Avaruusromua (1990-2020) on elektronisia äänimaisemia, ambientia ja kokeellista musiikkia tasan 30 vuotta Ylen radiokanavilla esitellyt ohjelma. Aamukuudelta 8.6.2020 matka päättyi kahdeksantuntiseen läpi yön kestäneeseen lähetykseen. Tai oikeastaan, Jukka Mikkolan kolme vuosikymmentä kestänyt mentorointi ja kuratointi päättyi. Nyt kuulijat ovat valmiita pärjäämään omillaan, jatkamaan etsimistä, omin avuin.
Eipä siinä, olen pärjännyt oikein hyvin jo pitkään. Olen löytänyt uusia maailmoja ja musiikkia varsin hyvin myös omin avuin. Silti tämän menetyksen merkitystä en voi liikaa painottaa. Siinä on ollut jotain selittämättömän suurta, kun on antanut Mikkolan hoitaa valmiin kattauksen ja on voinut kuunnella hänen höpinöitään milloin mistäkin. Rauhoittavuudellaan ja uskottavuudellaan hän on par Avaran Luonnon selostajat.
Avaruusromua on tuudittanut minut lukemattomia kertoja uneen napit korvilla, kun olen kärsinyt univaikeuksista. Avaruusromua on soinut lukemattomia kertoja korvakuulokkeilla tai stereoista, kun olen makoillut sohvalla yksin, hiljaa pimeässä ja vaipunut vahvan stoutin kanssa toisiin maailmoihin. On tullut hiljennyttyä lähetyksen ääreen myös porukalla. Keskikesän yössä telttaillessakin.
Avaruusromua on samaan aikaan jotain minimalistisen vähäeleistä ja silti kosmisen loputonta. Jaksot ovat saumattomia kokonaisuuksia, vaikka ne on kursittu kasaan lukuisista aivan erilaisista tekijöistä. Samaan aikaan valtavan suosittuja kokoonpanoja Kraftwerkistä Jean Michel Jarreen saattaa soida kourallisen kassuja julkaisseen kellariahertajan kanssa.
Seassa on toisinaan pop- ja rock-yhtyeitä, klassistakin, ja silti kaikki sointuu yhteen avaruudelliseen kokonaisuuteen ja tarkoitukseensa. Olen löytänyt lukemattomia artisteja tämän ohjelman kautta, joista en varmasti olisi muuten kuullut.
Pari vuotta sitten 28-vuotista taipalettaan Avaruusromu kunnioitti audiovisuaalisella julkaisullaan, Betonisen aikakauden muistomerkit (2018), joka esitettiin Tampereen elokuvafestareilla ja televisiossa. Se on valittu myös tämän vuoden Oulun Juhlaviikkojen ohjelmistoon. Kirjoitin elokuvasta täällä.
Viimeisen lähetyksen kunniaksi myös jäähyväislähetys on saatu kuvallistettua, nettielokuvaksi, kuten Mikkola sen esittelee. Sen nimi on, ei enempää eikä vähempää, kuin Kuinka lyhdyt muuttuvat linnunradoiksi, huokaukset mitataan hevosvoimissa ja naftalätäköistä tulee uudella maailmankartalla valtameriä (eng. Space Junk presents: How lanterns will turn into galaxies, sighs will be measured in horsepower, and puddles of naphtha will become oceans on a new map of the world).
Viimeinen lähetys koostuu suomalaisista artisteista. Järjestyksessään: Ilpo Väisänen, Jimi Tenor, Esa Kotilainen, Johanna Sulkunen, Nemesis ja Mari Sainio. Täten on vain loogista, että myös kuvallinen anti heijastaa kotimaatamme. Nähtävä filmimateriaali on kuuteen näytökseen jaetusta Erkki Karun mykkäelokuvasta Finlandia (1922).
Alkuperäisen elokuvan näytökset jakautuvat seuraavasti: I. Metsän satu, II. Merestä kohoava Helsinki, III. Suomen urheiluelämää, IV. Laulu viheriöisistä niityistä ja keltaisesta voista, V. Hakkapeliitan jälkeläiset, VI. Suomen kosket. Jaolla on painoarvonsa alkuperäisessä elokuvassa, Avaruusromun visualisointina se on toisarvoisempaa.
Kokonaisuutta jaetaan Esa Kerttulan tuoreilla digitaalikuvilla Suomesta. Helsingin monumentteja nähdään jaksojen alussa tämän päivän valossa, ennen kuin siirrytään lähes sadan vuoden taakse.
Avaruusromun visualisointi, tai käänteisesti, vanhan mykkäfilmin säestäminen on konseptina silkkaa kultaa. Mikkolan valitsemat sävelet mykkäelokuvaan otan koska vain avosylin vastaan. Kritisoin Betonisen aikakauden muistomerkeissä strobojen käyttöä tunnelmakuvissa. Tapauksessa Kuinka lyhdyt muuttuvat linnunradoiksi, huokaukset mitataan hevosvoimissa ja naftalätäköistä tulee uudella maailmankartalla valtameriä en kritisoi mitään.
Tässä konkretisoituu jälleen kerran leikkauksen ja musiikin totaalinen merkitys elokuvassa. Alkuperäinen Finlandia on pitkä dokumenttielokuva ja juhlallinen kuvaus mahtavasta Suomen maasta. Plansseilla kerrotaan seikkaperäisesti kuinka tukkeja uitetaan ja lajitellaan, kuinka työläiset asuvat sahalla ja kuinka paperia valmistetaan. Suurkaupungissa jokainen kohde esitellään erikseen: Hotelli Kämp, Pörssi, Suojeluskuntaparaati, Henkivakuutusyhtiö Suomi, Bulevardinkatu, ja niin edelleen. Musiikki on mahtipontista klassista.
Finaaliin on Kavin esittämässä versiossa säästetty Jean Sibeliuksen säveltämä nimikkosävellys ja Armas Järnefeltin Kehtolaulu, eli kenties suurimmiksi koetut suomalaiset sävellykset. Pidän kaupunkikuvauksista, luontokuvauksista ja vanhoista dokumenteista. Kavin esittämä Finlandia alkuperäisversiona on silti sellaisenaan pitkäveteistä seurattavaa.
Avaruusromun crew on jalostanut tästä alkuperäislähteestä jotain paljon koukuttavampaa ja hypnoottisempaa. Nykyaikaisen kuvan Oxygenol-talosta vaihtuessa menneiden aikojen filmikuvaan, tehdään ensimmäisenä matkaa laivalla. Näkökulma on laivan nokasta, Senaatintorin häämöttäessä taustalla. Siirrytään seuraamaan ihmisiä rautatieasemalla ja Espalla. Raitiovaunut ja ihmiset ovat tulossa jostain ja menossa kuka mihinkin. Kesäiset puistokuvat ja talvinen mäenlasku limittyvät. Aika ja paikka suhteellistuu. Välillä matkataan kaupungin yllä ja jälleen seurataan meressä lipuvaa laivaa.
Kaupungin kiireistä siirrytään kansallisromanttiseen maaseutukuvaukseen heinähankoineen ja leikkuupuimureineen. Lapset telmivät ja emännät lypsävät. Seuraa uittoa, tuota käytännössä täysin kadonnutta kansanperinnettä! Pian urheillaan. Hiihdetään niin perkeleesti umpihangissa vauvasta vaariin. Lopulta ihaillaan kosken kauneutta.
Ja mikä päätösraita! Mari Sainion Present on täydellisen haikea lopetus. Sori Jean, sori Armas. Kuvissa nähdään uittajia lipumassa jokia pitkin ja koskien tyrskyjä. Sietämätöntä haikeutta ja kauneutta. Toivon todella, ettei tämä elokuva katoa nähtäviltä. Onneksi Mikkola ei pilaa jäähyväisiään millään siirappisilla loppusanoilla. Hän nostaa katsojan ja kuuntelijat pystyyn viimeisen raidan jälkeen ja antaa viimeiset ohjeet.
Kiitos näistä vuosista Avaruusromua. Kiitos Yle. Kiitos Jukka Mikkola.
