Apinanraivolla elokuvateatteriin – arvostelussa Primate

Santeri Paju, huhtikuu 2026, nro 1

Hirviöt ovat olleet alusta asti mukana kauhuelokuvissa. Yliluonnollisten olentojen tai ihmishirviöiden sijaan viimeistään Tappajahain (1975) menestys nosti populaariin tajuntaan tarinan eläimestä, joka syystä tai toisesta kääntyy ihmistä vastaan. Syiksi on tarjottu vuosien varrella niin pieleen menneitä tieteellisiä kokeita, leviäviä tauteja kuin petoeläimen saalistusviettiin vetoavia näkemyksiä.

Apinaeläinten näkyvyys eläinkauhujen hirviöinä kytkeytyy King Kongin (1933) klassikkoasemaan, joka loi perustan lähes satavuotiselle ylimaallisten jättiläisapinoiden elokuvaperinteelle virallisine ja epävirallisine jäljittelijöineen. Toinen perinne apinakauhun saralla liittyy laboratoriossa pieleen menneisiin kokeisiin, joissa vääränlaista seerumia on injektoitu kädellisiin sukulaisiimme. Jälkimmäisen perinteen tunnetumpia elokuvia ovat muun muassa Link (1986), Monkey Shines (1988) ja Shakma (1990). Kaikissa apinakauhun edustajissa elää vähintään marginaalissa ajatus sukulaiseläimiemme samankaltaisuudesta sekä myös konkreettisista eroavaisuuksista. Kauhuelokuvissa apinoiden katsojissa herättämän empatian ja oudon laakson välinen raja on hiuksenhieno.

Viime vuosina apinaeläinten ympärille rakennetut, laajemman levityksen saaneet, kauhuelokuvat ovat olleet vähissä. Jordan Peelen ohjaaman Nopen (2022) hyytävimmässä kohtauksessa simpanssi aiheuttaa ihmisuhreja lapsen syntymäpäivillä. Ohjaaja Johannes Robertsin uusin, Primate (2025), onkin mielenkiintoisesti kuin kokopitkä laajennus Nopen syntymäpäiväkohtauksesta sen sijaan, että se nojaisi King Kongin tai laboratorioapinoiden perinteisiin.

Tarinassa kesälomalle kotiin palaava Lucy (Johnny Sequoyah) yrittää palata normaaliin perhe-elämään Havaijilla isänsä Adamin (Troy Kotsur), siskonsa Erinin (Gia Hunter) ja heidän simpanssinsa Benin (Miguel Torres Umba) kanssa. Kun isä kutsutaan työmatkalle, Lucy ja hänen ystävänsä päättävät juhlia tyhjillään olevassa talossa. Vähitellen käy ilmi, että Ben on joutunut raivotautisen mangustin puremaksi eikä ole enää hallittavissa. Nuorien selviytyminen riippuu heidän kyvystään toimia yhdessä.

Primaten rakenne kauhuelokuvana on virkistävän virtaviivainen ja päämääräorientoitunut. Harvoin voi sanoa, että elokuva muistuttaa hyvällä tavalla videopeliä, mutta videopelikenttämäinen rakenne toimii. Benin aloittaessa riehumisen kiinteistössä on jokainen kohtaus rakennettu kulloisenkin lokaation ja siihen liittyvien haasteiden sekä mahdollisuuksien ympärille. Uima-altaalla pysytään uimataidotonta Beniä turvassa, makuuhuoneessa piiloudutaan vaatekomeroon, parkkipaikalla etsitään autonavaimia simpanssin välttävältä silmältä ja terassilla käytetään ympäristön irtaimistoa aseena.

Vaikka elokuva on virtaviivainen ja sujuvasti etenevä, on se silti nähnyt ilahduttavan paljon vaivaa hahmojensa sekä heidän dynamiikkansa elävöittämiseen. Samalla tehdään selväksi nuorison ryhmädynamiikan haasteet ihastuksineen ja biletystoiveineen. Simpanssi-Ben on näissä kohtauksissa aidosti suloinen ilmestys ja jälleennäkeminen voi koskettaa ainakin lemmikin omistavia katsojia.

Primaten groteskit erikoistehosteet ansaitsevat kiitosta. Benin aiheuttaman tuhon fyysisyys tuntuu katsomossa asti ja simpanssin puremat, raapimiset sekä lyönnit näyttävät ruudulla pelottavan todellisilta. Elokuvan kohokohtana, mitä tulee gore-efekteihin, voi pitää ihmisen leukaluiden irrottamista kasvoista. Omanlaisena erikoistehosteena voidaan pitää myös Benin simpanssimaskeerausten alla kyykkyloikkivaa Miguel Torres Umbaa, joka on erikoistunut tämän kaltaisiin fyysisesti vaativiin rooleihin. Mimiikkaa, stunt-työtä ja luonnenäyttelyä yhdistävä Torres Umban roolisuoritus nostaa Benin roolin eri tavalla vaikuttavaksi kuin esimerkiksi liikekaapattu tietokoneanimaatio olisi pystynyt tekemään. Fyysinen uhka on aistittavissa konkreettisemmin. Näyttelijää on ainakin osittain myös kiittäminen Beniä herättämästä ajoittaisesta empatiasta.

Yksityiskohtana voi mainita säveltäjä Adrian Johnstonin 1980-luvun kauhuklassikoille kumartavan syntetisaattori-scoren, joka palvelee elokuvan tunnelmaa moitteitta, mutta jota ei voi kutsua erityisen omaleimaiseksi. Elokuvan perheen isä Adam on kuulovammainen, mikä tuo oman mausteensa viimeisen näytöksen eloonjäämistaisteluun. Näkökulmaperspektiiviä vaihdetaan pelkkää hiljaisuutta kokevan Adamin sekä pakokauhua ja hätää huutavien tyttärien välillä luoden kutkuttavaa kauhukerrontaa. Idea ja toteutus ovat jopa niin hyviä, että tätä olisi toivonut näkevän lisää.

Selvästi perinnetietoinen ohjaaja Roberts on piilottanut mahdollisesti pari pääsiäismunaa kauhufaneille. Elokuvan hirviön voi ounastella olevan nimetty Ben-elokuvan (1972) lemmikkirotan mukaan. Nuorten naisten piiloutuminen vaatekaappiin simpanssilta muistuttaa niin paljon Halloween-klassikon (1978) lopputahteja, että kyse on ilmeisen tietoisesta viittauksesta.

Ohjaaja Robertsin filmografia paljastaa tunnettuja teoksia. Filmografian mahdollisesti tunnetuin elokuva on niin ikään eläinkauhua edustava 47 Meters Down, jonka Primatea muistuttavassa tarinassa siskokset joutuvat suljettuun tilaan taistelemaan hengestään verenhimoista eläintä vastaan. Lisäksi Roberts on kantanut kortensa kekoon keskisuurten kauhu-franchise-sarjojen jatko-osiin (The Strangers: Prey at Night, 2018; Resident Evil: Welcome to the Raccoon City, 2021) ja antologiaepisodeihin (V/H/S/99, 2022) sekä ohjannut omalle hitilleen jatko-osan 47 Meters Down: Uncaged (2019).

Kokonaisuutena Primate on perinnetietoinen ja virtaviivainen lisä apinakauhun kaanoniin. Elokuvan kompakti 89 minuutin kesto, sujuvasti rytmitetty kauhutarina ja hahmoihin keskittyvä kerronta takaavat viihdettä sopivan kevyttä kauhua etsiville. Vesikauhun sijaan elokuvaa riivaa taiteellinen kunnianhimottomuus, joka estää teosta olemasta kokoaan suurempi. On kuitenkin virkistävää nähdä Paramount Picturesin kaltaisen suuren studion levittävän näinkin asiassa pysyvää genre-elokuvaa laajalla volyymilla. Suomessa tämän kaltaiset elokuvat ovat usein jääneet Night Visions -festivaalin kuriositeettinäytöksiksi.

Primate, 2025. Yhdysvallat, Iso-Britannia, Kanada, Australia. 89 min. 2.39:1.

Tuot. Bradley Pilz, Walter Hamada, John Hodges, Ohj. Johannes Roberts, Käsikirj. Johannes Roberts, Ernest Riera, Kuv. Stephen Murphy, Leik. Peter Gvozdas, Säv. Adrian Johnston, Art. Nick Dent, Pääos. Johnny Sequoyah, Jess Alexander, Troy Kotsur, Victoria Wyant, Gia Hunter.