähemmistöä kohtaan, joka ylläpitää ja rakentaa tämän vaaran enemmistölle mahdolliseksi. Ne itse asiassa suuntautuvat aina satunnaiseen ja rahvaaseen massaan, keneen tahansa, kuin hullun lyönnit itseensä. Sotaankaan eivät ole koskaan lähteneet vanhat, rikkaat liikemiehet, jotka ovat niitä kaavailleet, järjestäneet ja ylläpitäneet, vaan nimenomaan nuoret pojat. Ehkä juuri siksi, että vanhat, rikkaat liikemiehet ovat kadehtineet heitä niin, että ovat katsoneet parhaaksi eliminoida heidät. Ainakin silloin suhdeluku naisten ja miesten välillä kallistuisi heille, vanhoille ja rikkaille, otollisemmaksi.
Tämä essee on osa romaanisten kielialueiden elokuvien sarjaa.